24.11.2012

Pelkistetty ydin


Hän pomppaa pystyyn kun saavun häntä katsomaan. ”Aijai kuka tuli! ”Rientää halaamaan. ”Aijaijai!”  Ihan rutistaa. ”Aijai, kuka tuli, aijai kuka tuli!” Hän tarttuu minua kädestä ja kertoo muille, että tämä tuli katsomaan. ”Mennäänkö me…? Lähettäiskö me…?” ”Lähdetään!” sanon. Autan hänelle päälle toppahousut, Kuoma-saappaat, punaisen takin ja väripisteeksi pään päälle punaisen hatun. Oveen jätän lapun, että tulemme siihenjasiihenaikaan.


Automatkalla hän ihastelee puita, taloja, kävelytiellä kulkevia ihmisiä, peilityyntä Tuusulan järveä. Parkkipaikalla hän silittää vastaantulevaa koiraa. Kävelemme käsikynkkää Kulmakonditoriaa kohti. Välillä hän kumartuu tavoittelemaan maasta jotain. Sanon, että se on vain maahan liiskautunut purkka. "Tuo?" "Kaljapullon korkki." Kahvilan tyttöä hän katsoo ja sanoo ”Ai kuinka kaunis.” Tyttö hämmentyy. Ei kuitenkaan niin pahasti kuin tönkkö lääkäri, joka joutui halatuksi kolme kertaa saman vastaanoton aikana.

Pöydässä syömme marjapiirakkaa ja juomme kahvia. ”Ai mikä?” hän osoittelee kadulla tepastelevia naakkoja. Välillä hän jää tuijottamaan poissaolevana kaukaisuuteen. ”Onko hyvää?” kysyn. ”On!” ”Aijaijai!” hän vilkuttelee, nauraa ja lepertelee viereisen pöydän pikkulapselle. Välillä istumme hiljaa ja vain katselemme: muita ihmisiä, ikkunan takaisia maisemia, toisiamme hymyillen. ”Jokos lähdetään?” kysyn. ”Jo!”


Ajelemme takaisin. ”Aijai” hän ihastelee jotain matkalla. Maisema varmaan… ”Tuolla olen ollut…” hän sanoo kun ajamme palvelutalon pihaan. Vien hänet takaisin. Pöydällä on taas uusi lehtimaksu, tehokkaan puhelinmyyjän tuotos. ”Missäs…?” hän sopertaa eksyneen näköisenä. "Kotona" vastaan. "Ei, ei,..." ja hän on hetken Karjalan kannaksen pikkutyttö etsimässä kadotettua kotiaan. Riisumme vaatteet. ”Kukas sinä…?” ”Ari” sanon. Hän hymyilee. Katselemme telkkaria. ”Aijai” hän nauraa ja kääntyy katsomaan minua.

Katson takaisin, pitkään. Hän hymyilee, silmät loistavat, sitten sammuvat, hän on hetken poissa. Sitten sanon jotain ja hän palaa takaisin, hymyilee, naurahtaa ja katsoo minuun. Hän on rakas äitini, herra Alzheimerin kovassa otteessa. Hän on myös suuri opettajani siinä miten nähdä hyvä toisissa, olla tyytyväinen siihen mitä on ja iloita pienistä asioista. Sairaus on kuorinut hänestä kerroksen toisensa jälkeen. Jäljelle on jäänyt pelkistetty ydin. Jotain, jota sairaus ei ole pystynyt hiomaan pois: kauneus, ilo, puhtaat tunteet, lämpö. Rakkaus. Rakkauden kova ydin. Äitini syvin olemus.


11 kommenttia:

  1. Onnellinen on sinun äitisi, kun omistaa tuollaisen pojan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän tekee asian kovin helpoksi, häntä on helppo rakastaa. Hoitajatkin tykkäävät. Olen kuullut toisenlaisistakin tapauksista, on aggressiivisuutta ym. On minullakin ollut vaikeuksia mennä häntä katsomaan: "Ääh taas pitää lähteä, olisi muutakin tekemistä, eihän hän edes muista, että olen käynyt..." Mutta pari oivallusta on auttanut. Vaikka hän ei muista, niin tunteet ovat jäljellä ja vaikka sanallisesti häneen on vaikea saada yhteyttä niin tunnetaso toimii, itse asiassa paremmin kuin monilla terveillä, joilla tunnetaso on kaiken maailman muiden asioiden peitossa. Ja kun häntä on käynyt katsomassa, niin huomaan, että minulla on hyvä mieli. Olen saanut käydä piristämässä hänen päiväänsä ja sillä tavalla antamassa ja auttamassa. Auttaminen ja antaminen on kaksisuuntaista, myös auttaja ja antaja saa. Ja minulle tekee hyvää pysähtyä perusasioiden äärelle. Koen, että äitini opettaa minua. Enkeleitä, opettajia, guruja tapaa monissa muodoissa. Jos vain huomaa.

      Poista
  2. Voimia ja jaksamista eteenkinpäin äitisi rinnallakulkijana. Vaikka muisti tekee tepposiaan ja tauti etenee on ihana huomata, että olet oivaltanut että sisällä asuu edelleen se sama äiti, tunteineen kaikkineen. Ja aina molemmat ovat saajan puolella, auttaja ja autettava:)
    Minun blogissani on yksi kirjoitus( saanko tämän verran mainostaa?), kirjoitus nimeltään "Viesti hoitajalle", linkki siihen löytyy heti etusivulta. Toivoisin,että käyt lukemassa sen. Minua kirjoitus on koskettanut kovasti ja olen pitänyt sitä punaisena lankana työskennellessäni lähes päivittäin muistisairaiden kanssa. Aina ei ole helppoa mutta ihmistä pitää karsoa pintaa syvemmälle. Enkeleitä tiellesi:)

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteistasi Evangelina. Sinulla on paljon kokemuksia tästä. Nostan sinulle hattua ja kiitän tekemästäsi hienosta työstä. Voimia sinulle! Ja kiitos blogivinkistä, käyn varmasti lukemassa ja laitan kommenttini sinulle.

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana kertomus, ihanasta ihmisestä. Sinulla Ari on aito ja terve suhde äitiisi ja sairauteen.
    Suhtaudut juuri oikealla tavalla, rakastaen ja löytäen äidin puhtaan sielun maiseman. Tämä syntymähetkellä saatu viattomuus on meidän kaikkien sisimmässä, kun riisumme opitut asenteen, puhdas, vilpitön ilo. Olkoon enkelit kanssasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aikatherine. Sielun maisema on kaunis ilmaisu. Myös sana viaton. Meissä ei ole vikaa. Meissä asuu ilo, kunhan sen saa sieltä vapautettua, toivottavasti muutenkin kuin herra Alzheimerin avulla.

      Poista
  5. Kiitos Ari!

    Olen työskennellyt puolisen vuotta sairaalassa, osastolla jossa ole herrojen Alzheimer ja De Mentia koulimia ihmisiä.
    Koen siunaukseksi, että voin kokea joskus tehneeni työtä jolla oli merkitys. Ja jossa tapasi ihania, tuntevia, ihmisiä. Aivan kuten sanot.

    Kiitos, kun palautit muistoni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jukka. Ja kiitos että meillä vielä muisti pelaa, ainakin joten kuten ;o)

      Poista
  6. Ja mitä kirjoitat kertoo oman rakkautesi ytimestä. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lauri tärkeästä muistutuksesta. Sen mitä näen toisessa on myös/ainakin minussa.

      Poista