VHS - Vanhaa Hapatusta Säilöttynä

”Vieläkös katsot VHS-kasettejasi?”, kysyi puolisoni minulta. ”Ajattelin heittää omat kasettini roskiin. Ja pojan myös, olen kysynyt luvan.”

Näin alkoi sunnuntaiaamuni. Ja eihän siinä auttanut muuta kuin katsahtaa lipaston laatikkoon ja tutkia, mitä ihmeen kasetteja minulta vielä löytyi. Ja löytyihän sieltä: Attenboroughin sarja Lintujen Elämää TV:stä nauhoitettuna, Rapalan mainoskasetti kalastuksesta ja uistimista, Chaplinin elokuvia, musiikkinauhoja ynnä muuta vanhaa. Läjitin kaikki videonauhani yhteen kasaan ja vein ne Molok-roskikseen.

No en ihan kaikkia. Kaksi kasettia oli pakko säästää. Niinpä seuraavana viikonloppuna laitoin ”aarteeni” pyörimään VHS-nauhuriin. No pyöriminen loppui alkuunsa, kun nauha oli lopussa. Kaivoin esiin pölyisen kaukosäätimen, mutta siitä olivat patterit lopahtaneet. No, nauhurissa oli onneksi ”manuaalinappulat” ja aloitin nauhan kelauksen. Ennätin käydä vessassa tarpeillani, kävellä ympäriinsä asunnossani, voimistella ja tarkistaa, oliko minulle tullut whatsapp-viestejä, ennen kuin kelaus loppui ja nauha oli alussa.

Pyöräytin nauhan päälle ja suttuinen kuva ilmestyi televisioon. Ensimmäinen dokumentti kertoi onnellisesta erakosta (Gubben i stugan), joka asusteli yksin Ruotsin korvessa kaukana muusta asutuksesta. Dokumentissa seurattiin vanhuksen elämää vuodenkierron ajan. Kaksi kohtaa jäi erityisesti mieleeni. Toinen oli, kun ukkeli laittoi grammarin soimaan ja hänen jalkaansa alkoi kovin vipattaa. Toinen oli, kun gubbe syksyisenä iltana lämmitti ja kantoi vedet pihalla lojuvaan kylpyammeeseen ja pimenevässä illassa makoili ammeessaan katsoen tuikkivaa tähtitaivasta ja kuunnellen luonnon ääniä.

  

Katsoin myös dokumentin ruotsalaisesta runoilijasta Elo Viidingistä. Ja runsaasti konserttitaltiointeja: REM, Doors, Ultra Bra, David Bowie ja Alanis Morissette. Viimeksi mainittu oli herkkyydessään ja lauluihin eläytymisessään koskettavaa seurattavaa. Viime kesänä onnistuin näkemään hänet Pori Jazzissa ja sielläkin hän antoi kaikkensa, ihan kaiken. Aito artisti. Ja mahtava ääni.

Ja sitten heitin pois nuokin kaksi nauhaa. Ja koska olin jo pari vuotta sitten antanut kotivideot digitoitaviksi, niin nyt analoginen aikakausi meidän kodissa päättyi tähän. No, ei nyt sentään. Jäihän meille vielä vinyyli- ja C-kasettisoittimet.

Jarin kanssa kävelyllä

Jari Sarasvuo narisuttaa kotitalonsa porttia ja lähtee aamulenkille kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Jari on nimennyt aamukävelyt tänä vuonna nimellä MojoMornings. Minäkin olen taas ”virittänyt verkkarini” ja hypännyt mukaan aamulenkkiläiseksi Jarin podcast-lähetyksiä kuunnellen. Viime vuonna aamulenkkejä ilmestyi yli 50 jaksoa ja kuuntelin niistä paria lukuun ottamatta kaikki. Jotenkin tykkään kuunnella, kun mies jaksaa puhua kiinnostavista aiheista ja ihastuttaa tai vihastuttaa kuulijansa viikosta toiseen. Ja on hauskaa seurata, miten mies rönsyilee ja assosioi puhuessaan eikä meinaa välillä pysyä aiheessa, ei sitten millään.

Kävelystä puheenollen, viime vuonna työmatkakäyttäytymisessäni tapahtui iso muutos. Aloin suosia oman auton sijaan julkisia liikennevälineitä. Muutos tapahtui pikkuhiljaa. Aluksi muutos oli vaikea, koska omalla autolla työmatka kestää 20 minuuttia suuntaansa, kun taas julkisilla kulkiessa aikaa menee vähintäänkin 50 minuuttia, kuljinpa sitten bussi-bussi-yhdistelmällä tai juna-bussi-yhdistelmällä tai juna-metro-yhdistelmällä. Vasta kun keksin kävely-bussi-vaihtoehdon, alkoi tapahtua. Tässä vaihtoehdossa kävelen kotoa puolisen tuntia bussille ja köröttelen bussilla loput 20 minuuttia työmatkastani. Ja työpäivän jälkeen sama matka toiseen suuntaa, ensin bussilla ja sitten kävellen. Ratkaisevaa oli muutos asenteissani ja ajattelutavassa.

Ensinnäkin olen priorisoinut liikunnan elämässäni entistä korkeammalle. Ja kun ennen ajattelin työmatkan osaksi työtä, niin loksautin ajatuksen päässäni uusiksi, niin että aloin pitää työmatkaa vapaa-aikanani. Ja koska olen motivoitunut liikkumaan vapaa-ajallani, niin voisin tehdä osan liikunnasta työmatkoillani. En siis ajatellut enää, että työpäiväni pitenee työmatkani vuoksi vaan, että hoidan osan liikunnasta jo työmatkallani.

Toiseksi pidän kävelystä, koska se paitsi piristää ja herättelee kehoani, niin pitää pään kasassa, virkistää ja aktivoi mieltä ja saa aikaan positiivisia ajatuksia. Monta kertaa huoleni ja tummat ajatukseni sulavat kävellessä ja ongelmien tilalla alan nähdä ratkaisuja ja synkkien mietteiden sijaan havahdun metsän jylhyyteen tai linnunlaulun kauneuteen. Minulla on etuoikeus kulkea työmatkani Pirkkolan ulkoilualueen läpi, missä ei ole moottoriliikennettä ja muita kulkijoitakin on vähän.

Kolmanneksi kävellessä voin omien ajatusteni lisäksi kuunnella välillä muidenkin ajatuksia, vaikkapa Sarasvuota. Tai musiikkia. Olen Spotifystä kuunnellen käynyt läpi parin artistin koko tuotannon.

Kaiken kaikkiaan tunnen hienoista ylpeyttä siitä, että olen halunnut ja pystynyt muuttamaan päivittäistä käytöstäni ekologisemmaksi työmatkojen suhteen. Ja samalla fyysinen kuntoni on parantunut ja muutama rasvamakkara vyötärölläni on touhussa sulanut.

Kuusi kiloa kauraa kuussa

Olen ollut ilman jo yli neljä kuukautta. Ilman vehnää. Ilman ruista. Ilman ilmaa vatsassa. Ilman iltaa kohden paisuvaa, pinkeää mahaa. Ilman sekaisin olevaa suolistoa. Kuinka kauan kärsinkään oireista, ennen kuin havahduin. Miten sitä onkin niin vaikeaa kuunnella kehoaan ja sen hyvinvointia. Ja vielä tehdä havaintojen pohjalta toimenpiteitä. Minulla ei ole keliakiaa, sen testasin apteekin itsemittaussysteemillä, mutta saan oireita vehnän ja rukiin gluteenista. Kaurasta en saa.

Ja minä kun olin leivän suuri ystävä. Ajattele tuoretta ruisleipää! Ihanaa! Tai tuoretta patonkia! Niin rapeakuorista ja sitkeää! Tai vastapaistettua korvapuustia! Herkullista! Jos elämästä olen jotain oppinut, niin sen, että kaikkea ei voi saada. Voin saada tuoreet vehnäset ja pallovatsan, mutta en vehnäsiä ja tervettä vatsaa.

No, onneksi leivän ystävän ei tarvitse olla ihan ilmankaan. Nykyään on paljon maistuvia kauraleipiä. Siis niitä 100% kauraa sisältäviä. Vehnäleipiäkin myydään kauraleivän nimellä, joten on syytä olla tarkkana. Eikä ilman kahvileipääkään tarvitse riutua. Tässä minun suosikkini kahvin seuraksi:

Mahtavia gluteenittomia valkosuklaa-karpalo-kaurapikkuleipiä. Herkullisia, muttei liian imeliä. Ja isoja, yleensä yksi keksi riittää. Kannattaa maistaa, vaikkei olisikaan ongelmia gluteenin kanssa. Ja löytyy myös makeampi serkku, kolmen suklaan keksi, gluteeniton versio sekin.

Ja lopuksi on syytä kuitenkin muistaa, että ihminen ei elä yksin leivästä. Tarvitaan myös sanaa. Ja minun kohdalla tuo pelastava sana on KAURA.