Kävin vaimon kanssa Lapissa.
Tarkoitus oli mennä katsomaan sekä pimeyttä että valoa. Tutkimatta etukäteen
ajattelin, että kyllä Ivalon korkeudella varmaankin jo marraskuun puolivälissä
on lähes kaamosmaista pimeyttä. Toisin kävi: päivän pituus oli 5 ja puoli
tuntia. Melkein sama siis kuin etelässäkin. Ja varsinainen kaamos alkaakin
vasta joulukuussa. No, mutta onhan Lapissa ainakin valoa. Lumen muodossa. Voi
poron papanat! Tänä vuonna ei lunta missään, paitsi vähän ojan reunalla ja sentin
lumikerroksen nähtiin käväisevän maanpinnalla ja sulavan sitten pois. Vain
jäisiä polkuja. Niin jäisiä, että päätimme hankkia jalkaraudat kallojemme
ehjinä pitämiseksi. Siis sellainen nastazydeemi, joka venytetään kengän alle.
Hyvin piti. Kapusimme jopa jäistä rinnettä Kaunispäälle ja takaisin alas
liukumatta mihinkään.
Sen verran lunta kuitenkin oli,
että tekolumen ja oikean lumen sekoituksella oli saatu parin kilometrin
mittainen latu aikaiseksi. Koskapa siellä pidettiin ihan FIS:n kansainvälinen
hiihtokisa. Oli siinä katsojillekin ihmettelemistä, kun hiihtäjät tahkosivat
ladunpätkää edestakaisin. Välillä tuli vaaratilanteita, kun joku lähti
ohittamaan samaan aikaan kun vastaan tuli kolmas hiihtäjä. Ensimmäisenä
kisapäivänä oli vielä niin kova tuuli, että kevyemmät kaverit nousivat välillä
ilmaan.
Me vietimme peruselämää: nukuimme
pitkään, söimme hitaan aamiaisen, kävimme kävelyllä, herkuttelimme ravintolassa
(poro on parasta), luimme, kirjoitimme, saunoimme, poltimme takkaa ja makkaraa
tikunnenässä sekä pelasimme Rummikubbia ja Yazzya. Ja romantiseerasimme. Ai
miten yksinkertainen elämä tuntuukin hyvältä. Se saa ihmisen eloon. Kiire
haihtuu ja tuntee, että elämä on omassa ohjauksessa, että elämä on perushyvää
ja että voi vain olla.
Kyllä pohjoisessa on oma
taikansa. Siellä ei hötkyillä. Nyt tietysti ei ollut sesonkia päällä, mikä
osaltaan vaikutti ilmapiirin rauhallisuuteen. Mutta kyllä oli ihanaa käydä
kaupassa ja jutella tunnin ajan myyjän kanssa ummet ja lammet. Tai käydä hirsimökkikahvilassa,
missä nurkassa paloi takka. Kuunnella kahvilanpitäjän tarinointia ympäröivästä
luonnosta, sen ihmisistä ja omasta elämästä. Hän oli kerinnyt kaivella
kultaakin ammattimaisesti parilla paikkakunnalla.
Kävelyä metsässä jäisillä teillä
ja poluilla ilahduttivat linnut, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat syömään
kädestä. Kuukkeleita ja lapintiaisia. Mahtavaa!
