Mitä tästäkin seuraa?

Kolmetoistavuotias poikani ilmoitti, että haluaisi lopettaa jalkapalloharrastuksen. MITÄ, KANNATTAAKO HYVÄ HARRASTUS LOPETTAA? MITÄ TÄSTÄKIN SEURAA? ENEMMÄN AIKAA ULKONA LORVAILUUN JA PAHANTEKOON? Keskustelimme perheen kanssa asiasta ja lopputulema oli pojalle mieluisa: jalkapallon voi jättää, kunhan liikunta jatkuu jossakin muodossa. Poika ei keksinyt muotoa. Niinpä kyselin. Mikä kiinnostaisi? EN TIEDÄ. Itsepuolustuslajit? EI. Tennis? EI. Sulkis? EI SITÄ VOI HARRASTAA. Voipa, on seuroja, jossa pelataan sulkapalloa? EI MISSÄÄN SEURASSA. Sulkista kahdestaan? VAIKKA. Niinpä ehdotin, että voisimme käydä säännöllisesti pelaamassa sulkapalloa. Kaksi kertaa viikossa. OKEI, SOVITTU.

Minulla on vielä hieman haikea olo siitä, että poika jätti noin hienon harrastuksen, joka häntä kuitenkin kiinnosti. Poika on helpottunut, kun harjoitusrumba (neljä kertaa viikossa) on ohi ja aikaa muuhun elämään on enemmän. Olemme nyt käyneet muutaman kerran pelaamassa sulkapalloa. Kivaa on ollut. Poikakin on selvästi kehittynyt ja vei minulta jo erän, kun olin huolimaton. Pistin panoksia kovemmaksi ja lupasin pojalle kympin seuraavasta erävoitosta. Ja pelitapahtumaan liittyy muutakin: matkat hallille ja takaisin keskusteluineen ja pelin jälkeen olemme käyneet yhdessä syömässä.

Vanhasta luopuminen ei aina ole helppoa. Usein siihen liittyy menetyksen tunnetta. Mutta vanhasta luopuminen antaa tilaa uudelle. Olen kirjoittanut tavoitteisiini jo melkein vuosi sitten, että tahdon viettää enemmän aikaa poikani kanssa. Tuolloin arvelin, että voisimme esimerkiksi pelata tennistä, koska poikani harrasti sitä aiemmin. Nyt tuo tavoite on toteutunut. En tosin voinut arvata, että se vaati jalkapallosta irtautumista. Ja tennis toteutui muodossa sulkapallo. Tosin viimeksi hallilla käydessämme seurasimme hetken tenniksen peluuta ja poikani totesi, että voisihan sitä joskus kokeilla myös tennistä. Ajattelin mielessäni JESS!

Usein tavoitteemme toteutuvat. Mutta emme tiedä miten. Ja milloin. Elämä yllättää. Elämä on luova. Elämä antaa sitä, mitä tarvitsemme. Ja se ei useinkaan ole sitä, mitä haluamme.

Läähätän ja räjähdän

Kävelen töihin sohjossa kahlaten. Olen nukkunut huonosti enkä aamullakaan meditoinut, joten pääni on täynnä surisevia ajatuksia. Ja mitä enemmän kelaan niitä, sitä enemmän niitä ilmestyy. Ja esiin alkaa tulla yhä huolestuneempia ajatuksia. Yhä syyttävämpiä ja yhä ahdistavampia. Ajatukseni repivät minua moneen suuntaan ja todellakin, jos kehoni voisi lähteä ajatusteni matkaan, repeytyisin oitis moneen osaan.

Oikea käteni kirjoittaisi töissä tarjouspyyntöä, vasen käteni painaisi puhelimesta toimittajan numeroita ja heristelisi moittivasti myöhäisestä toimituksesta. Vasen jalkani olisi hiihtämässä Petikon ladulla ja huolehtimassa fyysisestä kunnostani, oikea jalkani Porkkalassa meren rannalla kävelemässä ja rentoutumassa. Sydämeni sykkisi vaimoni kanssa katukahvilassa Pariisissa, takapuoleni painuisi erämaamökin saunan lauteille ja etumukseni piip piip piip. 

Pääni olisi pirstaleina maailmalla: oikea silmä Pohjois-Espanjassa ihailemassa pieniä keskiaikaisia kyliä,  ylähuuli Tuusulassa juttelemassa laiminlyömäni kaverin kanssa elämän ihmeellisyyksistä, vasen korvani kotona kuuntelemassa poikani mietteitä jalkapallon pelaamisen mielekkyydestä ym. ym.

Äkkiä yksi vahva ajatus tulee tajuntani läpi. En voi olla missään muualla kuin siinä missä juuri nyt olen.  Velvollisuudet, tekemättömät työt ja haaveetkin ovat olemassa (tai oikeastaan ne ovat vain käsitteitä), mutta juuri nyt en voi tehdä niiden hyväksi mitään. Tällä hetkellä parasta tai oleellisinta mitä voin tehdä, on kävellä kohti bussipysäkkiä. Ja olla läsnä ulkoiselle maailmalle ja sisäiselle viisaudelleni. Ajatukset eivät nyt ole tarpeen. Niilläkin on oma paikkansa, mutta ei nyt. Nyt ne ovat vain häiriöksi ja pilaavat tämän hienon kävelyn.

Samassa tie on ensimmäisen kerran tänä aamuna aurattuna edessäni. Ja nyt vasta kuulen askelteni äänet lumella ja ohittavien autojen pörinän. Näen valkoisen lumen muodostamat kasat ja linnun varpaiden jättämät jäljet hangella. Tunnen kuinka oloni paranee ja huomaan rauhan virtaavan sisälleni.

Olla läsnä, tunnistaa mikä on oleellista juuri nyt ja toimia sen mukaisesti. Niin yksinkertaista ja selkeää. Muistan sen nyt.

Tulen kallioiden läpi

Takana on hauska uudenvuoden aattoilta ja yö sekä lyhyt uni. Illalla iskee lievä masennus ja toivottomuus. On niin paljon, mitä ”pitäisi” tehdä (vai pitääkö?). Ahdistun. Annanko ahdistuksen tulla läpi? Läpituleminen on niin pitkällistä. Kaipaan helpotusta nyt ja heti. Yritän meditointia. Ei auta tällä kertaa.

Koetan toista keinoa. Menen lattialle makaamaan, laitan kuulokkeet päähän ja laitan musiikin soimaan. Antaudun musiikille. Annan sen virrata lävitseni ja huuhdella minut puhtaaksi. Annan musiikin lohduttaa. Annan sen virrata syvälle sisääni, toivon lähteille. Ja toivo löytyy. Ja se herää.

“Jos sä tahdot niin - tulen kallioiden läpi.

Jos sä tahdot niin - tuon sulle Tiibetin vuoteeseen,

tai siirrän pohjoisen luoteeseen.

Ja aina uudelleen ja uudelleen

sun muistan joskus mua suudelleen.

Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin

ja ilman sinua, no niin;

ilman sinua olen puolitiessä helvettiin...”

Jämähtäneet tunteeni sulavat. Voimistun, virkistyn ja kun nousen ylös, olen kuin uudestisyntynyt. Suutelen vaimoani ja syömme yhdessä iltapalaa. Olen kiitollinen.

Kuuntelin Jipun ja Samuli Edelmanin Pimeää Onnea, josta on seuraavassa linkissä kuunneltavissa ja katseltavissa albumin yksi komeimmista lohkaisuista, Hectorin käsialaa oleva ”Jos sä tahdot niin”:

Rakkauden täyteistä Vuotta 2011 Sinulle Lukija!