Suomi on hankkinut itsenäisyytensä 99
vuotta sitten ja juhli sitä tällä viikolla. Suomi on ollut Venäjän ja Ruotsin
puristuksessa. Minä olen mielen ja emootioiden puristuksessa enkä ole
saavuttanut itsenäisyyttä noiden ryökäleiden välissä.
Yritän tulla mielipuoleksi, puolittaa
mieleni vallan. Herään kuuden aikaan aamulla virkeänä, mutta en nouse ylös.
Mielessäni ei liiku juuri mitään, en ajattele. Olen vain. Tunnustelen kehoani,
kuinka hengitys kulkee. Muistelematta tunnustelen illalla ennen nukkumaanmenoa
lukemaani Aaro Hellaakosken runon tunnelmaa.
Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niin kuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain,
suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on.
Jossain vaiheessa kiepsahdan sinun
kylkeesi. Et herää. Iho ihoa vasten tuntuu hyvältä. Jos äsken avasin itseni
itselleni, avaan nyt itseni sinulle. Oivallan, että olen hakenut itsenäisyyttä
sisältä itsestäni. Mitäpä jos siinä kehittyy vain itsepäiseksi,
itseriittoiseksi. Mitä jos itsenäisyys on yhteinen asia. Minun ja sinun suhde. Suhteemme
niin itsenäinen, että sitä eivät maailman tuulet horjuta. Eihän itsenäinen
Suomikaan tarkoita sitä, että jokainen on toisistaan riippumaton. Itsenäinen
Suomi on pärjännyt yhteistyöllä, vaikeina aikoina ”kaveria ei jätetä”
mentaliteetilla. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 teemakin on Yhdessä.
Hetkeksi nukahdan, kunnes herään siihen,
että kuola valuu poskelleni. Pyyhin sen äkkiä pois ennen kuin se ehtii tavoittaa
paljaan käsivartesi. Tänä aamuna olen antautunut. Itselleni. Sinulle. Elämän
tahdolle. Tänään elämän tahto on ollut makoilla pari tuntia, vieressäsi. Vain olla. Elossa. Uudella tuntemattomalla
tavalla. Olla elämän tuntematon sotilas.
