Kultaisella taajuudella

Sataa. On pimeää. Pesukone jyrisee kylpyhuoneessa. Flunssainen olo vaivaa. Ja vain pari viikkoa sitten keinuin Välimeren sinisen veden päällä laivaristeilyllä Etelä-Turkin rannikolla. Nyt on mukava muistella tuota viikkoa. Kuin turkoosi vesi ja lämpö olisi sisälläni. Ja tavallaan se onkin. Kokemuksena, elämyksenä, elettynä aikana.

Joka yö olimme ankkurissa eri poukamassa. Joka päivä kävin snorklaamassa. Vesi oli kirkasta. Polskuttelin pinnalla ja katsoin syvyyksiin. Olin syvyyksien pintasukeltaja. Näin monenlaisia kaloja. Näin kalmarin kyhjöttävän kiven kyljessä. Näin merisiilien piikkipallot. Näin pohjassa köydenpätkiä. Nekin alkoivat elää merietanoina, olihan risteilymme nimi Meren elävien risteily. Vesi oli lämmintä kuin kylpyvesi. Ja minä kylvin. Kylvin meressä. Kylvin ihmisten välisessä hyvässä.

Yhdellä snorklausretkellä seurasin kahta ahvenmaista kalaa hyvän tovin ja katselin kuinka ne etenivät ja tonkivat meren pohjaa. Äkkiä näin myös itseni pohjalla niiden kanssa. Varjoni seurasi niitä ”varjon lailla”. Kelluin suolaisen veden kannattelemana aivan paikoillaan. Kalat ja varjoni saivat taustakseen kultaisen verkon. Aallokosta heijastuva verkko väreili pohjassa kuin kultaisella taajuudella värähtelevä energiakenttä. Ja minä olin tuolla taajuudella, koska näin sen. Ihailin ja nautin. Ja tiesin, että tämä näky piirtyisi sisääni iäksi. Siitä tulisi osa minua. Minussakin alkoi elää kultainen verkko.