Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 2

Viime postauksessa käytin opintojeni kirjoitusharjoitusta. Tässä sen jatko-osa.

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä:

 

c) Onnettomuus Ruotsin kuningatar Kristiinan puutarhassa

d) Kirjailijan omaelämäkerta nuoruusvuosilta

e) Ihmisen vastuuta käsittelevä lehtiartikkeli

 

c) Kuten tiedämme, kunnioitettu kuningattaremme Kristiina on sivistyksen vankkumaton palvoja. Niinpä itse maailmankuulu filosofi Rene Descartes on saatu armoitetun kuningattaremme kutsusta tänne kaukaiseen Pohjolaan mietiskelemään syntyjä syviä. Kerrotaan, että yhtenä päivänä loppukesästä filosofin ollessa kävelyllä kuningattaremme kauniissa puutarhassa, variksenpoikanen tippui pesästä aivan herra filosofin jalkoihin. Hänen mukanaan kulkenut palvelija pahoitteli kovin, että laiskalta puistovahdilta oli jäänyt variksenpesä huomaamatta ja poistamatta. Mutta herra Descartes ei asiaa hätkähtänyt, vaan kääntyipä peräti variksenpojan puoleen ja puhutteli sitä näillä viisailla sanoilla: ”Ajattelisit, niin olisit. Vielä pesässä.”

 

d) Ylioppilaskirjoitusten aikana kävin usein rentoutumassa lähimetsissä ja kun keksin ottaa mukaani enoni vanhat kiikarit, aloin todella innostua asiasta. Tuosta luontovuodesta parhaiten on mieleeni jää-nyt elokuun puolivälissä sattunut tapaus. Tapani mukaan käyskentelin lähimetsässä, tällä kertaa sakeassa kuusikossa. Kuusikko oli pimeä ja vähän pelottavakin. Ja kyllä minä säikähdin, kun äkisti kuului kauheaa raakuntaa ja jotain tummaa putosi korkealta puusta aivan minua hipoen ja tömähti maahan. Luulin ensin jonkun pedon hyökänneen kimppuuni, mutta maassa makasikin vain variksenpoikanen. Se oli ensin täysin liikkumatta, mutta toipui nopeasti ja jäi niille sijoilleen ihmettelemään maailmaa. Tähystelin ylös kuusenoksille ja näin tumman risukasan. Varisparka oli pudonnut pesästä. Tunsin valtavaa sympatiaa sitä kohtaan. Olinhan itsekin samassa tilanteessa: vielä untuvikko, mutta hyppäämässä pois oman kodin lämmöstä, tyhjän päälle, kuten sinäkin, rakas raakku.

 

e) Missä kulkee ihmisen vastuun rajat luontoon liittyen? Olin kerran ystäväni kanssa metsässä kävelyllä. En pitänyt siitä, että hän puhui kovaan ääneen ja aivan muista asioista kuin luontohavainnoista, joita olimme siellä tekemässä. Mielestäni jokaisen vastuulla luonnossa kulkiessa on tehdä itsensä mahdollisimman huomaamattomaksi eikä häiritä tarpeettomasti muiden luontokappaleiden elämää. Äkkiä variksenpoikanen putosi puusta, ilmeisesti pesästään, ja jäi niille sijoilleen maahan makaamaan. Ystäväni oli heti kiiruhtamassa paikalle auttamaan ja minulla oli työn ja tuskan takana pidätellä tätä äiti Amman suomalaista versiota halaamasta vain hieman pökertynyttä linnunpoikasta. Minusta meidän ihmisten ei pidä millään tavalla puuttua luontokappaleiden elämään – lukuun ottamatta niiden ruoaksi laittamista.

 

Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 1

Puhuin viime postauksessa hiljaisuudesta. Ja hiljaista on ollut, yhtään uutta postausta ei ole tänne ilmestynyt kohta kolmeen kuukauteen. Pääsyynä on se, että aloitin kirjoittamisen aineopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa tammikuussa ja sen jälkeen on ollut paljon tekemistä. Harkitsin tämän blogin lepoon laittamista, mutta päätin kuitenkin yrittää kirjoitella tänne jotain. Esimerkiksi opintojen kirjoitusharjoituksia. Tässä sellainen:

 

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä. Tässä kaksi ensimmäistä tyyliä:

 

a)    Luontodokumentin havaintoon perustuva asiantuntijakertomus

b)    50-luvun opettavainen satu

 

a) Ruotsinsuomalainen biologi Taavetti Ottenberg on ikänsä liikkunut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tutkien siellä pesiviä petolintuja, erityisesti Accipiter-sukuun kuuluvia lajeja. Elokuun 13. päivän aamuna 2018 tapahtui jotakin odottamatonta. Taavetti oli piilokojussa kanahaukkojen reviirillä tavoitteenaan ikuistaa haukkojen parittelu kauniissa sammaleisessa kivikossa. Haukoilla oli soidinvire päällä ja koiras oli juuri noussut naaraan selkään, kun haukkojen viereen putosi räpistelevä mytty. Mytty rääkäisi niin kovaa, että parittelu keskeytyi ja haukat lensivät pois. Mytty paljastui pesästään pudonneeksi variksenpoikaseksi, joka jäi putoamispaikalleen toipumaan koettelemuksestaan. Taavetti oli tyytyväinen päivän kuvamateriaaliin, vaikkei tällä kertaa saanutkaan tallennettua parittelevia haukkoja. Onhan pesästään putoava variksenpoikanen vielä harvinaisempi näky.

 

b) Olipa kerran synkkä metsä, jossa kasvoi suuri kuusi. Korkealla kuusessa oli variksenpesä. Pesässä oli kolme poikasta: Onni, Rauha ja Sisu. Sateisena elokuun päivänä poikaset olivat hyvin nälissään ja odottelivat isää ja äitiä saapuvaksi. Oravat kiusasivat variksenpoikia heittelemällä heitä kävyillä. Nyt pesään lensi käpyjen lisäksi punainen kärpässieni. Onni riemastui ja sanoi olevansa niin nälkäinen, että hän kyllä syö tuon sienen. Rauha sanoi isän ja äidin varoittaneen, että sienien kanssa pitää olla varovainen. Sisukin sanoi, että hän kyllä jaksaa odottaa isää ja äitiä. Mutta Onni oli nälkäinen ja kärsimätön. Hän kierteli sientä ja mutisi, että noin kaunis sieni ei voi olla myrkyllinen. Lopulta hän söi sienen sisarustensa vastustuksesta huolimatta. Melkein heti Onnia alkoi huimata ja hän hoiperteli pesän reunalla, kunnes putosi päistikkaa maahan. Ja siellä alhaalla ison kuusen juurella Onni nyt makasi mättäällä puoliksi pökertyneenä ja ajatteli, että olisi sittenkin pitänyt uskoa isää ja äitiä eikä syödä punaista sientä.

Marku

Odottelen, että pääsen pitämään esityksen työhöni liittyvästä tärkeästä asiasta, johon olen perehtynyt. Koska työpaikkani kaikki esitystilat olivat varattuina, niin assistentti varasi tämän tilan. Eikä tämä olekaan mikä tahansa tila, vaan Porthanian juhlava sali. Olen hieman hermostunut ennen esitystäni. Hermostustani lisää se, että kaikki kuulijat ovat minulle outoja. Missä ovat kaikki työkaverini, joiden piti tulla kuuntelemaan minua?

Kello on kaksi iltapäivällä. Odotan vielä kaksi minuuttia, josko joku tuttukin tulisi paikalle. Mutta ei tule. No, täytyy sitten vain aloittaa. Jännitys hieman helpottaa, kun pääsen esiintymään. Mutta vähitellen se alkaa taas lisääntyä, koska en saa yleisöön mitään kontaktia. Kaikki näyttävät hämmästyneiltä. Yritän selittää selkeämmin, koska epäilen, että yleisö ei ymmärrä mitään. Kukaan ei kysy, kaikki ovat aivan hiljaa.

Kiihdytän esitystäni, jotta saan tämän yksipuhelun päättymään. Lopuksi vielä tunnustelen yleisöä kysymällä, heräsikö kellään kysymyksiä. Ei herännyt. Niinpä kiittelen ja poistun esiintymislavalta. Joku kuuluttaa, että kohta alkaa seuraava esitys.

Päätän jäädä kuuntelemaan, kukahan seuraavana esiintyy. Istun sievän naisen viereen. Kysyn häneltä suoraan, mitä hän piti esityksestäni. Hän vastaa, että ihan hyvähän se oli, mutta en kuulemma kertonut mitään otsikon aiheesta. Miten niin, kysyn. Hän vastaa, etten puhunut Ellen Thesleffistä sanaakaan. Ellen Thesleffistä, soperran. Niin, sanoo hän ja näyttää käsiohjelmaa, jossa toden totta lukee, että tässä paikassa ja esiintymiseni aikana piti olla esitys Ellenistä. Ja kertojan nimenä on minun nimeni. Nyt on minun vuoro mennä sanattomaksi.

Toiselle puolelleni istahtaa vanhempi nainen. Sievä nainen esittelee minut hänelle ja kertoo vastatulleen olevan hänen äitinsä. Vanhempi nainen kysyy minulta, kirjoitetaanko nimeni yhdellä vai kahdella koolla. Ihmettelen hänen kysymystään. Eikö se nyt ole itsestään selvää, että Markku kirjoitetaan kahdella koolla. Mutta piru menee minuun ja vastaan, että yhdellä koolla. Virnistän hieman suutani, mutta vain siltä puolelta, jota hän ei näe. Jään odottamaan seuraavaa esiintyjää. Päätän, että en kysy esiintyjältä mitään.

Piippuja - mahonkisen huippuhetki

Nuorena pojankloppina asuin opiskeluaikana soluasunnossa Hiekkaharjussa yhdessä kahden muun pojanklopin kanssa. Kämppäkaverit vaihtuivat silloin tällöin, mutta pysyivät aina kuusamolaisina. Jollakin ilveellä lähdössä ollut kuusamolainen sai värvättyä uudeksi asukkaaksi toisen kuusamolaisen. Ehkäpä heillä oli agentti myös HOASin asuntotoimistossa. Minulla ei ole valittamista Kainuun kavereista, päinvastoin. Yhteiselämä oli hauskaa ja vilkasta. Keksimme usein itsellemme mukavia harrastuksia tai perustimme yhdistyksiä. Olimme jäseniä niin HIK:ssä eli Hiekkaharjun IntellektuelliKlubissa kuin KVARKissakin eli KotiViinin Anonyymit Rakastajat Klubissa.

Yksi tällainen keksitty uusi harrastus oli piipunpoltto. En muista, mistä idea lähti liikkeelle, varmaan kuusamolaisesta mielikuvituksesta. Tai sitten yhden maailmanympärimatkaajan tuliaisena tuomista piipuista. Yhtenä iltana se vain oli päätetty: olimme tästä lähtien PK eli PiippuKlubi. Pystyäkseni olemaan klubin täysivaltainen jäsen, minun oli hommattava oikea piippu leikkipiippujeni tilalle. Ostin jonkun halvan piipun, mihin en koskaan ollut tyytyväinen. Se ei edes kunnolla palanut, piti koko ajan imeä, jotta se ei sammunut.

Siihen aikaan oli muodikasta polttaa baareissa ja ravintoloissa, mutta harva poltti piippua. Täytyy sanoa, että siinä oli jonkinlaista hohtoa mennä piippuklubilaisten kanssa baariin ja tuopit eteen saatuamme sytyttää yhtä aikaa kaikkien piiput palamaan. Moni pää naapuripöydissä kääntyi meihin päin pöytämme verhoutuessa sinisen savun sisään. Ja pesällisen polton jälkeen emme olleet joutilaina, vaan ammattimiehien tavoin aloimme rassata ja huoltaa piippujamme.

Sitten ajat ja muodit vaihtuivat ja sain sen hienon mahonkisen piipun. Mutta PiippuKlubin toiminta oli hiipunut ja hieno piippu sai köllötellä rauhassa laatikossani. Kunnes lähdin stressiä ja arkea pakoon kauas Koilliskairaan. Siellä patikoin ja telttailin. Oli kesäkuun alku ja Lapissa oli yötön yö. Niinpä yhtenä yönä kiipesin tunturin huipulle ihailemaan keskiyön aurinkoa. Istuin kivelle, otin kengät ja sukat pois jalasta ja ajattelin laittaa jalkani tunturilammikon kylmään veteen. Mutta yllätyksekseni vesi oli aivan lämmintä, vaikka ympärillä näkyi vielä siellä täällä sulamatonta lunta. Niinpä tietysti: lammikko oli matala ja aurinko paistoi yötä päivää.

Sinirinnat lauloivat alhaalla laaksossa. Hetki oli pysähtynyt. Taivaalla ei ollut yhtään pilveä eikä päässä huolia. Mutta äkkiä eteeni ilmestyi pilvi, taikka vähintäänkin savua häiritsemään näkyvyyttäni. Pilvi tuli piipustani, jonka olin sytyttänyt tämän ikimuistoisen hetken kunniaksi. Pitihän piipun saada edes kerran kokea se, mitä varten se oli tehty, niin ettei se täysin leimautuisi koriste-esineeksi. Ja tunsin, kuinka piippu nautti elostaan. Se paloi täysin tasaisesti ja hehkui hienosti imiessäni savua sisääni. Se lämpeni juuri sopivasti, niin että se tuntui kädessäni mukavan lämpöiseltä, mutta ei polttanut. Ja yhdestä pesällisestä riitti savua pitkään.

Savutteluhetken jälkeen kuivasin jalkani, puin sukat ja kengät jalkaan ja lähdin laskeutumaan teltalle. Vaikka piippu sopi täysin tällaisen hetken juhlistamiseen, oli todettava, että minusta ei ollut piippumieheksi: tupakka maistui pahalta ja kieltäni pakotti. Pyysin piipultani anteeksi, huolsin sen ja laitoin suojapussiin ja laatikkoon, missä se on sen jälkeen lojunut vuosikymmeniä.

Piippuja - hollantilainen ja lentävä Clan

Minulla on piippu, vaikken poltakaan. Sain sen kaveriltani 33 ja 1/3 -vuotislahjaksi. Se on hieno ”mahonkinen” piippu. Se tuntuu kädessä mukavan sileältä. Se on pakattu suojapussiin. Kaikesta huomaa, että se on laatupiippu, kaikki yksityiskohdat kohdallaan.

Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen piippuni. Ensimmäisen ostin Interrail-matkaltani. Muistini mukaan Amsterdamista. Se oli hieman kummallinen kapine, jossa oli suora varsi ja piipun pesä oli vain koverrettu paksunevan varren päähän. Voi olla, että ostopaikka huomioiden se oli sovelias myös jonkun muun kuin tupakan polttamiseen. Piipun mukana tuli myös rasseja, tupakkakokkareita, kuin pikakahvin muruja ja filtteripatruunoita, jotka laitettiin piipun varteen suodattamaan pahimmat kitkeryydet pois. Melkoinen setti siis. 

Polttelin matkalla ja pikkuhiljaa matkan jälkeen tupakkakokkareet pois. Koska piippupesä oli hyvin pieni, niin siihen ei käynyt normaali piipputupakka, enkä Suomesta löytänyt vastaavaa kokkaretupakkaa. Ihmettelin myös filttereiden tarkoitusta ; eihän normaalipiipussakaan ollut sellaisia. Lopputulema oli, että piippu pyöri aikansa laatikoissani, kunnes heitin sen turhana pois, vaikkakin se olisi saattanut toimia vielä pelkkänä matkamuistona.

Jaa, nyt muistinkin, että ennen ensimmäistä piippua oli minun kaikkein ensimmäinen piippuni. Olin noin kymmenvuotias, kun löysin enojeni verstaasta holkin. Sen kaveriksi veistin käyrästä oksasta varren, jonka sovitin tiiviisti holkkiin. Piippuni oli valmis: holkki toimi piipun pesänä ja käyrä oksa piipun vartena. Annoin sille nimeksi Clan. Se oli hyvin pieni piippu, muuta siitä lähtien se roikkui jatkuvasti huulessani. Kunnes nuorempi enoni hermostui, otti sen suustani ja viskasi koko verstasrakennuksen yli tunkiolle, sinne rottien asuinsijoille. 

Etsin sitä kuumeisesti tunkion luota melkein tunnin, mutta en löytänyt. Miksi enoni teki noin julman tempun? Olinhan niin kovin kiintynyt piippuuni. Enkä viitsinyt tehdä uutta piippuakaan, koska arvelin, että sille käy yhtä huonosti. En tiedä, olenko pienenä lapsena syönyt tuttia, mutta kovuudessaan tämä piippuero varmasti rinnastui tutista vierottamiseen. Tai aikuisella ihmisellä tupakasta vierottamiseen.