30.4.2015

Italialaisella talolla - Huhtikuu

Huhtikuun alkupuolen aamu. Olen taas hiiviskelemässä kohti italialaista taloa ja toivottavasti kohti luontoelämyksiä. Sillä luonto on ehtymätön elämysten lähde. Aina tulee vastaan jotain kiehtovaa, kaunista, ihmeellistä, elävöittävää. Ja nyt on kevät ja luonto täynnä elämää. Jo tullessa tallusteli tien varrella yksinäinen kurki.

Lintumaailma on muuttunut. Tänään talitiainen ei ole ensimmäinen hihkuja, vaan vasta kolmas. Edelleen kuulee mustarastaan laulua, mutta siihen sekoittuu peipon ponteva säe, punakylkirastaan hatara hutaisu, räkättirastaan säksätys ja vinguttelu, punarinnan helmeilevä pirskahtelu ja kaiken yläpuolella laulurastaan kuuluva aihetta toisteleva tarinankerronta. Tuota tarinaa jaksaisin kuunnella loputtomiin. Olisi mukava nukahtaa laulurastaan iltasatuun ja herätä aamupunarinnan pehmeisiin trilleihin.

Metsänreunassa vihreät linnut, viherpeippo ja vihervarpunen, laulavat rinta rinnan. Ja peltoaukiolla kiurun loputon liverrys, sitten hurja syöksy laululennon lopuksi. Kuin putoava kivi.


Taivaalle katsoenkin huomaa kevään saapuneen ja tuoneen valkeat linnut mukanaan. Naurulokkeja valuu taivaan yli ja välillä näkee kalalokkien kaartelevan taivaalla keväisesti huutaen. Alempana varpushaukka ylittää maiseman. Haukan mentyä ylitseni lentää 22 kurjen parvi komeasti töräyttäen. Ovat jo aamusta liikkeellä, vaikka kurkia näkee eniten muutolla keskipäivän ja iltapäivän tunteina. Tosin mieleeni muistuu se yö Porkkalan kärjessä, kun katselimme tähtiä ja äkkiä kuulimme lentävien kurkien ääntelyä. Emme olleet uskoa korviamme: kurkia yöllä lennossa! Pakko oli uskoa. Ja vaikka kuinka tihrustimme, emme saaneet niitä verkkokalvoillemme, niin pimeää oli. Mutta äänet kuuluivat, kunnes loittonivat.


Nyt on kirkas auringonpaiste eikä valosta ole puutetta. Ja sanokaa mitä sanotte, valossa välkkyvä harakka on kaunis näky. Ajattelen, että jos harakka olisi superharvinaisuus, olisin nyt kokemassa suurta elämystä. Lajin tavallisuudella ei pitäisi olla merkitystä, mutta sen verran minussa on luokittelijaa, että en suorastaan haltioidu harakasta, mutta kaunis katseltava se tässä valossa on. Sukulaislintu närhi huutaa lähimetsässä. Niin kauniilla linnulla on noin karmea ääni. Tosin närhi saattaa yllättää lähes millä tahansa äänellä. Se on taitava matkija.

Valkoisten lokkien lisäksi neljä luimistelevaa mustanpuhuvaa naakkaa soutaa yli. Ja kohta perään tasan 30 kurkea. Niitähän nyt pukkaa menemään.

Tähän aikaan vuodesta yksi puu on ylitse muiden. Raita on lähes ainut kukkiva kohde luonnossa, jos ei vuokkoja ja leskenlehtiä lasketa. Niinpä tienvarren ison raidan keltaisten kukintojen ympärillä hyörii paljon pörriäisiä. Vielä ei perhosia, mutta kaksi sinitiaista kieppuu ”mettä imemässä”. Ne ovat kuin isoja kimalaisia.


Linturuokinnalla ei ole mitään. Ruoka loppunut. Linnut ovat kaikonneet. Viivähdän italialaisella talollakin tänään vain hetken. Sen verran kuitenkin, että vanha kunnon Horatius muistuu mieleen. Horatiuksen mielestä runoilijalla on oltava täysipainoista sanottavaa, muutoin säkeet jäävät sointuvaksi lörpöttelyksi. "Sanat tulevat vastustelematta, jos aihe on sinulle ennalta tuttu", sanoo Horatius. Horatius ottaa varoittavaksi esimerkiksi hurmahenkisen runoilijan. Täysjärkiset ihmiset pelkäävät olla tekemisissä tällaisen kanssa. Tuijottaessaan yläilmoihin ja röyhtäillessään säkeitä ja hoiperrellessaan hän saattaa kompastua kuoppaan. (https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/antiikki/roomalainen-runous/horatius-ja-runoilijakoulu). Minä en kompastu, vaan otan Horatius-selfien.


Parkkeeraan istumaan peltoaukion reunaan. Seuraan tuttua langalla istujaa: uuttukyyhkyhän se siellä kököttää tutulla paikalla. Pari kottaraista laskeutuu pellolle. Töyhtöhyypät käyskentelevät pellolla ja nousevat välillä siivilleen, noille kuin kirveellä lyhennetyille tylpille heiluttimille. Aina kun kuulen hyypän naukaisun, olen hetkessä lapsuuden pelloilla, missä hyypät lentelevät nykien, kieppuen, naukaisevat pilven auki ja alkaa sataa. Sadelintu. Nyt ei sadetta tule, vaikka pilvipeite lisääntyykin.

Takanani on taas iso raita. Ilokseni siihen tulee hyörimään kolme hippiäistä, lintumaailman pienokaisia. Ja taivaalla lähestyy jättiläisiä, pitkäkaulaisia ja -jalkaisia tämän päivän lintuja. Kolmen kurjen parvi jää päälleni hetkeksi kaartelemaan, ennen kuin jatkavat matkaansa.


Mutta yksi on poissa: hiirihaukkaa ei näy. Vaikka kuinka tirkistelen, en sellaista löydä. Täytyy sanoa, että tämä on minulle pienoinen pettymys. Odotin jo, että saisin ihailla tuon komean petolinnun lentoa ja keväisiä puuhia. Joudun tyytymään käpyhaukkoihin (varis) ja käpytikkaan. Ja tähän vuodenaikaan joka paikassa näkyviin sepelkyyhkyihin.


Palailen pelto-ojaa pitkin takaisin autolle. Ojassa uiskentelee sinisorsia ja telkkiä. Ne hermoilevat ja nousevat lentoon. Yhytän niitä uudelleen tekolammella. Siellä uiskentelee kolme koirastelkkää yhden naaraan seurana. Samaten kolme sinisorsakoirasta vikittelee yhtä naarasta. Ja kaiken tämän ympärillä avautuvat auringolle keltaisenaan loistavat leskenlehtikasvustot.


Päätän kiertää metsäsaarekkeen kautta. Ennen kuin ennätän metsään lentää kanahaukka ohitseni jäntevin siiveniskuin. Sitä seuraa iso musta tikka, palokärki, paljon hoippuvammalla lennolla edeten.


Metsässä on rauhallista ja hyvä tunnelma. Etsin sinivuokkoja. Ensin löydän vain yksittäisiä kukkia, mutta korkeammalla rinteessä löytyy jo isoja sinisiä laikkuja. Löydän myös maasta nousevia tikkuja, joissa on kauniit kukat. Näsiä kukkii.


Kaikkea tätä katsoo pieni puukiipijä ja kiertää puun runkoa spiraalirataa ylöspäin. Se on kuin pienoiskuva ja symboli touhukkaasta ihmisestä, joka aina törmää samoihin asioihin, mutta aina uudella tavalla. Ihminen ei pyöri kehää, vaan etenee samalla ajassa eteenpäin, elämän rungossa ylöspäin. Kunnes tulee puussa tarpeeksi korkealle ja sielu tai pieni puukiipijä jättää tämän elämänmuodon, tämän kuusenrungon ja samantapainen spiraali käynnistyy valkealla koivunrungolla, jonka sisällä nousee kevään makea mahla. Elämän voima.

On kevät. Ja kevään kunniaksi elämä taikoo eteeni vielä lekuttelevan tuulihaukan.




24.4.2015

Tuli iso runojytky!

Vaalipäivän aamuna tapahtui jotain perin ihmeellistä. Koko aamun sisältäni kupli runoja: Tuli iso runojytky! Kuplin ulos edellisen päivän kokemuksia. Kiitos siis Lauri, Iina ja EKS:n (Elinkaariseminaari) väki inspiraatiosta sekä runojen lihasta ja luista. Ja hengestä. Kirjasin kuplinnan kuuliaisesti paperille ja lähetin EKS-läisille luettavaksi. Joku sanoi, että näitä ei kannata jättää kirjoituspöydän laatikkoon happanemaan. Siispä kuvitin ne nettikuvilla ja laitan jakoon tännekin.




missä runot puhkeavat
kuin kukat keväällä
siellä on vettä ja lämpöä
tai niistä puutetta

                


o

yksin yössä
yhteydessä tuikkiviin tähtiin
kaikki tämä minussa
en osaa olla yksinäinen
  
o

kuinka voin puhua kauniisti
asioista jotka ovat perseestä
kuinka voin olla kiitollinen
kolmen kuukauden kivikaudesta

voinko antaa menneet itselleni anteeksi
ja kokea keväisen kasvun ihmeet nyt
siirtyä kivikaudelta sunnuntaipäivään
olla lähempänä sinua ja elämää 


o

En katso sinua silmiin
sillä olenhan hölmön näköinen
 - valokuvatkin sen todistavat.
Ja ainakaan en hymyile
sillä hampaani saattaisivat näkyä.

Jos todella kohtaan sinut
sinulla voi olla vaatimus
johon en ole varautunut
sinulla voi olla ongelma
jota en osaa ratkaista
sinulla voi olla katse
joka riisuu ja paljastaa minut:

sen että olen heikko ja häpeän
enkä tiedä mistään mitään.

Niin moni on kuollut häpeään
- sisäisesti.


Siksi on parempi pälyillä ja vältellä
kuin kasvaa kohtaamaan toinen.
On parempi selviytyä ja pysytellä hengissä
kuin elää täydesti, iloita ja nauttia
- kohdata rakkautensa.

o

KUTSUVIERAS

Siivoan kotini
puran kiukkuni
häivytän huoleni
tyhjennän mieleni.
Teen tilaa kutsuvieraalle.

Ja kun kutsuttu saapuu
en tiedä mitä tapahtuu.
Se saapastelee sisään kuraisin jaloin
avaa talon kaikki ikkunat.






Ja kun kevättuuli puhaltaa sisään
voin alkaa kauhistella hävitystä

tai kaapata kutsuvieraan kainaloon
puhkoa keittiön hanasta keväisen puron
riisuutua ja pulahtaa veden vietäväksi
antautua ennen kuulumattomaan lauluun
tanssia kaikki kulissit tuhkaksi.
o

Katson sinua silmiin
näkemäni liikuttaa minua
Voin tulla luoksesi
katseella, sanoilla, kosketuksella
Ja kuitenkin syvin sinussa on tavoittamaton


Voimme silti rakentaa sillan
kahden syvyyden väliin
Voimme tulla sillalle aina silloin
kun kuu on täysi ja nauraa meille
Syvyyden sylissä voimme hetken halata
kunnes tulee aamu ja on aika palata


o

Me olemme koolla taas
ja elämä soi täyteyttään

Ilon ja surun kyynel valuu
ei koskaan tämä hetki toistu 



o

Niin paljon tulta sisälläni
Ja kun yritän hallita sitä
ja kieltää sitä tulemasta: Ei nyt taas!
se saa minut jännittymään
sydämeni hakkaamaan
ihoni punottamaan
hien valumaan

Mitä jos voisin kiittää lahjasta
tästä elämän vulkaanisesta voimasta
jolla on kyky sulattaa jähmeä kivi
notkeaksi hehkuvaksi laavaksi
ja antaa sen virrata kuivuuden laaksoon
missä tulta ja tekoja tarvitaan
antaa tuhkan laskeutua ja lannoittaa
elämän puutteessa kituva köyhä maa 




o

Veden pinta täysin tyyni
kantaa vain kuikan huudon
yö laskee samettisen peiton

Juuri nyt tällä tyhjällä rannalla
minulla ei mitään jaettavaa 

o

Seison tällä tutulla rannalla
unelias aurinko paistaa vielä
mutta tuuli on kääntymässä
ja korkea pilvi nousee taivaalle.
Seuraan tätä kaikkea tyynenä
- enhän voi kieltää tapahtuvaa.





Kun rannan vesi pakenee
ja pilvi heittää jäisiä rakeitaan
huomaan olevani puolialasti:
paita päällä mutta housut puuttuvat.
Tällä hämmennyksellä otan myrskyn vastaan.

Kun sade piiskaa rantaa
ja vesi nousee vyötäisille
vaihtuu hämmennys ihmeeksi:
voiko kaikki muuttua kerralla
ja miksi sisälläni kuplii puhdas ilo.

o

VASTUSTAJA

Miksi sinä aina tulet
kun jotain uutta ilmaantuu?
Miksi sinä heität epäilyksen varjon
kun olen niin varma jostain?
Miksi sinä hyydytät hymyni
kun kerrankin innostun?

Tiedä kuitenkin tämä:
en juo enää sitruunamehuasi
en syö keskisormikädestäsi
en kuuntele kaksihaaraista kieltäsi
enkä toistele kyynisiä oppejasi.


Vaikka taas nouset tielleni
tiedä se että tässä seison
kunnes suurenen tai sinä kutistut
kunnes näen leveiden hartioidesi yli
kuinka kaukana kimmeltää kirkas vesi