4.8.2014

Veden rajassa

On keskipäivä. Olen järvessä uimassa. Alkaa sataa vettä. Tuntuu mukavalta olla vedessä ja kastua sateessa. Sade yltyy. Sadepisarat pommittavat veden pintaa. Lasken pääni aivan vedenrajaan. Silmäni ovat vedenpinnan tasolla. Nyt avautuu huikea näky. Pisaroiden osuessa vedenpintaan, ne aiheuttavat veden kimmahtamisen ylöspäin. Toisinaan vedenpinnasta irtoaa irrallinen pisara, joka alas tullessaan saattaa synnyttää pinnalle ilmakuplan. Useimmiten kuitenkin pieni vesipatsas nousee hetkeksi vedenpinnan yläpuolelle irtoamatta pinnasta ja vajoaa sitten takaisin. Vedenpinta on kuin täynnä pieniä ylöspäin sojottavia jääpuikkoja. Sateesta huolimatta aurinko paistaa ja saa vesipuikot ja ilmakuplat kimmeltämään. Nyt jos koskaan toivoisin omistavani vettä kestävän kameran. Näky on mykistävän kaunis. Ihmeitä tapahtuu kun vesi kohtaa veden.


On ilta. Järvi on peilityyni. Uin kauemmas rannasta. Asettaudun taas siten kuin aiemmin päivällä. Katselen ulapalle silmät aivan vedenpinnan tasolla. Sadoittain vesimittareita viipottaa vedenpintaa pitkin kuka mihinkin suuntaan. Näin tyynellä ilmalla ne ovat uskaltautuneet kauas ulapalle asti. Niiden liikennettä on hauska seurata. Kuinka kevyesti ne liukuvatkaan vedenpintaa pitkin. Kun uin likelle vesimittaria se ottaa turbon käyttöönsä. Mittari hypähtää muutaman kerran melkoisen loikan ja liukuu sitten pitkiä liukuja. Tällä tavalla se saa nopeasti palautettua sopivan turvaetäisyyden minuun.

Käännyn selälleni. Sudenkorento lentää vedenpinnan yllä. Äkkiä se pysähtyy yläpuolelleni ja jää siihen räpistelemään sinistä taivasta vasten. Se on kuin helikopteri. Siivet viuhuvat, mutta se pysyy paikallaan. Todettuaan minut liian lihavaksi saaliiksi se jatkaa partiointiaan.

Käännyn vatsalleni. Ulpukan kukille ja lehdille on laskeutunut runsaasti pienempiä sinisiä korentoja. Ulpukoiden keskellä on kaksi härkälintua. Päätän lähestyä niitä hitaasti vedenrajassa ja katsoa kuinka lähelle niitä pääsen. Lähestyn hiljaa räpistelemättä. Linnut kyllä huomaavat minut, mutta eivät vielä reagoi. Lopulta kun näen jo lintujen silmien värin ne sukeltavat ja nousevat pinnalle kaukana minusta. Leikki päättyy siihen.



Nousen ylös laiturille. Veden pinnalla kohtaavat vesi ja pilvet, vesi ja valo, vesi ja taivas. Ajattelen, että näkökulman muutos muuttaa näkemäni. Liian usein katselen asioita 178 cm:n tasolta. Jos nousen korkeammalle tai laskeudun alemmas, jopa maan tai veden rajaan, avautuva näkökulma avartaa urautunutta mieltäni.

2 kommenttia:

  1. Joskus sade kastelee myös alhaalta ylös. Hakkaa maahan niin kovaa, että kimpoaa sieltä ylöspäin. Näit varmaan juuri saman tuolla uidessasi ja vedessä ollessasi =)

    Työkaverini kertoi, kuinka hän joka aamu ui järvessä selkäuintia ja katselee taivaalle. Korvat vedenpinnan alapuolella, järvi, jossa ei saa ajaa moottoriveneellä ja linnut, jotka lentävät yläpuolella. Kuuntelin kertomusta aika haltioituneena, samoin kuin luin tätä kertomustasi.

    Luonto on ihmeellinen, ja vaikka olemme osa sitä, niin aivan liian harvoin katsomme sitä eri suunnasta kuin "aina yleensä".

    Mahtavia luontohetkiä sinulle =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu muuttuu kiinnostavaksi kun vaihtaa näkökulmaa tai ympäristöä. Esim. sohvalla makaaminen ei tunnu juuri miltään, mutta lattialla makaaminen tuntuu autuaammalta, nurmikolla tai riippumatossa makoilu on jo autuasta ja ilmapatjalla makoilu leppoisissa laineissa jo ekstaattista. Pöydän ääressä istuminen ei säväytä, mutta ravintolassa olen kokeillut pöydän alla istumista. Jo muuttuu mielenkiintoiseksi. Pöydän alla äänet kuulostavat erilaiselta ja siellä on oma mikroilmasto. Kokemus paranee, jos pöydän alle saa houkuteltua jonkun muunkin seuraksi.

      Poista