24.3.2012

Unelma rasvaisista käsistä





Jo ennen seitsemää hän työntyy sisääni
ja sitten lähdetään juoksujalkaa
eikä silloin väistellä koiranpaskoja
eikä varpusten kylpylätäköitä.

Olen kuiva kuin hiekalla voideltu norsunnahka.
Ainut mehuni päivästä toiseen on se sama:
iltariennoissa kostunut ruskea sidostesukka.
Jos joskus itse nauran, joudun heti ommeltavaksi.

Suurin haaveeni on kirpputorin myyntipöytä
ja rasvaiset nahkaa hyväilevät kädet.
Avaattehan nauhani ennen sovitusta.
Unelmoin puhtaan puuvillasukan tunnusta
ja suoraan astuvista terveistä jaloista.
Viekää minut Lieksan palvelutaloon.

Ja Reino, eikös me sitten valssata iltapäivisin
ja astuta siroille varpaille, sen kauniin Ainon.


Kuva: http://gwenmurphy.blogspot.com/



22.3.2012

Karuselli


Kädet venyvät päivän lyijystä.
Hartioiden välissä pyörii meluisa karuselli.
Tulee ilta ja lierittää rautaisen hatun.

Ihoon halkeaa outo haava
ja kun hevoset putoavat radaltaan,
särkyvät lihoiksi, lakkaa liike
- aamun sarastus merellä –
ja haavasta pulppuaa punaisia marjoja.


11.3.2012

Matkustaja


Mies istuu junassa. On vielä hämärää. Hän on matkalla ja matkansa keskivaiheessa. Elämänsä keskivaiheessa. Uusissa maisemissa. Hänen mieleensä nousee Topi Sorsakosken hieno tulkinta laulusta ”On kesäyö”.

Taakse jäänyt jo on aika tuo niin lohduton.
Miestä sekä kitaraa tämä juna kuljettaa nyt läpi yön
Kiskot laulavat näin, matka vie kotiin päin…”

Mutta onko hän menossa kotiin päin? Missä on hänen kotinsa? Sielläkö missä tuo lohduttomuus syntyi? Sielläkö missä on seinät, joihin hänellä on omistusoikeus? Vai tässä ja nyt? Tämä viheltelevä lihakasako on hänen kotinsa? Vaiko jokin joka lainaa tämän ruumiin käyttöönsä elääkseen lihallista elämää? Mitä jos hän onkin jo kotona? Mitä jos hän on aina matkalla kotiin päin?

Hän on ainakin liikkeellä. Vääjäämättä liikkeellä kohti uutta. Elämänsä aamussa. Kuten päivä alkaa aina aamulla, hänen elämänsä alkaa alusta joka päivä: keveästi, hauraastikin, aina uudella tavalla, miellyttävää odotusta täynnä. ”Kiitos elämä, että vielä keski-iässä voin kokea tällaista uutta!” hän lausuu kiitoksensa ilmoille.

Hän näkee itsensä jälleen lapsena. Lapsena, joka elää kaikella voimalla ja innolla tässä ja nyt. Hän on jälleen viaton, hänessä ei ole mitään vikaa. Hän on puhdassydäminen, hänen sydämensä sykkii pyhää eloa. Hän on täynnä tarmoa ja rohkeutta tarttua mihin tahansa uuteen, joka hänen eteensä tuodaan ja joka häntä vetää puoleensa.

Tämä hetki, jossa hän vain istuu ja katsoo hämärää ohi kiitävää metsäistä maisemaa, muuttuu taianomaiseksi. Hän on matkustaja, aina matkalla jonnekin, kuten Egotrippi laulaa. Ja hän ei lopulta tiedä, mihin juna hänet vie. Ja juuri tuo seikka saa mukavan tunteen hänen mahanpohjaansa. Mukavan odotuksen tunteen: kuin lapsi odottaisi jotain mukavaa tapahtuvaksi. Ja lopulta tämä kaikki ei ole muuta kuin yksi trippi tässä egossa.


Mies näkee puolipimeällä pellolla uljaan hirven, jonka hengitys höyryää. Hänen oma hengityksensä kulkee tasaisena vatsan pohjaan saakka. Hän oivaltaa, että hänessä on hirven hengitys. Samalla kun hän katsoo hirven voimakkaaseen hahmoon, hän tuntee oman sisäisen voimansa. Oman sisäisen palonsa. Ja siinä on sama voima kuin tuon hirven sisällä. Ja jälleen hän sopertaa kiitoksen…

Release the Past


Juna syöksee piipustaan valtavan savupilven. Se kiitää kovalla sykkeellä halki alppimaiseman. On aamu, aurinko on juuri noussut ja pilkistää jo vuorijonon takaa. Vihreä ruoho kimaltelee kasteisena. Tasaisen laakson harvat pensaat heittävät pitkät varjot ruohomatolle.


Mies heräilee yksityisvaunussaan hyvin nukutun yön jälkeen. Hän pukee päälleen ja istahtaa katselemaan ohikiitäviä maisemia. Lehmät laitumella vilahtavat ohi. Juna ylittää kolisten kirkasvetisen joen, joka kuohuu yhtenä koskena. Välillä tulee lehtimetsän kaistaleita, mutta enimmäkseen tässä kohdin on vihreää tasamaata. Tasaista maisemaa, kuten miehenkin elämä tällä hetkellä on. Välillä hänenkin elämässään on kuohuvia koskia ja suojaavaa metsää. Mutta tällä hetkellä elämä on tasaista ja paljastavaa. Hänellä ei ole mitään salattavaa muilta ihmisiltä. Hän on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa.

Hän näki aikoinaan kuvan, jossa oli avoin käsi ja lause ”Release the Past”. Se herätti hänet näkemään, kuinka raskasta menneisyyden taakkaa hän raahasi mukanaan. Vähä vähältä hän oppi päästämään irti vanhasta ja aikansa eläneestä. Tuo kaikki oli aikansa palvellut häntä. Vähitellen nuo samat asia muuttuivat hänelle taakoiksi. Tavarat ja asiat, joita hän joskus oli kiihkeästi halunnut elämäänsä, olivat muuttuneet roskaksi, josta hän pian pyrki eroon. Ja taakka taakalta hän vapautui. Hän nousi elämään. Kuin peruskallio nousee painanteesta jääkauden mittaisen lumen ja jään sulaessa pois.


Hän oppi olemaan rakentamatta menneisyyttä elämäänsä. Hän käsitteli eteen tulleet asiat sitä mukaa, kun ne hänen elämäänsä tulivat. Hän takoi silloin kun rauta oli kuumaa, silloin kuin asiaan liittyvä energia mylvi hänessä. Silloin hänellä oli suurin kyky, into ja voima viedä asiaa eteenpäin. Eikä asia jäänyt odottamaan aikaa parempaa, jota koskaan ei tulisi.

Mies havahtuu näistä ajatuksista. Nyt hän on tässä, junassa, keskellä Alppeja. Hän kääntää kasvonsa kohti aurinkoa, sulkee silmänsä ja antaa auringon lämmön helliä vielä pehmeitä poskiaan.

3.3.2012

Vieras poika vai lentävä lehmä?


Kirjoitan joskus aamusivuja. Heti herättyäni kirjoitan 10-30 minuuttia pysähtymättä mitä mieleen tulee. Tässä yhden aamusivutuokion anti luettavaksenne. Yksi sanajärjestys on muutettu.

Olipa kerran lehmä, joka osasi lentää. No lehmähän lensi. Lähes yhtä hyvin kuin linnut. Kerran lehmä lähti lentoon ennen lypsyä. Hän lensi pidemmälle kuin koskaan. Oli talvi ja ilma oli melkoisen kylmä. Lehmän utareet alkoivat täyttyä ja ne alkoivat valua maitoa. Lentäessään lehmä valutti maitoa, joka ilman kylmyydessä muuttui valkoiseksi lumeksi. Maassa ihmeteltiin ihmeellisen hienoa lumisadetta, joka oli hyvin paikallinen.


Pieni lapsi, nimeltään Kala, oli ulkona, kun hänen päälleen alkoi sataa lunta. Hän ihmetteli, kun sadealue oli niin kapea ja eteni kovalla vauhdilla. Hän vilkaisi pilveä ja ihmeekseen näki – ei pilveä, vaan lentävän lehmän. Lehmä huomasi lapsen tuijottavan häntä ja tervehti lasta iloisella ammuu-huudolla. Lapsi pysähtyi hölmistyneenä tuijottamaan näkyä. Sitten hän kirmasi kotiinsa.

”Isä, äiti!” hän huusi. ”Taivaalla lentää lehmä!” Isä ja äiti päivittelivät lapsen mielikuvitusta. Isä sanoi vain, että osasihan Kalakin hengittää maalla tökäten Kalaa etusormella mahaan. Kala seisoi aloillaan pitkään ja totesi hiljaa itsekseen, että hänen vanhempansa eivät uskoneet häntä.

”Missä sinä olet ollut?” huudahti pian hänen äitinsä. ”Olet kokonaan valkoisen mönjän peitossa. Nyt uusi takkisi on ihan pilalla.” Kala vilkaisi takkiaan. Sulanut maito valui valkoisina noroina hänen takkiaan pitkin. ”Lehmästä tippui…” hän aloitti, mutta totesi, ettei maksanut vaivaa selittää. Hänen vanhempansa eivät olisi kuitenkaan uskoneet häntä. Niinpä hän vain sanoi, ettei tiennyt. Ja hänen äitinsä torui häntä pitkään ja kysyi, kuka oli ruiskuttanut hänen päälleen tuollaista tahmeaa valkoista ainetta. ”Yksi vieras poika vain” sai Kala viimein sanottua.

Mutta hän tiesi, että se oli ollut lehmä. Hän näki sen. Siitä valui maitoa, joka muuttui lumeksi. Ja se ammui hänelle. Näky oli Kalan paras juttu sinä talvena.