3.11.2013

Ryhmä joka ei osaa laulaa

Laulan muiden joukossa ”Oi Emma-Emma, oi Emma-Emma…” Tomera opettajamme sanoo minulle: ”Tulkaapas herra tänne pianoni viereen, kun laulatte noin nuotin vierestä. Tässä pystyn pitämään lauluanne paremmin kuulolla.” Menen ja jatkamme laulamista. Nyt sujuu jo kuulemma paremmin: välillä osun nuottiinkin.

Olemme ”Ryhmä joka ei osaa laulaa”. Jo kaksi vuotta sitten yritin päästä kurssille, mutta kaikki paikat olivat varattuja. Viime vuonna pääsin varasijalle, mutta en mukaan varsinaisiin geimeihin. Tänä vuonna olin ilmoittautumisen kanssa tarkkana kuin palsternakka ja sain kuin sainkin paikan muiden sorakurkkujen seuraksi.
  

Alakoulussa musiikkitunneilla vain laulettiin. Ja kirjoitettiin vihkoon laulujen sanoja opettajan sanelun mukaan. Arvosanan ratkaisi kerran lukukaudessa tapahtunut lauluesitys ilman säestystä virnistelevien luokkatovereiden edessä. Lauloin monena kertana peräkkäin Takapihan Gibraltarin, koska osasin sanat ja kyseessä oli sopivan matalalta laulettava monotoninen laulu. Aina napsahti arvosanaksi kuutonen. Myöhemmin numero nousi jopa kasiin, kun mukaan tuli myös musiikin teoriaa, johon pääsi kiinni lukemalla.

Olen seurannut tiiviisti Idolseja, X-factoreita, niitä Amerikan versioita näistä, koska rapakon takaa löytyy viljalti loistavia kultakurkkuja. Minusta on hienoa, kun joku osaa käyttää ääntään toisten viihdyttämiseen. Minäkin olen yrittänyt pari kertaa karaokessa, mutta olen saanut vain pitkiä tuijotuksia palkinnoksi versioistani Hopeisesta kuusta ja Millasta. Parhaat kehut olen saanut pojaltani, kun hän sanoi minulle kerran automatkalla: ”Isi, laula taas sillä karmealla äänellä!”


Mutta nyt ollaan laulamassa. Vedämme Emman maustettuna hirmuisella tulkinnalla. Ensin kävellään ja muistellaan ”Muistatkos Emma sen kuutamoillan?”. Sitten rakkaudella ja keinuen ”Me tahdoimme lempiä alati.” Alamme kiihtyä jalkaa polkien: ”Minä uskoin ja vannoin ja sormuksen annoin.” Ja lopuksi nyyhkyttäen: ”Sinä valasi taitoit ja lahjastani laitoit vain heiluvat renkahat korviisi.” Ja sitten harkat päättyvät. Olo on kepeä ja puhdistunut.

Vielä seuraavana aamuna Emma vie mukanaan. Työmatkalla autossa hoilaan Emmaa niin rajusti, että aamun ensimmäisessä palaverissa ääneni on käheä ja joudun kakistelemaan useaan otteeseen hiekkakurkkuani.

2 kommenttia:

  1. Upea tarina! Kiitos, nauroin makeasti. Stand Up koomikon ainesta?

    VastaaPoista
  2. Ihana ja koskettava teksti. Mikä ilo, että pääsit nyt tuohon ryhmään. Ilmeisen monta murjottua laulunystävää maassamme, onhan onni että noita lapsuuskokemuksia pääsee paikkaamaan porukalla. Laulu on ilo ja yksi olemassaolon tapa. Muistan itsekin nuo tuollaiset musiikkikokeet. Minä lauloin Huopikkaat.

    VastaaPoista