21.1.2018

Kävelen ja kuuntelen


On vielä hämärää. Lunta leijailee taivaalta. Metsä on hiljainen. Kävelen reippaasti metsätietä eteenpäin. Oikealla avautuu parkkipaikka ja sen laidassa ulos tehty kuntoilupaikka. Yksi aamujuoksija voimailee nostaen raskasta tukkia päänsä yläpuolelle.

Kävelen eteenpäin, katsellen ja kuunnellen. Tänään kuuntelen miehen ääntä kuulokkeissa. ”Elämä on lyhyt loma ikuisuudesta.” ”Nautinto ajaa ilon pois ihmisestä.” Sarasvuo välillä saarnaa, välillä pyytää anteeksi ja välillä nauraa räkättää. Hänkin on aamulenkillä aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja hänen vuodatuksiaan ja juoksutuksiaan voi kuunnella näinä aamuina aina kello kahteentoista asti, jolloin äänitteet poistuvat netistä. Tänään on torstai ja kuuntelen hänen vanhempaa podcast-tuotantoaan.

Ylitän ajotien, yksi auto tulee, mutta näkee minut ja antaa tietä. Tulen urheilukentälle, missä kentänhoitaja jäädyttää urheilukenttää luistimille sopivaksi. ”Kelvollinen opettaja tietää, hyvä opettaja näyttää, erinomainen opettaja saa kokeilemaan ja ylivoimainen opettaja inspiroi.” Näin Kungfutse pohdiskeli aikoinaan Sarasvuon mukaan.

Nämä samat maisemat olen nähnyt nyt lähes joka arkipäivä siitä asti, kun tänä vuonna menin töihin. Minulla on etuoikeus kävellä miellyttävää, osittain metsäistä reittiä bussille, joka vie minut työpaikalle ja työpäivän loputtua kävellä reitti toiseen suuntaan. Jo syksyllä kävelin aika usein osan työmatkastani, mutta tänä vuonna se on tullut suorastaan tavaksi.   

Kävellen ja bussilla työmatkaani kuluu noin 55 minuuttia: puoli tuntia kävellen ja 25 minuuttia bussilla. Aiemmin 20-25 minuutin autolla tehty työmatka koukutti minua, koska siinähän ”säästän” tunnin aikaa päivässä. Säästän mihin? Hyvä kysymys. Aika usein lähdin illalla tunnin kävelylenkille tai käytin säästämäni ajan kotisohvalla ja silloin harmitti. Sitten keksin: en nimeä kävelyosuutta bussille tai bussilta kotiin työmatkaksi ensinkään. Sehän on kävelyä, jota minun kuitenkin olisi hyvä harrastaa päivittäin. Työmatkani on 25 minuuttia bussilla. Muu osuus on liikuntaa. Kuinka hyvältä ja innostavalta tämä tuntuikaan. Ja illat voin käyttää johonkin muuhun, kun kävelyt on jo hoidettu.

Toinen etu kävelystä on, että aamulla se herättää kehon ja mieliala kohenee, joten olen paljon virkeämpi ja innostuneempi aloittamaan päivän työt. Ja kotimatkalla kävely irrottaa ajatukset mukavasti työstä. Autolla ajaen toisin ne kotiin. Kävellessä moni asia selkenee ja tulevaisuus näyttää valoisalta, autolla ajaessa olen samaa rataa pyörivien ajatusten oravanpyörässä, pää täynnä huolia ja kanssa-autoilijatkin koko ajan törttöilevät liikenteessä. Bussissa voin lukea ja kuunnella musiikkia, tai Sarasvuota, paremmin keskittyen kuin autolla ajaessa, jolloin varsinkin lukeminen on kovin haastavaa.

Ohitan kesäisen uimapaikan ja enää yksi laskeutuminen bussipysäkille. ”Arjen ahtaus johtuu tuhlatusta tulevaisuudesta.” ”Toivo on yksi kiitollisuuden arvokkaimpia muotoja.” ”Toivo on elämisen rohkeutta.” Sarasvuo siteeraa myös Martti Lindqvistiä: ”Toivo tarkoittaa, ettei ihminen käänny pois omasta elämästään eikä siten kieltäydy ottamasta vastaan sitä, mikä on totta.” Tänä aamuna minulle on totta se, että olen saapunut bussipysäkille ja nousen oranssiin bussiin, joka toivottavasti vie minut työpaikalleni. Ja olen loistotuulella.


2.1.2018

Influenssan inspiroimaa

Sain joululahjaksi influenssa B:n. En ole ottanut moneen vuoteen influenssarokotetta. Tänä vuonna otin ja heti iski. Tosin syksyinen rokotus ei anna B-tyypin influenssaa vastaan juurikaan suojaa. Pitkän tauon jälkeen sain tuntea, kuinka kova tauti influenssa onkaan. Oireet eivät olleet kaksiset: vain korkea kuume, yskää ja painostava tunne rinnassa. Mutta päivästä toiseen jatkuva korkea kuume vei nopeasti mehut kehosta. Onneksi kuume välillä laski, jolloin pääsi hetken toipumaan, mutta pian mittari oli taas tapissaan. Fyysisesti ei jaksanut tehdä mitään.


Fyysisen rasitteen lisäksi henkinen puoli oli korkean kuumeen aikana koetuksella. Yleensä sairaana tulee nukuttua paljon. Nyt ei. Öisin valvoin paljon. Milloin hieman nukahdin, päässäni kiersi kummallisia jankkaavia kuvioita, jotka toistuisivat ja toistuivat, kunnes oloni oli niin huono, että oli pakko herätä. Ja kun taas nukahdin, sama painajainen alkoi. Yhdessä painajaisessa suunnittelimme naapurin miehen kanssa valtavan suuren taulun paljastusta meidän olohuoneen seinällä. Kun unessa näin, miten suuri ja kultakehyksinen taulu oli, järkytyin heti niin paljon, että heräsin välittömästi unesta. En mitenkään saisi ylipuhuttua vaimoani taulun pitämisen kannalle.

Painajaisia oli erilaisia, mutta yhteistä niille oli se, että ne kiersivät samaa uraa. Mieleni oli kuriton ja levoton. Kun päivällä kuuntelin kaksi kertaa John Lennonin suosikkibiisini Watching the Wheels, niin eikös tuo biisi soinut koko yön päässä, taukoamatta. En tiedä, onko se enää Lennon-suosikkini. Monta kertaa yössä jouduin nousemaan ylös juomaan vettä tai käymään vessassa, vain jotta saisin painajaisen karistettua mielestäni. Tai sitten tuijotin kattoon ja seinään, jotta mieleni rauhoittuisi. Tai laitoin Spotifystä rauhoittavaa musiikkia soimaan. Tosin sain myös lisää korvamatoja.



Mutta sitten, koska elämä pyrkii tasapainoon, ikäväksi tulkitsemani asia tuo aina myös jotain myönteistä tullessaan, jos vain suostun näkemään ikävä-leiman yli. Mitä hyvää influenssa B toi mukanaan?

Kun yölliset uni- ja painajaisvaikeudet hellittivät, minun tuli kyllä kunnolla levättyä. Influenssan loppuvaiheessa ja taudin jo mentyä ohi vetelin kevyesti kymmenen tunnin yöunia. Levon lisäksi sain myös kiireettömyyttä ja selkeää etäisyyttä niin työelämään kuin arkeenkin. Päätinkin jättää kiireen pois elämästäni. Se vaan ei tunnu hyvältä ja sehän on pelkkä mielen luoma harha. Voin olla paljon tehokkaampi ilman kiireen levotonta energiaa.

Minun tuli juotua paljon, kuumeisena kävin jopa useita kertoja yössä kumoamassa lasin vettä. Ihmeellisenä extrana tauti herkisti makuaistini ja tunsin ruokien maut paljon selvemmin. Ruokahaluni ei ollut kovin hyvä ja monista ruoista totesin, että moista moskaa en suostu enää laittamaan suuhuni. Myös kahvi oli hetken tauolla, se kun maistui mutavedeltä, kunnes kahvimerkki vaihtui toiseen ja kahvi alkoi taas maistua. Minulta ei mennyt myöskään viikkoon sormi suuhun, joten päätin lopettaa tämän sormien syömisen pahan tavan kokonaan.


Joutilaana sain hyvin tyhjennettyä digiboksiamme omista tallennuksistani. Tähän ei yleensä ole aikaa, nyt en jaksanut tehdä muuta kuin toljottaa telkkaria. Erityisen elämyksellisenä mieleen jäi suomalaisen Mikko Alanteen luoma ja käsikirjoittama sarja Long Road Home, joka kertoo amerikkalaisten sotilaiden ja heidän omaistensa kohtalonpäivästä Irakissa vuonna 2004. Toki näkökulma on amerikkalainen, mutta sarja pistää miettimään, mihin kaikkiin paikkoihin nuoria sotilaita lähetetään ja vain harvoilla on käsitys niistä olosuhteista, minne on jouduttu. Tulee mieleen, että aika monen sotilaan ajatus on tämä: "Mitä helvettiä minä täällä teen?" Mieleni oli niin herkkä, että katsoin tallenteita kyynelten läpi. Jopa Ron Howardin tuore Beatles-dokumentti Eight Days a Week sai minut nyyhkimään. Kyseinen dokumentti on varmaan parhaiten tehty musiikkidokumentti, jonka olen koskaan nähnyt. Kannattaa tsekata, jos et ole nähnyt. Se löytyy vielä esim. Yle Areenasta.

Olen kiitollinen vaimolleni hyvästä hoivasta ja kärsivällisyydestä. Olen kiitollinen myös sille lääkärille, joka tunnisti ja antoi nimen tälle kummalliselle sairaudelle. Sairaus palautti perusasiat kunniaan. Kuinka hyvältä tuntuukaan perusolo, kun ei ole korkeaa kuumetta, kuinka hyvältä tuntuukaan ensimmäinen köpöttely ulkona viikon sisällä olon jälkeen. Ihanaa nauttia elämän perushyvästä.