23.12.2011

Joulun ihme



"Vain hän, joka pystyy näkemään näkymättömiä, pystyy tekemään mahdottomia." (Positiivarit) 


Hyvää Joulua!

21.12.2011

Väärä isäntä

Olen taas ollut mielisairas. Olen ollut mielestä sairas. Mieli on vienyt minua, niin kuin vahva ja iso koira vetää perässään heikkoa taluttajaa. Se on täyttänyt päiväni puuhastelulla, pikkuasioilla ja huomisen huolilla. Se on ravistellut minut jalkeille aamuöisin kelaten samaa huolisanomaa, muistutellen tekemättömistä töistä tai harmitellen tekosiani. Suoraan sanoen: mieleni on ottanut haltuunsa päiväni ja osan öistäni. Mieleni on suurelta osin pilannut viime viikkojen elämäni. Olen totellut väärää isäntää.


Ja minä olen antanut sen tapahtua. Töissä on ollut paljon tekemistä. Ja kotonakin. Pitäisi hoitaa sitä ja tätä. Tekosyitä, sillä totuus on, että olen ryhtynyt heikoksi taluttajaksi ja olen tehnyt sen mielelläni. Ja mieleni on vahva koira, joka mielellään kaluaa vanhoja makoisia luitaan. Palvelijasta on tullut isäntä. Minulla isännäksi pyrkii surraava samea mieli, joillakin ylitsepursuava kaiken jyräävä tunne.

Minulla ei ole ollut tylsää. Kaikki on tuntunut mielenkiintoiselta. Mielenihän kiintyy kaikkeen, mille annan huomioni. Olen ollut sitä mieltä, ja välillä tätä mieltä ja sitten taas toista mieltä. Minulla on ollut siis mielipiteitä. Mieleni pitäytyy niissä, jolloin voin pysytellä tutuissa ja turvallisissa uomissa. Olen tuntenut mielihyvää ja mielipahaa ja ne ovat vuorotelleet. Välillä mieleni on ollut maassa. Syvä ilo on puuttunut. Seurauksena tästä kaikesta on ollut mielivalta.

Nyt olen noussut kapinaan, vaatimaan tyrannia tilille. Päivä päivältä olen vahvistunut. Olen jo mielipuoli. Toinen puoli on muuta, vakaampaa ja viisaampaa.

Tavoitteeni on mielettömyys, niin paljon kuin se on mahdollista. Elämä ilman kahlitsevaa mieltä on rakkauselämää, sillä rakkaus on aina mieletöntä.

Joulu on tulossa. Tulee kaivattu pysähdys. Onnekseni osaan pysähtyä ja voittaa mieleni ylivallan, ainakin joksikin aikaa. Tasapainotan itseni. Sovittelen sisäiset palloni kohdilleen: keho, mieli, tunne, henki, kaikki sulassa sovussa ja tasapainossa. Elämääni ilmestyy värit.


Mitä tapahtuisi elämälleni, jos olisin niin luja, että pitäisin koirani pihalla enkä päästäisi kuolaavaa ja vinkuvaa otusta sisälle, matolleni, sohvalleni, sängylleni? Jos pitäisin sen ulkona palvelemassa ja tekemässä hyödyllistä työtä taloni ulkopuolella. Mitä tapahtuisi elämälleni, jos olisin niin valpas, että aina kun palvelija yrittäisi isännäksi, tuntisin arvoni ja tarttuisin ohjaimiin? En sallisi koirani vetää. Ja miksi sallisin, kun en ole koira. En ole mieleni. Luojan kiitos!

14.12.2011

Totuudesta


Totuus, suora kuulas
puhdas totuus, johon olen
uskonut ja jota olen etsinyt
voitko odottaa hetken
voitko olla kääntämättä
kirkkaita kasvojasi puoleeni?


Anna minulle aikaa
näethän etten ole valmis
Anna minun kaihoten katsoa
lammen lumpeita, tätä sumuista maisemaa
missä voin soutaa ympyrää
ja kuunnella ajatusteni liplatusta
Ah juoda tätä sameaa vettä, tätä tuttua
puuhastella ja pitää kiinni tavoistaan!

Herran Jumala, nehän ovat
minun tapojani, nehän ovat
minulle rakkaita, nehän ovat
sitä mitä minä olen!
Ei niitä saa ottaa pois!

Totuus, armahda lastasi
äläkä vieroita minua nyt
sillä rinnat paisuvat maidosta
ja olen alkanut tottua makeaan

Totuus, tiedän että et pala
tulessakaan missä kaikki muu palaa
Kun kaikki muu on palanut ja hävinnyt
pelkään tyhjyyttä ja pimeää
on niin vaikea kestää
sitä ettei enää kipinöisi


Hyvä on totuus, jos olet tie
voinko nukkua yön yli ja hyvästellä
Sitten voin vapisevin huulin luvata:
aamulla seison suorana tielläsi
katson tyynenä hiipuvia leimahduksia
ja valutan kyyneleet kuumaan tuhkaan

11.12.2011

Melankoliasta



Katselin televisiosta dokumenttia ”Onnellisuuden jäljillä” vuodelta 2008. Siinä etsittiin onnellisuuden salaisuutta. Kuten yleensä tämänkaltaisissa dokumenteissa tarjolla oli monenlaista reseptiä onnellisuuteen. Huomiotani kiinnitti englantilaisen kirjallisuuden professorin Eric G. Wilsonin puheenvuoro. Hän on kirjoittanut kirjan ”Onnellisuutta vastaan”, jossa hän kritisoi amerikkalaisen yhteiskunnan onnellisuuspakkomiellettä. Näin hän kertoi dokumentissa:

”Onnellisuuspakkomielteen takana on pelko. Jos ihminen pelkää elämän synkkää puolta ja huolia hän hyppää toiseen äärimmäisyyteen. Melankolisuutta ei pidä sekoittaa masennukseen, joka halvaannuttaa ja tekee apaattiseksi ja joka vaatii hoitoa. Melankolia on sitä, että aktiivisesti kaipaa elämyksellistä elämää. Silloin kyseenalaistamme vallitsevan asiantilan ja sovinnaisuudet, koska emme pidä niistä. Aloitamme itsetutkiskelun ja löydämme itsestämme potentiaalia, joka olisi jäänyt löytymättä, jos olisimme olleet tyytyväisiä.”

Sitten haastattelija kysyi Wilsonin mielipidettä ”sadness”:stä, joka oli dokumentissa käännetty alakuloksi. Näin Wilson vastasi: ” Alakuloa ei voida poistaa. Me voimme toki tukahduttaa sen. Voimme työntää sen mielestämme tai karkottaa sen lääkkeen avulla. Alakulo on kuin talvi ja yö. Siitä ei voi päästä eroon. Se on olennainen osa ihmiselämää. Alakulon karkottaminen tekee meistä pinnallisia. Yrityksissä luoda sataprosenttisesti onnellisten ihmisten yhteiskunta on vaarana että luodaan hullujen yhteiskunta.”

http://www.highaperture.com

Olin eilen musiikkitalolla, jossa Jukka Perko soitti Uuden musiikin orkesterin kanssa. Ennen Lapin tangon esitystä hän teki yleistyksen ja sanoi jotain tähän tapaan: suomalaisten mielestä vain molliin voi luottaa, se on aito asia. Duurissa on suomalaisten mielestä jotain hämärää, jotain ”ruotsalaista”. Tai sitten suomalaisen muusikon duurimusiikki oli peräisin hänen ”Pariisin kaudeltaan”.

Juuri samana aamuna juttelimme vaimoni kanssa tästä asiasta. Yksinkertaistettuna voisi todeta, että vaimoni on ”duuri-ihminen” ja minä ”molli-ihminen”. Häntä liika mollivoittoisuus vetää alaspäin eikä tee hänelle hyvää. Minulle mollivoittoisuus tai tarkemmin sanottuna melankolisuus on syventävää ja kohottavaa. Se on aivan eri asia kuin masennus ja mielen mataluus, mitä melankolia saattaa joillekin tarkoittaa. Minulle melankolisuuteen liittyy toivo ja kauneus. Tulevaisuus näyttää valoisalta ja maailma ja elämä kauniilta, harmoniselta, pehmeältä, herkältä, jopa satumaiselta ja salaperäiseltä. Ihmeelliseltäkin.


Melankolisuuskin tarvitsee vastakohdan. En kovin pitkään jaksa olla melankolinen, vaikka se kotipesäni onkin. Aina välillä kaipaan menoa ja meininkiä, sitä ruotsalaista duuria.

Syvällisyys ja pinnallisuus liittyvät lonksahtaneessa mielessäni molliin ja duuriin, hyvin vinksahtaneella tavalla. Mutta siitä jatkossa eri stoori.

Lopuksi vielä yksi näkemys melankoliaan. Hakiessani netistä kuvia tähän bloggaukseen törmäsin kuvataiteilija Johanna Kiivaskoskeen, joka sivuillaan kirjoittaa melankoliasta näin:

”Umpikierolla tavalla nautin melankoliasta.
Tavoittelen sietämätöntä, suloista levottomuutta.
Olen onnistunut, jos katsojan sydän räytyy.”

http://www.kiivaskoski.fi "Kielisuudelma rääseikössä"

”Tarina kertoo kiinalaisesta mestarista, joka astui sisään tussimaalaukseensa, pois oikukkaan ja julman keisarin ulottuvilta. Minä tahdon etanaksi kärpässienen lakille, kyykäärmeeksi varvikkoon. Tahdon yksinäiselle majakkasaarelle, jonka kauhistuttaviin karikoihin laivat pirstoutuvat. Kierrän kaulaani moninkertaiset helmikäädyt, kokoan värikkäinä säihkyviä jalokiviä ja harvinaisia orkideoita. Viljelen orvokkeja, tummasilmäisiä ja kirjavia, suloisia ja raivokkaita.”

6.12.2011

Rautahammas





Pihalintujen ruokintalaitteeni oli pudonnut. Naru oli katkennut. Vaihdoin uuden. Seuraavana aamuna ruokintalaite löytyi taas maasta makaamasta ja tukeva orava oli siementen kimpussa. Naru oli siististi poikki, kuin veitsellä leikattu. Orava ovelainen oli keksinyt tavan päästä murkinaan käsiksi. Vahingosta viisastuu ja viisas ruokkija laittaa narun tilalle rautalangan.

Seuraavana aamuna katselin tarkkaan olivatko oravan hampaat niin hyvässä kunnossa, että rautalankakin napsahtaisi poikki. Olisiko orava kuin Rautahammas? Muistatteko tuon mukavan hemmon James Bond elokuvissa, joka söi kaltereita kuin sitkasta lakritsaa. Ehkä häntä kutsuttiin myös nimellä Leuka, koska hänen turpaperänsä oli hyvin kehittynyt.

Viime keväänä ollessani poikani kanssa Turkin Sidessä hotelli oli palkannut yleisöä viihdyttämään miehen, joka ulkomuodoltaan oli kuin ilmetty Rautahammas. Ehkäpä hän oli Rautahampaan poika, Maitohammas. Hän oli selvästi hauskempi mies kuin isänsä, mutta oli hänelläkin rajut otteet. Vesipallossa hän toisinaan veti uimahatun kasvojensa peitoksi ja kävi hurjaan hyökkäykseen. Hän saattoi jopa kantaa vastapuolen pelaajan palloineen maaliin, jos tämä ei suosiolla irrottanut otettaan pallosta. Pelin jälkeen oli syytä tarkastaa, oliko kehossa hampaanjälkiä ja olivatko kaikki raajat tallella. Illalla hän oli leppoisa bingoisäntä, joka tosin välillä yltyi huimaan turkkilaiseen vatsatanssiesitykseen. En ole kellään nähnyt yhtä elävää aaltoliikettä vatsassa, kuin tuuli heiluttaisi viljapeltoa. Tai oravan talviturkkia.

Niin, orava ei saanut rautalankaa poikki. En tiedä, yrittikö edes. Koska lopputulos olisi voinut olla tällainen.