Vuoden loppu 2018

Tämä vuosi jäi blogikirjoitusten suhteen melkoisen vaisuksi, varsinkin syksyn osalta. Se merkitsee sitä, että vipinää on riittänyt muilla rintamilla. Näistä lisää hieman myöhemmin. Toisaalta minulla on ollut kolme erillistä blogia ja taitaapa olla niin, että liika on liikaa. Nyt olen harkinnut kahden muun laittamista tauolle ja keskittymistä tähän yhteen.

Joulu meni perheen parissa perinteisissä merkeissä, paitsi että joulupukkia ei tänä vuonna näkynyt, ei meillä eikä ikkunasta ulos katsottaessakaan. Yhden pukin nahat kyllä näimme tuulettumassa parvekkeella. Mutta siinä kaikki. Meille on muodostunut perinne siitä, että joka joulu pukki tuo uuden lautapelin. Aiemmilta vuosilta tutuiksi ovat tulleet mm. seuraavat: Muuttuva labyrintti, Piirrä ja arvaa, Carcassonne, Menolippu, Maailma Trivia, Dixit, Sanasota, Kivi, Catan ja Agricola. Tänä vuonna pukki toi Dominionin, jossa tosin ei ole pelilautaa lainkaan, vaan se on korteilla pelattava strategiapeli.

Viime aikoina pelimme ovat olleet lähinnä strategiapelejä, joissa poikamme jallittaa meitä vanhempia mennen tullen. Strategiapeleistä on toisinaan tullut tragediapelejä, kun joku on jujuttanut toista, toki sääntöjen sallimissa puitteissa, niin että jujutettavalta on mennyt herne tai pari nenään. Tästä tuli mieleeni, että pienenä poikana työnsin rulettikuulan nenääni ja peli saattoi jatkua vasta, kun olin saanut kaivettua kuulan ulos nenästäni. No, takaisin tähän päivään. Tämän vuoden peli on sujuva eikä ollenkaan traaginen. Se on kevyttä kauraa, kun sitä vertaa viime vuoden Agricolaan, missä yksittäinen peli saattaa viedä useamman tunnin. Välipäivinä pelasimme monta monituista Dominion-peliä, välipalana myös Carcassonnea, Yazzya ja Maxi-Yazzya.

Uudenvuoden aattoa juhlimme vaimoni kanssa kahdestaan kotona. Tuijotimme telkkaria, jonka katselu on meillä jäänyt perin vähäiseksi viime aikoina. Katsoimme toisen osan kiinnostavasta sarjasta Perienglantilainen skandaali, missä Hugh Grant yltää huikeaan näyttelijäsuoritukseen häikäilemättömänä poliitikkona. Joku kirjoittikin Hesarissa, ettei uskoisi, että tuo ”ripsiä räpsyttelevä makuuhuoneluppasilmä” voisi näytellä tällaisen pahiksen roolin. Vielä moni-ilmeisemmin näyttelee toisen pääosan esittäjä Ben Whishaw. 

Lisäksi katsoimme osan Terence Malickin elokuvasta Knight of Cups. Elokuva oli perin abstrakti, mutta visuaaliselta kerrontatavaltaan huikea. Niin huikea, että säästimme loput katsottavaksi joskus toiste ja painuimme sänkyyn lukemaan kirjaa. Vaimo uinahti puoli tuntia ennen keskiyötä. Minä yritin sinnitellä, mutta kymmentä vaille ennen H-hetkeä nuukahdin enkä herännyt keskiyön paukutteluihin enkä kavereiden kännykkätoivotuksiin. Krooh!!!

Mahtavaa vuotta 2019 kaikille tämän blogin lukijoille! Muistakaa, että elämän paras hetki on aina nyt. Vain sen voit elää.