Huhtikuun alkupuolen aamu. Olen taas
hiiviskelemässä kohti italialaista taloa ja toivottavasti kohti
luontoelämyksiä. Sillä luonto on ehtymätön elämysten lähde. Aina tulee vastaan
jotain kiehtovaa, kaunista, ihmeellistä, elävöittävää. Ja nyt on kevät ja
luonto täynnä elämää. Jo tullessa tallusteli tien varrella yksinäinen kurki.
Lintumaailma on muuttunut. Tänään
talitiainen ei ole ensimmäinen hihkuja, vaan vasta kolmas. Edelleen kuulee
mustarastaan laulua, mutta siihen sekoittuu peipon ponteva säe,
punakylkirastaan hatara hutaisu, räkättirastaan säksätys ja vinguttelu, punarinnan
helmeilevä pirskahtelu ja kaiken yläpuolella laulurastaan kuuluva aihetta
toisteleva tarinankerronta. Tuota tarinaa jaksaisin kuunnella loputtomiin.
Olisi mukava nukahtaa laulurastaan iltasatuun ja herätä aamupunarinnan
pehmeisiin trilleihin.
Metsänreunassa vihreät linnut, viherpeippo
ja vihervarpunen, laulavat rinta rinnan. Ja peltoaukiolla kiurun loputon
liverrys, sitten hurja syöksy laululennon lopuksi. Kuin putoava kivi.
Taivaalle katsoenkin huomaa kevään
saapuneen ja tuoneen valkeat linnut mukanaan. Naurulokkeja valuu taivaan yli ja
välillä näkee kalalokkien kaartelevan taivaalla keväisesti huutaen. Alempana
varpushaukka ylittää maiseman. Haukan mentyä ylitseni lentää 22 kurjen parvi
komeasti töräyttäen. Ovat jo aamusta liikkeellä, vaikka kurkia näkee eniten
muutolla keskipäivän ja iltapäivän tunteina. Tosin mieleeni muistuu se yö
Porkkalan kärjessä, kun katselimme tähtiä ja äkkiä kuulimme lentävien kurkien
ääntelyä. Emme olleet uskoa korviamme: kurkia yöllä lennossa! Pakko oli uskoa.
Ja vaikka kuinka tihrustimme, emme saaneet niitä verkkokalvoillemme, niin
pimeää oli. Mutta äänet kuuluivat, kunnes loittonivat.
Nyt on kirkas auringonpaiste eikä valosta
ole puutetta. Ja sanokaa mitä sanotte, valossa välkkyvä harakka on kaunis näky.
Ajattelen, että jos harakka olisi superharvinaisuus, olisin nyt kokemassa
suurta elämystä. Lajin tavallisuudella ei pitäisi olla merkitystä, mutta sen
verran minussa on luokittelijaa, että en suorastaan haltioidu harakasta, mutta
kaunis katseltava se tässä valossa on. Sukulaislintu närhi huutaa lähimetsässä.
Niin kauniilla linnulla on noin karmea ääni. Tosin närhi saattaa yllättää lähes
millä tahansa äänellä. Se on taitava matkija.
Valkoisten lokkien lisäksi neljä
luimistelevaa mustanpuhuvaa naakkaa soutaa yli. Ja kohta perään tasan 30
kurkea. Niitähän nyt pukkaa menemään.
Tähän aikaan vuodesta yksi puu on ylitse
muiden. Raita on lähes ainut kukkiva kohde luonnossa, jos ei vuokkoja ja
leskenlehtiä lasketa. Niinpä tienvarren ison raidan keltaisten kukintojen
ympärillä hyörii paljon pörriäisiä. Vielä ei perhosia, mutta kaksi sinitiaista
kieppuu ”mettä imemässä”. Ne ovat kuin isoja kimalaisia.
Linturuokinnalla ei ole mitään. Ruoka
loppunut. Linnut ovat kaikonneet. Viivähdän italialaisella talollakin tänään
vain hetken. Sen verran kuitenkin, että vanha kunnon Horatius muistuu mieleen.
Horatiuksen mielestä runoilijalla on oltava täysipainoista sanottavaa, muutoin
säkeet jäävät sointuvaksi lörpöttelyksi. "Sanat tulevat
vastustelematta, jos aihe on sinulle ennalta tuttu", sanoo Horatius. Horatius
ottaa varoittavaksi esimerkiksi hurmahenkisen runoilijan. Täysjärkiset ihmiset
pelkäävät olla tekemisissä tällaisen kanssa. Tuijottaessaan yläilmoihin ja
röyhtäillessään säkeitä ja hoiperrellessaan hän saattaa kompastua kuoppaan. (https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/antiikki/roomalainen-runous/horatius-ja-runoilijakoulu).
Minä en kompastu, vaan otan Horatius-selfien.
Parkkeeraan istumaan peltoaukion reunaan.
Seuraan tuttua langalla istujaa: uuttukyyhkyhän se siellä kököttää tutulla
paikalla. Pari kottaraista laskeutuu pellolle. Töyhtöhyypät käyskentelevät
pellolla ja nousevat välillä siivilleen, noille kuin kirveellä lyhennetyille tylpille
heiluttimille. Aina kun kuulen hyypän naukaisun, olen hetkessä lapsuuden
pelloilla, missä hyypät lentelevät nykien, kieppuen, naukaisevat pilven auki ja
alkaa sataa. Sadelintu. Nyt ei sadetta tule, vaikka pilvipeite lisääntyykin.
Takanani on taas iso raita. Ilokseni siihen
tulee hyörimään kolme hippiäistä, lintumaailman pienokaisia. Ja taivaalla
lähestyy jättiläisiä, pitkäkaulaisia ja -jalkaisia tämän päivän lintuja. Kolmen
kurjen parvi jää päälleni hetkeksi kaartelemaan, ennen kuin jatkavat matkaansa.
Mutta yksi on poissa: hiirihaukkaa ei näy.
Vaikka kuinka tirkistelen, en sellaista löydä. Täytyy sanoa, että tämä on
minulle pienoinen pettymys. Odotin jo, että saisin ihailla tuon komean petolinnun
lentoa ja keväisiä puuhia. Joudun tyytymään käpyhaukkoihin (varis) ja
käpytikkaan. Ja tähän vuodenaikaan joka paikassa näkyviin sepelkyyhkyihin.
Palailen pelto-ojaa pitkin takaisin
autolle. Ojassa uiskentelee sinisorsia ja telkkiä. Ne hermoilevat ja nousevat
lentoon. Yhytän niitä uudelleen tekolammella. Siellä uiskentelee kolme
koirastelkkää yhden naaraan seurana. Samaten kolme sinisorsakoirasta vikittelee
yhtä naarasta. Ja kaiken tämän ympärillä avautuvat auringolle keltaisenaan
loistavat leskenlehtikasvustot.
Päätän kiertää metsäsaarekkeen kautta.
Ennen kuin ennätän metsään lentää kanahaukka ohitseni jäntevin siiveniskuin.
Sitä seuraa iso musta tikka, palokärki, paljon hoippuvammalla lennolla edeten.
Metsässä on rauhallista ja hyvä tunnelma.
Etsin sinivuokkoja. Ensin löydän vain yksittäisiä kukkia, mutta korkeammalla
rinteessä löytyy jo isoja sinisiä laikkuja. Löydän myös maasta nousevia
tikkuja, joissa on kauniit kukat. Näsiä kukkii.
Kaikkea tätä katsoo pieni puukiipijä ja
kiertää puun runkoa spiraalirataa ylöspäin. Se on kuin pienoiskuva ja symboli
touhukkaasta ihmisestä, joka aina törmää samoihin asioihin, mutta aina uudella tavalla.
Ihminen ei pyöri kehää, vaan etenee samalla ajassa eteenpäin, elämän rungossa
ylöspäin. Kunnes tulee puussa tarpeeksi korkealle ja sielu tai pieni puukiipijä
jättää tämän elämänmuodon, tämän kuusenrungon ja samantapainen spiraali
käynnistyy valkealla koivunrungolla, jonka sisällä nousee kevään makea mahla.
Elämän voima.
On kevät. Ja kevään kunniaksi elämä taikoo
eteeni vielä lekuttelevan tuulihaukan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti