Kohti elävää

Astumme aamutuimaan äitini kanssa Järvenpään kulmakonditorioon. Hän riisuu päältään pakkasta vastaan laitetun villatakin, koska se on hänen mielestään ruma. Toppahousuja hän ei sentään ala riisua, vaikka moittii niitäkin rumiksi. Katselen hänen punaiseksi maalattuja kynsiään, kun hän tarttuu kahvikuppiinsa. ”Vetovoimatyyppi” ajattelen. Itse tunnen vetovoimaa viereisellä pöydällä lojuvaan tuoreeseen Hesariin. Koska en ole vielä kunnolla tehnyt tuttavuutta uudistettuun Hesariin, huomaan nappaavani sen itselleni. Minulle ei ole tullut yli kymmeneen vuoteen Hesaria, mutta tauko ei ole poistanut lehtien lukemisen himoani: himoani tietoon, himoani tietää mitä ympärilläni tapahtuu. Ahh, tuore, siististi viikattu, painomusteelta tuoksuva, rapiseva lehti, joka kätkee sisuksiinsa tiedot maailman tapahtumista.

Kesken lehden luvun äitini naurahtaa ja osoittaa ulos ikkunasta. Siellä kolme naakkaa ja yksi varis kiistelevät eilisen hampurilaisen jämistä ja ketsuppisesta käärinpaperista. Okei äiti, olet oikeassa. Ulkona taistelevat linnut ovat elävämpiä kuin kuollut sana. Laitan Hesarin syrjään ja jään seuraamaan näytelmää. Hidalgona heilunut varis saa tarpeekseen ja naakat jäävät keskenään nahistelemaan. Yksi niistä on kunkku, mutta kunkulta menee aikaa ja energiaa vahtia kahta muuta, jotka näin saavat kuin saavatkin osansa. Näytelmä päättyy siihen, että siivousintoinen nainen tulee ja korjaa paperit roskikseen.

Kahvilareissun jälkeen katselemme äitini huoneessa televisiota. Äkkiä äitini kohottautuu ja menee ikkunan ääreen. Hän ihastelee ulkona lentäviä lintuja. Okei äiti, olet oikeassa. Ulkona lentävät linnut ovat elävämpiä kuin television kuollut kuva. Jätän television ja menen ikkunan ääreen. Pulut ovat aurinkoisesta säästä innoissaan ja lentelevät sinne tänne ilokseen. Sitten ne kokoontuvat vastapäisen talon televisioantennin päälle istumaan. Lasken niitä olevan tasan kaksikymmentä. Näytelmä päättyy siihen, että linnut lehahtavat lentoon ja tyhjä antenni jää heilumaan edes takaisin.

”Mennäänkö jo syömään?” äitini kysyy. Sanon, että ruoka ei ole vielä valmista. Hän sanoo, että hänellä ei ole nälkä, mutta jospa minä söisin. Sanon syöväni kotona. Hetken päästä hän kysyy: ”Mennäänkö syömään? Annan periksi ja menemme palvelutalon yhteiseen olohuoneeseen. Kysyn mitä Hannalle kuuluu. ”Heiluttaa” hän vastaa ja heiluu vaan. ”Helvi ja Helvin poika” huudahtaa Pekka. Hän on vääntynyt kaksinkerroin, mutta nostaa päätään ja sanoo hymyssä suin: ”Me olemme Helvin kanssa käyneet neljänä sunnuntaina Keravan kirkossa”, kuten hän aina sanoo. ”Me olimme Helvin kanssa ihailtu pari” hän sanoo ja hymyilee. ”Vetovoimatyyppi” ajattelen kun katsahdan hänen rollaattoriaan. Sen päällä lojuu huolitellusti kampa ja peili. Näytelmä päättyy siihen, että minun on aika lähteä kotiin.

Kotiin päästyäni lähden viemään linturuokinnalleni lisää ruokaa. Ruokinnalla on melkoinen konsertti: talitiaiset ja sinitiaiset tapailevat kevätlauluaan ja punatulkut viheltelevät ympärilläni. Kaiken kruunaa ylhäällä puissa keinuvien vihervarpusten ihana laulu. Kevät ei ole kaukana. Nyt on ruokinnalla elämää.

Ja nyt tässä keskellä linnunlaulua äkkiä oivallan, että päivän aikana muistisairas äitini on ohjannut minua kuolleesta elävään: Hesarista naakkoihin, televisiosta puluihin, yksityishuoneesta yhteiseen huoneeseen. Huomaan, että on tärkeää kysyä itseltään: olenko menossa suuntaan, joka on elävä. Suuntaan, joka vie elämään. Mieleeni muistuu aikansa radikaalin ja toisinajattelijan Jeesuksen sanat, jotka tuntuvat liittyvän oivallukseeni. Kotona tarkastan sanamuodon: ”Seuraa sinä minua, ja anna kuolleiden haudata kuolleensa." Tänään tuntuu hyvältä seurata tätä oivallusta.

Aurinkokylpyjä pakkasella

On pakkasaamu. Vihdissä on ollut aamulla yli 30 astetta pakkasta, täällä meillä vain leppoisat parikymmentä. Haen kellarista linnuille talipalloja. Naapuri etsii moottorilämmitintä, kun auto ei ole lähtenyt apuakunkaan kanssa käyntiin. Pakkasesta huolimatta talitiainen laulaa ulkona reippaasti. Mustarastas pujahtaa esiin autoni alta, kun menen kaivamaan takakontissa makaavaa siemensäkkiä. Raukka, lämmitellä nyt kylmän auton alla. Kaadan säkistä reppuni täyteen siemeniä. Vähän hulahtaa ohi, mutta onpahan tuolle auton alla värjöttelijällekin jotain murkinaa.

Lähden talsimaan kohti ruokintaa. Päässäni pyörivät työhuolet, kunnes punatulkkujen vihellykset pysäyttävät minut. Parinkymmenen yksilön parvi killottaa koivujen latvassa. Kuinka ne loistavatkaan punaisina aamuauringon loisteessa. Aivan kuin ne eivät kuuluisi tähän valkoiseen ja harmaaseen maisemaan. Aivan kuin ne ampuisivat yli. Ampukoot vain, sillä ne tuovat värin, ilon ja elämän tämän kylmän maiseman ylle.

http://www.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/liesjarvi/Sivut/Default.aspx

Ruokinnalla siemenautomaatit ovat tyhjentyneet. Onneksi maassa on vielä ruokaa ja talia pötköinä ja palloina. Lintuja on ihan kivasti, mutta ei vilisemällä. Täyttäessäni automaatteja huomaan kuusitiaisen talipallojen kimpussa. Mutta miten se on noin epäselvä? Onko näössäni jotain vikaa? Tarkemmin katsottuna lintu on verkon takana. Se on ahtautunut laudan ja verkon väliin syömään talipalloja. Kauhistun, onko se jäänyt sinne loukkuun. Onneksi sillä on ainakin ollut syötävää. Vapaaehtoinen vankila. Se on valinnut vapaaehtoisen vankilan. Mieleeni tulee oravanpyörässä pyörivä ihminen, joka valitsee mieluummin tutun vankilan ja varman talin kuin ulkopuolella häämöttävän vapauden ja epävarmuuden. Lähestyn lintua. Päästyäni tarpeeksi lähelle, lintu lakkaa syömästä ja pujahtaa vapauteen verkossa olevasta ahtaasta reiästä. Fiksu tintti. Ei sittenkään vankilassa.

Pois tullessa jään ihailemaan peltojen poikki kulkevaa hiihtolatua. Minut valtaa vastustamaton halu päästä hiihtämään valkoisina hohtaville hangille. Tajuan nyt, miksi hiihtäminen on niin nautinnollista: raikasta ilmaa, liikuntaa ja valoa, jonka valkoinen hanki moninkertaistaa. Hiihtolenkki aurinkoisella säällä on pieni etelänmatka. Valokylpy, jolla voi ladata valoa sisuksiinsa, jotta kestää talven pimeyden. Käännän vielä kasvoni aurinkoon päin. Kylmät kasvoni sulavat lämmössä. Aistin selkeästi kevään läsnäolon ja lupauksen talven takana.

http://www.mustionlinna.fi/fi/aktiviteetit/aktiviteetit/talvi

Kierrän vielä rivitaloalueen kautta. Siellä nököttää auringonpaisteessa samassa pensaassa talitiainen, pikkuvarpunen, viherpeippo ja punatulkku. Ja niiden yläpuolella ottaa aurinkokylpyjä räystäällä makaava mustarastas kuunnellen urpiaisten musisointia läheisissä koivuissa. Kotipihalla naakat ja varikset ovat nousseet korkealle puiden latvoihin imemään auringon lämpöä itseensä. Minä menen sisätiloihin ottamaan lämpöpatteri-, villasukka- ja kahvikuppikylpyjä.

Pimeyttä ja valoa

On maaliskuun 31. päivä muutama vuosi sitten. Olemme pienellä kaveripiirillä mökkeilemässä Hangossa. Kello on 20:30. Sammutamme kaikki valot. Olemme mukana Earth Hour –tapahtumassa. Ideana on sammuttaa kaikki sähkövalot tunnin ajaksi ja siten ilmaista huolensa ilmastonmuutoksesta. Meillä on saunominen kesken. Keinovalojen sammuttaminen tekee seuraavasta saunomistunnista ikimuistoisen. Tähtitaivas, lepattavat kynttilät ja hangesta heijastuva valo ovat ainoat valonlähteemme. Lumihangessa kieriskely on yhtä kylmää pimeässä kuin valossakin. Kiitos pimeydelle!

On tammikuun 5. päivä kuluvaa vuotta. Olemme naapureiden kanssa Helsingin keskustassa ihmettelemässä Lux Helsinki tapahtumaa. Tällä kertaa ideana ei ole vähentää valaistusta vaan lisätä sitä. Lisätä kauniilla tavalla. Tuomiokirkko kylpee jatkuvasti vaihtelevassa valaistuksessa Senaatintorilla soivan musiikin tahdittamana. Torilla on paljon väkeä ihailemassa valojen leikittelyä kirkon valkeilla pinnoilla.

Välillä piipahdamme kahvilassa lämmittelemässä. Sitten suuntaamme Kiasman edustalle, jossa on paljon väkeä ahtautuneena katsomaan, kuinka taitavat ihmiset leikittelevät valolla, tällä kertaa luonnontulella. Hakasalmen huvila on myös valaistu tapahtuman kunniaksi.

Sitten pääsen elämäni ensimmäistä kertaa oopperaan, tosin vain vessaan ja lippumyymälän tiloihin. Saatuamme itsemme lämpimiksi suuntaamme illan viimeiseen kohteeseen, Stadionin tornille. Tornin kietovat syleilyynsä eriväriset valot. Noiden valojen lumoamana vasta nyt tajuan koko rakennuksen kauneuden ja harmonian. Kiitos valoille!

Illan huipentaa naapurin miehen hieno ehdotus: porilaiset Kannelmäen ostarin snagarilta. Mietimme, mikä makkara porilaiseen kuuluu. Oliko se Balkanin makkaraa vai mitä? No, ainakin tämän ravintolan versiossa makkara on Jahtia. Vaikka sämpylä ei olekaan kovin rapeaksi paahdettu, niin silti maistuu porilainen hyvältä parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Harmoninen ateria ei vaadi muuta valaistusta kuin katuvalon hehkun ja hyvä tunnelma syntyy kevyestä rupattelusta ja hengityksen höyryistä. Kiitos Porille!

Linnuista iloa harmaisiin päiviin

Lähdemme kaverini Jounin kanssa harmaiden päivien piristykseksi tallaamaan Kannelmäen polkuja ja ulkoiluttamaan kiikareitamme. Jouni kertoo, että viime vuoden lopulla Utössä on havaittu Suomen ensimmäinen ja Western Palearctic –alueen neljäs kettusirkku. Utöseen on siis riittänyt hetkeksi veneliikennettä bongarien rynnätessä ”hoitamaan” kokoelmiinsa tämän huippurariteetin. No, me tyydymme tänään ”Östern Gamlas” –alueen lintuvarantoihin. 

Taviokuurna koiras

Heti retken alussa Jounin tarkat korvat erottavat taviokuurnamaista ääntä jostain talojen katveesta. Pysähdymme kuuntelemaan. Parkkipaikalla pylvästelevä mies näkee kiikarivarustuksemme ja huikkaa meille, että rivitalojen sisäpihoilla on pyörinyt taviokuurnia. Ei kun siis sisäpihoja kiertelemään ja kuurnia etsimään. Parin pikkuvarpusen jälkeen löydämmekin kuurnat helposti. Ne ruokailevat puissa, jotka muistuttavat omenapuita, mutta niiden hedelmät ovat paljon omenia pienempiä. Valokuvailen aikani viiden kuurnan parvea ja jatkamme matkaa.

Taviokuurna naaras / nuori lintu

Mätäjoki on tulvinut ja virtaa vuolaana. Vanhempi nainen köpöttelee suksilla nuoskalla hangella. Hiihtämisen riemua ei ole näkyvissä. Närhi rääkäisee kuusikossa. Retken toinen käpytikka kiipeilee koivun rungolla. Pellon laitametsiköstä löydämme 9 keltasirkkua ja 5 tiklin parven. Toistakymmentä punatulkkua viheltelee koivujen latvassa. Palokärki lentää viljelypalstojen yli huutaen kry-kry-kry-lentöääntään. Hetken päästä se ilmoittaa kuuliaisesti kimeällä venytyksellään ”Black Woodpecker has landed”. Mätäjoen rantapajukot kuhisevat talitiaisia. ”Kyllä tuonne yksi peukaloinenkin voisi mahtua” toteaa Jouni, mutta tällaista Sendarin suopeutta emme osaksemme saa. Sen sijaan saamme lähietäisyydeltä ihastella toista pientä lintua, hippiäistä, sen napostellessa kuusenoksan kätköistä luomuruokaa. Lähestymme jo omaa ruokintaamme ja yritämme saada hippiäistä hieman teollisemman ruoan ääreen, mutta emme löydä yhteistä säveltä.

Punatulkku naaras ja koiras

Ruokinnalla ruokailemme mekin syömällä vettä ja leipää, teellä ja kinkulla boostattuna. Lisäksi eväänä on joulun yli kuin ihmeen kaupalla säilyneitä suklaakonvehteja. No linnut syövät sentään terveellisesti siemeniä ja rasvaa. Laskemme ruokinnalta noin 20 punatulkkua, noin 15 viherpeippoa ja 5 vihervarpusta. Tiaisia edustavat yksi kuusitiainen ja runsas seurue tali- ja sinitiaisia. Mustarastaat ovat tänään vähissä eikä peippoja näy lainkaan. Jo hieman hämärtäessä saapuu koiraspikkutikkakin paikalle rasvaamaan suupieliään.

Kuusitiainen

Laahustamme kohti kierroksemme loppua. Vielä havaitsemme hevostallilla 5 keltasirkkua. Ennen hyvästelyjä ihmettelemme ralli-Ladan huutavaa tyhjäkäyntiä ja kertaamme tulevia ”Keinumäen Siemenpojat” kuvioita. Tiedossa on ainakin KSP:n pikkujoulut (aina vasta joulun jälkeen, koska joulu on vain KSP-joulun harjoitelma) ja kevään Suuri Hankoretki Tornien Taistoineen. Lisäksi Jouni on bongannut Uunisaaressa kohtuuhintaisen mahdollisuuden saunaan, saunamakkaraan ja saunajuomaan. Ehkäpä tapaamme seuraavan kerran saunan lauteilla makkaranmaku suupielillä karehtien.