26.12.2013

On elämä laina

On joulupäivä. Olen linturuokinnalla. Miksi? Tämäkin on tapa antaa. Ruokkia nälkäisiä. Olla hömötiaisten Hursti. Löytää motivoivaa tekemistä. Säilyttää elävää talven kylmyyden yli. Nauttia tämän elävyyden katselemisesta, koska se liikuttaa jotain sisälläni. Tästä voisi saada perustan olemiselle. Rakentaa elämänsä tämän varaan.


Yhtä paljon tässä on kyse oman paikan löytämisestä. Tarvitsen takapihan jossa puuhailla. Elämä kerrostalossa on riuduttavaa. Ei voi aloittaa päiväänsä nuuhkaisemalla raikasta ilmaa. Parveke on, mutta liian lähellä taloa, liian kaukana luonnosta. Ja nyt jalkaan katkaistu kuusi estää pääsyn sinne. Tämä pieni metsäpläntti on minun oma paikka. Täällä ketunkolojen ja oravakuusten lomassa täyttelen pöniköitä siemenillä, korjailen kiinnityksiä, katselen tiaisten touhua ja kuuntelen kutsuääniä. Odottelen yllätyksiä. Niitä tulee aina. Kun pitää silmänsä auki, korvansa oikealla taajuudella, mielensä hiljaisena.


Maastossa on yllättävän paljon väriä. Eri ruskeansävyjä, vihreää. Kohta lumi kietoo tämän kaiken kylmään syleilyynsä. Elämä siirtyy odotustilaan. Talvisodassa Tanskasta tuli 1010 vapaaehtoista taistelemaan Suomen rinnalla. Hekin olivat aluksi odotustilassa. He odottivat malttamattomina – ei kevättä – vaan rintamalle pääsyä. He totuttelivat kovaan pakkaseen, lumeen, hiihtämiseen – josta ei lopulta tullut mitään. He ihailivat suomalaisten sotilaiden hiihtotaitoja. Kuinka nämä kesken laskun kaatuivat hallitusti lumeen, ottivat suksista tuen ja alkoivat ampua. Lopulta tanskalaiset komennettiin rintamalle, mutta rauha tehtiin nopeasti ennen kuin he sinne ennättivät. He palasivat omaan maahansa tietämättä mitä heille tapahtuisi. Miehet olivat lähteneet ilman oman maan siunausta, luvatta. He olivat tunteneet kutsun. Ja sillä välin Saksa oli miehittänyt heidän oman maansa.

Tunnen luonnon kutsun. Askeleeni on kevyt. On hyvä kävellä metsässä. Olen oikeassa paikassa. Saan sisäistä voimaa, jotta jaksan olla. Sisällä.

Saavun urheilukentälle. Siellä on poltettu vaatteita: kengät, hanskat, housut, pusero. Kuin palanut sotilas. Suomea auttaneista tanskalaisista kuusi kaatui. Yksi oli ehtinyt rintamalle, hän kaatui Karjalan kannaksen taisteluissa. Yksi sai surmansa Neuvostoliiton pommittaessa Oulua. Neljä kaatunutta olivat lentäjiä. Yhteen lentokoneeseen osui. Lentäjä kuitenkin viittoili naapurikoneille, ettei käynyt pahasti. Viittoileva käsi tosin oli katkennut kyynärvarresta. Hän lähti loivaan laskuun tavoitteena saada kone alas yhdellä kädellä…


Katselen palanutta vaatekertaa. Hiljennyn hetken sodassa kaatuneille. Tällä kertaa tanskalaisille rohkeille miehille, jotka kotiensa lämmöstä tulivat kylmään Suomeen. Auttamaan. Miksi? Koska se oli heistä oikein.

Laulu alkaa soida päässäni. ”Kun kuitenkin aina on elämä laina.” Palailen sisälle, jossa on elämää. Siellä on perheeni, jota rakastan. Lähdemme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Ilahduttamaan äitiäni. Ja ilahtumaan hänestä. Hän on vielä rajan tällä puolen, vaikka kommunikoikin jo tuonpuoleisten kanssa. Kiitän lainasta, jonka olemme saaneet.


10.12.2013

Kohtaaminen

Kun hän astuu sisään
musta viitta heilahtaa.
Sinä käännyt katsomaan
kuka hän on saapumaan.

Hän on läsnä tänään
ota mitä sinulle annetaan.
Ei yksinäisiä tähtiä
koko taivaankartta kimaltaa.

Hiljaa katso valo halkeaa
osoittaa taivaanrannan taa.
Ei ihmistä tulla tapaamaan
ihminen on luotu kohtaamaan.

Kun hän astuu ulos
musta viitta välähtää.
Sinä käännyt nyökkäämään
vaan kävikö täällä kukaan.

Ei yksinäisiä tähtiä
koko taivaankartta kimaltaa.
Ei ihmistä tulla tapaamaan
ihminen on luotu kohtaamaan.



1.12.2013

Kuusi kuvaa kesästä

Sain Birgitalta haasteen, jossa kesä tiivistetään kuuteen kuvaan. Kesä kuudella kuvalla viittaa K-kirjaimeen, mutta minulla M-kirjain vei voiton.


Makkara. Ruoka on keski-ikäisen nautinto. Jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ylijäänyttä lihaa sullottiin teurastetun eläimen suoleen. Ja tuosta keksinnöstä lähtien suoleen pakattu lihapitoinen tai ainakin lihaa hieman sisältävä pötkyle on meille maistunut. Kesän mehevistä mehevin ateria syntyy totta kai hiilloksella. Juuri koskaan ruoan valmistaminen ei ole näin helppoa ja mukavaa.


Marjat. Tänä kesänä meillä oli onni olla kesäpaikalla, josta saimme kerättyä sekä talven punaherukat että mustikat. Mustikoiden eteen joutui tekemään töitä, mutta vähä vähältä niitäkin kertyi. Vastaan tuli thaimaalaisia poimijoita. Mitenköhän heidän kävi, kun marjoja oli niukasti? Herukoita tuli parin viikon aikana poimittua suoraan suuhun saman verran kuin laitettiin talveksi pakkaseen. Puolukkaa emme löytäneet. Sen ainoan kerran kun puolukkametsään marssimme, löysimme enemmän kielon marjoja kuin puolukoita. Kielon marjat jätimme metsään, vaikka kauniita ne olivat.


Mökkeily. Mökillä maailman monimutkaisuus katoaa. On vain perusaskareet: syöminen, juominen, liikkuminen, lepo, puuhastelu ja se yksi tarve jonka ansiosta täällä olemme. Riittää kun pilkon puut, laitan tulet saunaan, kannan pesuvedet. Riittää kun makoilen laiturilla, polskahdan välillä veteen, uitan onkea vesimittareiden seassa. Ja nautin auringosta tai sateesta, tasapuolisesti. Kuuntelen mylvivää härkälintua, kauniisti rupattelevaa haarapääskyä, pörisevää kultakuoriaista. Tunnen löylyn kihelmöinnin olkapäissä ja järviveden viileyden ja pehmeyden saunan jälkeen. Annan kesän tulla silmiin, korviin. Laskeutua iholle, lähelle.


Maa. ”Halusin maan rakkautta. Halusin sen voiman valavan minuun rohkeutta. Maa on voimaa, maa on voimaa. Kuka onnistuu sen saamaan? Halusin niin, halusin niin, halusin maan voiman nousevan suon mudasta, menevän mun jalkapohjiin. Maa on voimaa, maa on voimaa. En tuntenut mitään. En tuntenut kuin tyhjää. Halusin olla joku, olla jostain kotoisin, joku, joku, olla joku. Maa on voimaa, maa on voimaa, kuka onnistuu sen kans?” (Kauko Röyhkä).


Meri. Vesi on minulle vertauskuva rakkaudesta. Sade antaa elämän kuivaan maahan. Liian pieneksi jäänyt rakkaus on kuin kuivuva lammikko, joskus mutainen lampi. Seisova vesi, joka odottaa tuulenvireestä eloa itseensä. Järvi on pehmeä, leppoisa, sen kanssa on helppo elää ja olla. Järvestä virtaava joki on levoton rakkaus, suvantoja ja koskia, voima joka ajaa meitä eteenpäin, kohti suurempaa. Kohti merta, meidän kotiamme, josta kerran nousimme maalle. Meri elää meidän veressämme. Se kutsuu meitä luokseen. Meri on villi ja elävä. Meri on suurin rakkaus. Ja suurin rakkaus voi elää vain vapaana.


Me. Kesä toteutuu meissä. Nyt on kerrankin paljon valoa, paljon lämpöä. On helppoa olla ulkona, luonnossa. Olla yhtä luonnon kanssa. Olla perheen ja lähimpien kanssa. Olla me. Kesä ja me.


Jatkan tätä haastetta kaikille niille, jotka tuntevat tarvetta hetkeksi palata kesän lämpöisiin tunnelmiin.

13.11.2013

Tämä syksy on pimeä

Tämä syksy on lälä-lämmin
haalea kuin seisova tiskivesi.
Valun pitkin märkää asfalttia
sadeveden mukana katuojaan.

Tämä syksy on pipi-pimeä
luomet suljettuna on valoisampaa.
Herään roska-auton piippaukseen
katson tähtien kaukaisia kipunoita.

http://www.photofide.com/video/trapped-under-ice-cory-albrechtson-photography

Tämä syksy verhoutuu usvaan
ja kuorruttaa ojan riitteellä.
Ripseni rapsahtelevat, kun sydän jyskii
kun valun syvälle mustaan mutaan.

Odotan tulevaa tapahtuvaksi
jään läpi maailma ei kosketa.
Onko nyt syksy vai talvi?
Tämä syksy vaihtuu talveksi.

Kevättä minä odotan ja elämää
kun mahla virtaa valkeissa koivuissa.
Raikkaita tuulia minä odotan ja sitä,
että syksy mätänee lehtien mukana.

Enemmän kuin kevättä minä odotan
että tämä syksy kuolee lumen alle.



3.11.2013

Ryhmä joka ei osaa laulaa

Laulan muiden joukossa ”Oi Emma-Emma, oi Emma-Emma…” Tomera opettajamme sanoo minulle: ”Tulkaapas herra tänne pianoni viereen, kun laulatte noin nuotin vierestä. Tässä pystyn pitämään lauluanne paremmin kuulolla.” Menen ja jatkamme laulamista. Nyt sujuu jo kuulemma paremmin: välillä osun nuottiinkin.

Olemme ”Ryhmä joka ei osaa laulaa”. Jo kaksi vuotta sitten yritin päästä kurssille, mutta kaikki paikat olivat varattuja. Viime vuonna pääsin varasijalle, mutta en mukaan varsinaisiin geimeihin. Tänä vuonna olin ilmoittautumisen kanssa tarkkana kuin palsternakka ja sain kuin sainkin paikan muiden sorakurkkujen seuraksi.
  

Alakoulussa musiikkitunneilla vain laulettiin. Ja kirjoitettiin vihkoon laulujen sanoja opettajan sanelun mukaan. Arvosanan ratkaisi kerran lukukaudessa tapahtunut lauluesitys ilman säestystä virnistelevien luokkatovereiden edessä. Lauloin monena kertana peräkkäin Takapihan Gibraltarin, koska osasin sanat ja kyseessä oli sopivan matalalta laulettava monotoninen laulu. Aina napsahti arvosanaksi kuutonen. Myöhemmin numero nousi jopa kasiin, kun mukaan tuli myös musiikin teoriaa, johon pääsi kiinni lukemalla.

Olen seurannut tiiviisti Idolseja, X-factoreita, niitä Amerikan versioita näistä, koska rapakon takaa löytyy viljalti loistavia kultakurkkuja. Minusta on hienoa, kun joku osaa käyttää ääntään toisten viihdyttämiseen. Minäkin olen yrittänyt pari kertaa karaokessa, mutta olen saanut vain pitkiä tuijotuksia palkinnoksi versioistani Hopeisesta kuusta ja Millasta. Parhaat kehut olen saanut pojaltani, kun hän sanoi minulle kerran automatkalla: ”Isi, laula taas sillä karmealla äänellä!”


Mutta nyt ollaan laulamassa. Vedämme Emman maustettuna hirmuisella tulkinnalla. Ensin kävellään ja muistellaan ”Muistatkos Emma sen kuutamoillan?”. Sitten rakkaudella ja keinuen ”Me tahdoimme lempiä alati.” Alamme kiihtyä jalkaa polkien: ”Minä uskoin ja vannoin ja sormuksen annoin.” Ja lopuksi nyyhkyttäen: ”Sinä valasi taitoit ja lahjastani laitoit vain heiluvat renkahat korviisi.” Ja sitten harkat päättyvät. Olo on kepeä ja puhdistunut.

Vielä seuraavana aamuna Emma vie mukanaan. Työmatkalla autossa hoilaan Emmaa niin rajusti, että aamun ensimmäisessä palaverissa ääneni on käheä ja joudun kakistelemaan useaan otteeseen hiekkakurkkuani.