4.9.2018

Katselen ja kuuntelen syksyä



Yksitoikkoinen rapina kantautuu yön hiljaisuuden turruttamiin korviini. Se tunkeutuu unisiin aivoihini, jotka vaativat sen hiljentämistä. Mutta se ei vaimene. Käännän kylkeäni ja hautaan pääni tyynyn pehmeään syleilyyn, mutta sekään ei auta. Ropina vain yltyy ja muuttuu pian tasaiseksi jumputukseksi, johon sekoittuu nyt myös outoa suhinaa. Avaan uniset silmäni. On vielä hieman hämärää. Lokakuinen sade ropisee peltikattoa vasten, ja syysmyrsky pitää puita kovassa kurimuksessa riepotellen ja taivutellen niitä mielin määrin.

Puen päälleni, kietaisen sadetakin suojakseni ja sukellan kosteaan ja usvaiseen syysilmaan. Tuuli toivottaa minut tervetulleeksi heittämällä märän koivunoksan vasten kasvojani. Tuulenpuuska tarttuu sadetakkiini ja saa sen lepattamaan ja paukahtelemaan. Synkät, tummanharmaat pilvet vyöryvät uhkaavasti ylitseni ja heittävät märät terveisensä maanpinnalle, joka ahnaasti imee elämälle välttämätöntä nestettä sisuksiinsa. Mutta kaikkea se ei jaksa niellä, vaan muodostuu suuria lammikoita, joiden pintaan sade tekee laajenevia renkaita. Kaikki on synkkää ja ankeaa.

Päivän kuluessa tilanne muuttuu. Pilvet vyöryvät pois, vievät sateen mukanaan ja jättävät taivaan avoimeksi ja kauniin siniseksi. Taivaalla hallitsee nyt kultainen auringonkehrä, joka suurenmoisella lämmöllään ravitsee kylmänkosteaa maanpintaa ja saa puiden oksien vesipisarat loistamaan kauniisti sadoissa eri väreissä kuin pienet jalokivet. Tuulikin on tyyntynyt, ja väsyneet, tuulessa riutuneet puut saavat kaipaamansa lepotauon. Syksy näyttää parhaat kasvonsa.


Auringonpaiste saa ihmiset hyvälle tuulelle, ja jokin salaperäinen voima vetää heidät luontoon kävelemään ja rentoutumaan. Minäkin joudun tämän vetovoiman alaiseksi ja löydän itseni kävelemästä syksyisessä metsässä. Tuulen puista repimät lehdet rapisevat mukavasti jalkojeni alla. Kaikki lehdet eivät kuitenkaan ole vielä antaneet periksi, vaan roikkuvat yhä kiinni oksissa. Syksyn aiheuttamat rasitukset tosin ovat muuttaneet niiden väriä. Rajut ponnistelut kiinnipysymiseksi ovat tehneet toiset lehdet punaisiksi ja toiset keltaisiksi. Väsyneimmät roikkuvat hervottomasti mustanpuhuvina, kaiken toivonsa menettäneinä. Syksyn aiheuttama ruska on kauneimmillaan.

Kuin huomaamatta kävelyretkeni suuntautuu läheiselle suolle, joka elää yltäkylläisyyden aikaa. Sillä on tarjottavanaan nälkäiselle kulkijalle mitä herkullisimpia marjoja. Mättäät loistavat sinisinä ja punaisina täynnä juolukoita ja puolukoita höystettyinä karpaloilla ja hilloilla. Runsas sade on nostattanut todellisen sienien metsän, joka vain odottaa poimijaansa. Suon laidassa kylpee auringonvalossa yksi syksyn komeimmista luomuksista: pihlaja, jonka oksat ovat kaartuneet kauniisti alaspäin verenpunaisten marjaterttujen painosta. Se seisoo ylväänä kuin kuningatar ja nauttii syksystä, jolloin se muun luonnon kuihtuessa on kauneimmillaan.


Myös taivaalla erotan syksyn merkkejä. Muuttolintujen levottomat, alakuloiset huudot kuuluvat alituisesti lintujen pyrkiessä kohti lämpimiä seutuja. Äkkiä ilmestyy taivaalle parikymmenpäinen kurkiparvi kauniiksi auraksi järjestäytyneenä. Se jää kaartelemaan suon ylle vilkkaasti äännellen, ottaa lisää korkeutta, jatkaa sitten määrätietoista lentoaan poispäin hyisestä, syksyn kuihduttamasta Pohjolasta ja jättää jäähyväisiksi trumpettimaiset törähdykset, joiden kaiku kiirii kauan hiljaisessa metsässä.

Vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinenkin kurjenhuuto on lakannut kuulumasta, seison ääneti paikoillani. Äkkiä huomaan auringon jo painuneen metsän taakse ja hämärän hiipivän kylmenevään metsään. Taivaalle on ilmestynyt pari tummaa pilvenretaletta, jotka uhkaavasti vyöryvät minua kohti. Lähden ripeästi kävelemään kotiin päin. Kotiportilla vilkaisen taas taivaalle, joka on nyt jo kokonaan synkän pilviverhon peitossa.

Sisälle saavuttuani heittäydyn vuoteeseeni, joka kätkee minut pehmeästi lämpimään syleilyynsä. Hieman ennen nukahtamista kuulen sen taas: yksitoikkoisen, aluksi vaimean ropinan, joka pian muuttuu tasaiseksi jyminäksi. Se on todellinen syksyn sävel, jonka nuottien harjalla ratsastaen kiidän kohti unten maita.

(Bloginpitäjän kotiaine, lukion 2. luokalla)

Jälkikirjoitus:

Olin keskikoulun lopulla ja lukiossa kirjoittanut lähinnä asiatyylisiä aineita. Koska osasin kieliopin hyvin, sain noista asia-aineista hyviä numeroita, mutta itse pidin niitä vähän tylsinä. Tässä kotiaineessa päätin ”repäistä” ja kirjoittaa enemmän ”kaunotyylisen” kirjoitelman. Olin aikaansaannokseeni itse ihan tyytyväinen.

Opettaja kirjoitti aineen loppuun: ”Luonnon, esim. pihlajan elollistaminen ei mielestäni sovi muuten melko asiallisen kirjoitelmasi tyyliin.” Lisäksi hän ainekirjoitusten palautustunnilla opasti minua koko luokan kuullen, että suutari pysyköön lestissään. Tämän palautteen jälkeen palasin kuiviin asia-aineisiin.