Palvelutalossa hoitajat häärivät tonttulakeissaan, yksi heistä harmitteli kun äitini ei jäänytkään joululounaalle. Kotona eteisen naulakko irtosi betoniseinästä omien ja vieraiden takkien painosta, viimeinen pisara oli hattuhyllylle nostettu lahjakassi. Vaimon laittama jouluruoka maistui, kinkku oli suolaista. Äitini kehui Perinne-kaljaa. Anopin tekemä taatelikakku oli taivaallista. Appiukko ainoana joi teetä. Vaimo ei suostu viettämään joulua ilman pukkia, niinpä hän taas sonnustautui partaukon asuun ja pelasti jouluaaton tunnelman. Käärepaperien rapinaa ja lahjojen ihmettelyä. Anopista tuli monta ”käsi naaman edessä” -kuvaa. Perheemme pienimmälle ei pukki ole mennyt läpi enää vuosiin. Autossa kysyin äidiltäni, tunsiko hän pukin. Hän vastasi ettei tunnistanut ja kysyi tunsinko minä. Vastasin ei. Ylimääräiset suklaat laitoimme palvelutalon asukkaiden ruokapöytään. Kotiin ajoin läpi lapsuuden peltomaiseman, missä kävin usein tiiraamassa lintuja. Hetken haaveksin kevääntulosta ja linnunlaulusta. Auton radiossa soi Joutsenlaulu. Kotipihalla pysähdyin. Joku oli laittanut esille kaksi jäälyhtyä ja kynttilät niiden sisään palamaan. Hain sisältä kameran. Lyhtyjen valossa olin kiitollinen tavallisen hyvästä Jouluaatosta.
26.12.2010
19.12.2010
Kyllä
Joo, olen jo kauan
sanonut Kyllä
huonoille tavoille
mukavuudelle, haluille,
toisten odotuksille.
Joo-Joo, Kyllä-Kyllä
olen saanut kyllikseni.
Kyllä, olen kyllästynyt.
alkanut antautua
laulavalle linnulle,
syville kuiskauksille,
aamun kajolle, taivaan valolle,
iholle ihoa vasten,
kunnes huuleni vapisevat:
Kyllä, Kyllä, Kiitos
olen kylläinen nyt.
13.12.2010
Senaatintorin jänis
Aamulla kävelen kadulla ja päässäni pyörii ajatusten mylly. Askeleeni ovat jäykät, olen kiirehtimässä töihin.
Äkkiä huomaan jäniksen ihmisten ja autojen seassa. Hetken se säntäilee sinne tänne, mutta loikkii sitten määrätietoisesti minua kohti. Se pysähtyy eteeni ja jää tuijottamaan minua. Ihmettelen itsekseni, miten eläinparka on eksynyt keskelle kaupunkia. Yllätyn täysin, kun jänis vastaa:
- En ole eksynyt, olen tarkoituksella tullut.
- Kuinka uskalsit?
- Pelko asuu päässä. Jalat minut tänne toivat.
- Miksi tulit?
- Nähdäkseni kaupungin.
- Kaupungin? Mutta sinähän kuulut aivan eri ympäristöön.
- Yhtä kauaksi näytät sinä työhuolinesi eksyneen omasta itsestäsi.
- No, siinä tapauksessa, mitä pidät kaupungista?
- Nähdäkseni huonompi kuin kotiniittyni, jonne olenkin jo palaamassa. Luovun kaupungin hulinasta, jotta löytäisin niittyni makeimman verson.
- Minäkin olen viime aikoina ajatellut, millainen olisi hyvä elämä.
- Sinulle, joka kahden hajun välillä ennätät ajatella jo seitsemää eri asiaa, sanon että minä olen lopettanut ajattelun kokonaan. Tosin minulla on pienempi pää kuin sinulla, mutta olen huomannut, että suuret asiat eivät sovi ajatuksiin. Ei ole niin suurta päätä missään. Ja ne isot asiat, ne kyllä nousevat, jos pitää aistit auki ja jalat rohkeina.
- Miten voi olla ajattelematta mitään?
- Olet oikea lehmä, joka märehdit kaiken neljä kertaa etukäteen ja varmuuden vuoksi vielä toiset neljä kertaa jälkikäteen. Missä on tuore ruoho kaiken tämän märehtimisen keskellä?
- No missä se on?
Jänis ei vastaa, vaan jatkaa matkaansa.
Seison keskellä toria ja silmiini tulvii valoa. Katson ylös: valkeaa valoa ja hiljalleen leijuvia hiutaleita, jotka jäävät kasvoille viileäksi vedeksi.
Katson alas: sama valo sielläkin. Kuuluu kyyhkysen siipien läiskähdys, raitiovaunun kolinaa ja jostakin kaukaa joululaulu, tai oikeastaan vain musiikkia, musiikkia ilman mielikuvia.
Seison pitkään paikallani eikä Tuomiokirkon kellonviisari silti nytkähdä eteenpäin. Ei ole kiirettä. Eikä niitä seitsemää ajatusta.
12.12.2010
Yöllinen kiteytymä
Toisinaan herään yöllä ja saan oivalluksia. Vähän aikaa sitten tapahtui taas näin. En oikeastaan saanut oivallusta, koska kaikki asiat olivat minulle jo tuttuja. Kyseessä oli enemmänkin kiteytymä. Kiteytymä oli seuraavanlainen:
1. Unohda itsesi (ego)
2. Ole yhteydessä hyvään (sielu)
3. Palvele muita ilolla
Koska tämä kaikki on minulle selvää, mutta ei välttämättä lukijalle, annan seuraavassa hieman selitystä. Selitykset perustuvat omiin käsityksiini, jotka voivat muuttua, mikäli keksin parempia selityksiä.
Ymmärrän egon monelta osin valheelliseksi ja pelosta elämän uhkia vastaan syntyneeksi ulkosyntyiseksi osaksi minua. Sielun taas ymmärrän rakkaudesta syntyneeksi, todelliseksi ja ”jumalalliseksi” minuudeksi (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen”).
Nuo kaikki kolme kiteytymää ovat prosesseja, joita käyn läpi samaan aikaan. En esimerkiksi voi unohtaa itseäni, jos en ensin tunne itseäni. Jo muinaiset kreikkalaiset ohjeistivat: ”Tunne itsesi”. Siksipä ensimmäisen kiteytymän alku on oppia tuntemaan egonsa, sekä hyvässä että pahassa. Kun olen päässyt unohtamisvaiheeseen ja vähennän huomiota egooni, alkavat myös egoni aikansa eläneet rajoitteet poistua ja alan vapautua egoni vankilasta.
Toinen kiteytymä alkaa siitä, että löydän tavan olla yhteydessä sisälläni asuvaan jumalalliseen osaan ja kuunnella sitä. Ensin sielu saattaa kuiskia hiljaa, mutta kun herkistyn sille, niin sielun kutsu voimistuu. Ja kun alan luottaa ja samastua sieluuni, olen löytämässä oman todellisen voimani. Monet asiat, joita ennen pidin mahdottomana, ovat minulle nyt mahdollisia.
Kolmas kiteytymä on minulle ohje toteuttaa sielun kutsua käytännössä, ehkä minulle kaikista haastavin noista kolmesta. Kaikki työ on mielestäni pohjimmiltaan toisten palvelemista tai ainakin olisi hyvä olla. Työ voi olla palkkatyötä, vapaaehtois- tai hyväntekeväisyystyötä, harrastus tai mitä vaan. Minäkin olen monesti sortunut pelkästään ajatukseen ”Mitä tämä työ antaa minulle?” Se on kolikon toinen puoli, mutta vielä tärkeämpää ovat kysymykset, kuten: ”Mitä voin työlläni antaa muille?”, ”Missä työssä voisin antaa muille eniten sitä, mitä osaan ja haluan antaa?”, ”Mikä tärkeä asia ei tule tehdyksi, jollen minä sitä tee?”.
Nämä kiteytymät ovat tällä hetkellä osa minun totuuttani ja ”elämänkatsomusta”, jonka halusin jakaa. Muilla on omat totuutensa. On aina antoisaa kuunnella muiden sielujen soittoa, lisätä siihen oma sointinsa ja nauttia sielujen sinfoniasta.
5.12.2010
Päätös, joka soi
Kesällä pähkäilin kovasti, missä kuussa lähtisin Pohjois-Espanjaan vaeltamaan. Olisiko syyskuu hyvä aika lähteä vai olisiko lokakuu parempi? Vai hiljainen marraskuu? Vai olisiko kevät parempi kuin syksy? En saanut asiaa päässäni ratkaistua, joten siirsin päätöksen tuonnemmaksi. Sitten avasin kirjan, jota olin lukemassa. Ja siellä minua odotti John Daido Loorin runo:
”Jos et vieläkään ymmärrä.
Katso syyskuuta, katso lokakuuta.
Punaiset ja kultaiset lehdet täyttävät
laaksossa virtaavan joen.”
Runo oli kuin minulle tuohon tilanteeseen tehty. Katsoin syyskuuta, katsoin lokakuuta ja näin molemmat hyvässä valossa. Lokakuussa näin enemmän kultaista välkettä. Asia oli selvä, päätetty. Ja niin tapahtui: lähdin matkaan syyskuun lopulla ja matkani ajoittui pääosin lokakuun puolelle.
Huomaan, että päätöksentekotapani on muuttunut. Aiemmin yritin kovasti ajattelemalla ja pohtimalla tehdä järkeviä päätöksiä. Nyt toivotan tervetulleeksi intuitiivisemman tavan. Ja luotan siihen, että luonnollisesti nousevat päätökset ovat minulle oikeampia kuin väkisin puserretut. Mikä helppous! Mikä keveys! Ja näissä päätöksissä – tai sielun kuiskauksissa – soi ilo ja pirskahtelee kirkas vesi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)