Lummelundan seikkailut

Vielä on elokuu. Muutaman tunnin ajan. Siis kesä. Joten voin kirjoittaa kesäjutun.

Kesällä olin pyöräilemässä naapuriperheen kanssa Gotlannissa isä-poika-kokoonpanolla. Parin päivän harharetkien jälkeen pystytimme telttamme Visbyn leirintäalueelle, mistä tuli tukikohtamme. Sietä käsin teimme pistohyökkäyksiä eri kohteisiin.

Yksi päiväretken kohde oli Lummelundan tippukiviluolat. Katsoimme ennen luolaan menoa filmin, jossa jo kypsään ikään ehtineet miehet kertoivat tarinoita lapsuudestaan. Heitä oli tuolloin kolme koulupoikaa, jotka vuonna 1948 löysivät luolan ja huomasivat siitä lähtevän käytävän. Uteliaina ja seikkailunhaluisina – niin kuin pojat ovat – he etenivät paikoin hyvinkin ahtaissa käytävissä ja löysivät lisää luolia. Vastaan tuli myös vettä ja eikun lautalla eteenpäin.

Nuuskivat pojat löysivät yhden luolan katosta käytävän alun. Se oli niin kapea, että siitä juuri ja juuri pääsi läpi. Ensimmäinen läpimenoyritys irrotti ison lohkareen, joka pudotessaan hipaisi alhaalla seisovia. Huh huh, läheltä piti. Seikkailevien poikien tuuria. Siinä vaiheessa heissä ilmeisesti alkoi herätä pieni varovaisuuden häivä, koskapa tehtiin seuraava sopimus: kaksi heistä lähtee tutkimaan käytävää ja kolmas hakee apua, jos heitä ei tiettyyn aikaan mennessä näy. Aikaa kului ja eihän niitä kahta vaan kuulunut. Hitto, ajatteli kolmas ja vääntäytyi hänkin läpi neulansilmän. Muut löytyivät ihmettelemästä jotain jännää. Ja jännää ihmetellessä ajantaju häviää. No niin se aika vain kului jännää ihmetellessä, että kynttilät paloivat loppuun. Ja sitten piti osata pimeässä pois. Poikien onneksi luolasto oli monien käyntien johdosta tullut tutuksi ja he onnistuivat pääsemään takaisin auringonvaloon – muutenhan luolaston olemassa oloa ei ehkä vieläkään tiedettäisi.

Pojat seikkailivat luolastossa useita vuosia, kunnes lopulta luolaston olemassaolo paljastui muillekin. Ja lopulta siitä tuli kansainvälinen nähtävyys, jota mekin nyt olimme ihmettelemässä. Mieleen jäävin elämys tuon esittelyfilmin lisäksi olivat loppuhetket luolastossa. Halukkaat saivat loppumatkan ajaksi sammuttaa valot. Niinpä sitten etenimme kymmeniä ellei satoja metrejä pilkkopimeitä käytäviä pitkin. Täydellinen pimeys on nykyihmiselle valtava elämys. Ja kuinka upea oli näky, kun lopulta valoa alkoi tihkua ulko-oven raoista pimeään käytävään. Ja kuinka kirkas olikaan auringon valo ulkona pimeään mukautuneille silmille.

Nuo kolmen koulupojan seikkailut tuntuivat lämpöisen mukavalta tarinalta. Voin vain kuvitella, kuinka jännittävää pojilla on ollut. Luolasto on vetänyt heitä puoleensa kuin magneetti. Tunnistin tuon vetovoiman. Itse en löytänyt lapsena luolia. Mutta samalla tavalla veljeni kanssa ryynättiin metsissä, kiivettiin kallioilla, heiluttiin tuulen mukana puiden latvoissa ja nautittiin, kun löytyi uusi lampi tai törmättiin hirveen tai isoon loikkivaan sammakkoon. Elämä oli suurta seikkailua. Ja onneksi se on sitä vieläkin.