Olen aloittanut
uuden harrastuksen: laulamisen. Minä, joka en osaa laulaa. Mutta sitä ennen
kerron tarinan menneiltä vuosilta.
On kevät vuonna
2008. Joukko innokkaita uusia lifecoacheja on juuri tullut uunista ulos. Käymme
syömässä juhlapäivällisen ja sen jälkeen etsimme jatkopaikkaa. Jotain taisi
laulattaa, koska suuntaamme karaokepaikka Pataässään. Ovella on jonoa. Ulos
tulee pari horjuvaa kaveria. Toinen kokeilee laulamista tyhjentämällä vatsansa
kadulle. Laulaminen on kovin yksitotista, vaikkakin ääni tulee selvästi syvältä
sisältä. ”Sisäinen ääni!” me nauramme. Toteamme, että jos Pataässästä tullaan
tuollaisina ulos, emme halua mennä sinne. Menemme toiseen rauhallisempaan
jatkopaikkaan.
Illan aikana
joku heittää arvaamattomasti lauseen: ”Olen aina halunnut soittaa jotakin
soitinta.” ”Niin minäkin!” kuuluu monesta suusta. Sitten joku rohkea innostuu:
”Perustetaan bändi!” Ja siitä se sitten repeää… Nauraa kikatamme tai röhötämme
toista tuntia, kun suunnittelemme bändimme ohjelmistoa, fanipaitoja, esiintymisiä
ja - ai niin sitäkin, että mitähän soitinta alkaisi soittaa. Kantavana ideana
on: ”Sitä parempi, mitä vähemmän osaat. Sitä enemmän opit ja kehityt.”
Ennen
ensimmäisiä treenejä käyn poikani kanssa merimatkalla Utössä. Poikani nukkuessa
pitkähköllä laivamatkalla, kirjoitan bändillemme ensimmäisen biisin (ks.
edellinen postaus). Eihän siihen nuotteja tai sointuja tullut, kun en niistä mitään
ymmärrä, mutta sanoja kuitenkin.
Sitten tulevat
ekat bänditreenit. Vien mukanani nurkistani löytyvän syntikan ja poikani
Turkista ostaman bongorummun. Muutkin ovat tuoneet kotoa löytyneitä ääntä
tuottavia vempeleitä. Lisäksi joku on investoinut uuteen huuliharppuun ja jopa
hienoon punaiseen sähkökitaraan. Yritämme vetää Doorsin ”Light my fire:n”. No,
jotain musiikin tapaista sekametelisoppaa syntyykin, mutta kuulemme kuinka Jim
Morrison kääntyy haudassaan Pere Lachaisen hautausmaalla ja päätämme vaihtaa
lastenlauluun. Siihen kilkuttelumme ja soinnuttelumme istuu paremmin. Ainut
meistä, joka osaa soittaa, ottaa Sisäisen äänen käsittelyynsä ja saakin aikaan
jonkinlaisen biisintapaisen. Laulamme innolla varsinkin kertosäettä!
Toisiin
harkkoihin en pääse. Ne pidetään Tervasaaressa. Porukkaa on niin vähän, että
homma menee syömiseksi ja jutteluksi. Kolmansia harkkoja ei saada enää sovittua
kesämenojen vuoksi. Ja homma jää… Harmi!
Tästä kaikesta
jää kuitenkin kipinöitä sinne tänne. Joku innostuu harjoittamaan laulamista ja
ehkäpä joku on tarttunut soittimeen uudemman kerran. Ainakin tästä jää hyvät
muistot. Ja tietoisuus siitä, kuinka sumeilemattomalla innolla saadaan asioita
tehtyä. Ja onhan ainakin yritetty. Olen kerran kuulunut bändiin! Ja jopa
soittanut siinä!
