Olen lehtiaddiktiivi. Lehdet
ovat mielestäni kiinnostavia ja erilaisia houkuttelevia lehtiä on loputtoman
paljon. Sanoma- tai aikakauslehtiä, sama se, molemmat saavat syljeneritykseni
lisääntymään. Alan siis kuolata pyhän painomusteen äärellä. Sama koskee
kirjoja, mutta se on toinen tarina, yhtä syntinen kuitenkin.
Olen narahtanut tilaamaan
kotiinkin koko joukon erilaisia lehtiä. En ole uhrannut lehtien lukuun kuitenkaan
riittävästi aikaa, kun samalla tulee seurata hektistä maailmaa myös muiden
kanavien kautta. Niinpä varastooni on kasautunut lukemattomia lukemattomia
lehtiä.
Noin 35-vuotiaana havahduin
addiktiooni. Minulle oli tullut Hesari tilattuna jo useiden vuosien ajan. Kun palasin
lomamatkalta, minulla oli sisäinen pakko käydä läpi kaikki loman aikana tulleet
lehdet. Muutenhan olisin voinut missata jonkun maailmalla tapahtuneen
lento-onnettomuuden, valtiojohtajan vaihdoksen Taka-Aasiassa, suosikkisarjakuvani
vuoden parhaan stripin tai miehet-olivat-ryypiskelleet-jo-useita-päiviä-kun-korttipelin-säännöistä-syntyneen-riidan-päätteeksi-yksi-heistä-otti-esiin-puukon
-tyylisen paikallisuutisen.
Siinä parin viikon lehtipinoa
selaillessani näin äkkiä itseni ulkopuolelta rapistelemassa tärkeän näköisenä,
otsa rypyssä, vanhoja ummehtuneita sanomalehtiä, jotka toki kertoivat menneestä
elämästä, mutta elämä niiltä lehdiltä oli liuennut pois jo siinä vaiheessa kun lehtiin
käytetyt puut kaadettiin. Vain painomuste oli jäljellä ja minä sitä palvomassa.
Tuosta hetkestä havahtuneena
lopetin Hesarin tilauksen välittömästi. Aluksi tuntui kuin vasen käteni tai
oikea silmäni tai toinen aivopuoliskoni olisi leikattu pois. Pikku hiljaa kuitenkin
toivuin suuresta menetyksestä ja suuresta rakkaudesta nimeltä Hesari. Opin
täyttämään rakkaani jättämän tyhjän tilan muilla aktiviteeteillä. Ja ainahan
oli ilmaislehdet!
Seurasi vaihe, jolloin
ex-rakkaani suorastaan kiusasi minua. Milloin hän lojui suljettuna sukulaisten
tai ystävien pöydällä kuiskien: ”Ota minut, avaa minut, lue minua!” Tai hän
makasi täysin varoittamatta kahvilan pöydällä, jonkun toisen jo avaamana ja
huusi minulle suurin otsikoin: ”Talous elpymässä, kasvuennuste nyt 0,5%!”
Monta kertaa lankesin. Otin
siististi viikatun lehden, taittelin sen auki hieman tärisevillä käsilläni, aloitin
silmäpelin otsikoilla, haistelin painomusteen selkäytimen himerryttävää tuoksua
ja selailin lehden rapisevia sivuja. Exäni oli levitettynä niin isokokoinen,
että se täytti hetkellisesti koko maailmani. Vajosin suorittamaan pyhää
toimitusta, pyhää rituaalia, sukelsin exäni ohjaamana maailman tapahtumien
virtaan.
Pari vuotta sitten ryhdyin
urakalla vähentämään varastooni kertyneitä lehtiä. Tein erilaisia ohjelmia:
lehti päivässä, pari parhaassa. Kahlasinkin suuren määrän lehtiä läpi. Selailin
ne läpi, luin kiinnostavimmat artikkelit, saatoin tehdä joitain muistiinpanoja
ja nakkasin sitten lehden paperinkeräykseen tai kierrätin eteenpäin. Joskus
menetin malttini. Kun kymmenen vuoden aikana keräämäni Suomen Luonto -lehdet
eivät ottaneet loppuakseen, niin otin kaikki loput lehdet kainalooni ja heitin
paperinkeräykseen. Johan helpotti!
Kävin hiljattain kirjastossa.
Siellä oli myynnissä vuoden 2016 Soundi-lehden kokonainen vuosikerta.
Päällimmäisessä kannessa oli heti juttua mm. Leonard Cohenista ja Litku
Klemetistä. ”No nuo haluan kyllä lukea, enhän ole moneen vuoteen seurannut
musiikkialan kuulumisia juuri ollenkaan. Nyt voin naurettavaan 2 euron hintaan
päivittää osaamiseni ajan tasalle.” Niinpä sen kummempia ajattelematta,
refleksinomaisesti, nappasin vuosikerran kainalooni, maksoin säädetyn hinnan ja
lähdin kävelemään kotiin.
Kotimatkalla vasta heräsin.
Mitä ihmettä olin oikein tekemässä! Minunhan piti vähentää lehtiä, ei kantaa
lisää lehtiä kotiin. Asia alkoi jäytää minua yhä enemmän. Jotenkin arvasin,
että nämäkin lehdet jäävät kuitenkin lukematta, mielenkiintoisesta sisällöstä
huolimatta. Aloin katsella vastaantulijoita sillä silmällä. Kukahan noista
olisi kiinnostunut rock’n rollista? Tästä saisi tuhdin paketin eikä maksaisi
mitään. Mutta vastaani tuli vain lapsia ja vanhuksia. Yksi keski-ikäinen nainen
kyllä ilmestyi, mutta hän oli niin pahalla päällä ulkoiluttaessaan
tottelematonta koiraansa, että jätin väliin.
Tulin jo kotipihalleni.
Silloin näin taloyhtiömme Molok-roskienkeräyspisteen. Päättäväisesti kävelin
lehtisäiliön viereen ja nakkasin Soundi-paketin sen pohjalle. Kovin rikasta
äänimaailmaa niistä ei lähtenyt, pelkkä läiskähdys ja lopuksi roska-astian kannen
kumahdus. Siellähän lepäävät eivätkä enää kiusaa minua. Mieluummin kuuntelen
musiikkia kuin luen siitä.
Olen päässyt monesta exästä
eroon, mutta en addiktiostani. Exäni muuttavat alati muotoaan. Nyt ne kuiskivat
virtuaalisina, digitaalisin huulin: ”Näppäile minua ihan missä vain, milloin
vain, olen aina valmiina, odottamassa kun janosi yltyy ja haluat klikkauksia.
Nyt minusta voi myös tykätä!”