Talviaikaan siirtyminen auttaa heräämään
aikaisemmin. Parkkeeraan auton metsän laitaan. Matkalla näin metsästäjien
kokoontumispaikan. Toivottavasti minua ei ammuta hirvenä, kun hiiviskelen
keskellä hämärää metsää. Vilkaisen vaatteitani: vihreää ja harmaata. Ei siis
kovin suuri apu hirvestä erottautumisessa.
Ensimmäinen etappi kulkee luonnontilaisen
metsän läpi. Joudun tuon tuostakin kiipeämään polun päälle kaatuneiden
puunrunkojen yli. Täällä on hyvää tikkametsää. Tänä syksynä tikoilla on
meneillään voimakas vaellus. Palokärkivaellus on jo hiipumassa, mutta
valkoselkätikalla, pikkutikalla ja pohjantikalla voimakas vaellus jatkuu.
Niinpä liikun tänään tikat silmissä. Havaitsen kuitenkin vain tali- ja
sinitiaisia ja taivaalla lepattavia räksiä. Punatulkkujen viheltelevää
saranannarinaa kuuluu sieltä täältä.
Saavun hiekkatielle. Kuuntelen. Äkkiä
lähellä rasahtaa. Suuntaan kiikarit sinne päin. Onko joku aamuihminen
liikkeellä? Tiheikön läpi näen liikettä, mutta en saa selvää liikkujasta.
Lopulta näen metelöijän pään: kuonon, silmät ja pitkät korvat. Peurathan ne
siellä pitävät omaa peliään. Sitten tulee havainto ensimmäisestä tikasta.
Innostun kun ääni on käpytikkamainen, mutta selvästi tätä pehmeämpi. Olisiko
tässä valkoselkä? Harmikseni tikka vaimenee eikä tule näkyville, vaikka seison
kauan tähystämässä.
Saavun aukiolle. Se on voimapaikkani.
Fiilistelen. Seuraan kuinka korppi sukii itseään kuusen latvassa ja närhi
lentää lepattaen aukion yli. Sitten taivaalla purjehtii kalalokki. On mukava
seurata lokin lentoa pitkästä aikaa. Tässä ja nyt on virkistävää tuntea,
todella tuntea tämän voimapaikan elävyys, metsänreunan kauneus, pilvisen
syysilman salaperäisyys ja oma yhteys ympäröivään luontoon.
Sukellan metsään. Äkkiä lentävä tikka ilmestyy
esiin. Se on mustavalkoinen ja lentää minusta poispäin. Näen myös punaista
väriä. Siivistä ei kuulu ääntä eikä tikka myöskään ”sano” mitään. Olisiko tässä
valkoselkä? Seuraan tikan perässä ja kiertelen ja kaartelen, mutta siitä ei näy
sulkaakaan. Jaaha, sitten pelloille!
Pellot eivät tosin ole enää peltoja, vaan iso
kaivuutyömaa. Työmaalla ei näy linnun lintua. Taivaalta kuuluu vain
vihervarpusen surumielinen vihellys, joka kieltämättä korostaa tätä ankeaa
maisemaa. Kaiken kukkuraksi alkaa sataa. Tänne en jää istuksimaan ja
evästämään. Vilkaisen vain, että italialainen talo on vielä pystyssä ja palaan
takaisin metsänreunaan lähelle paikkaa, jossa näin lentävän tikan. Ajattelen
että siinä murkinoidessani saatan kuulla tikan koputtelua tai ääntelyä ja saan
selville tikan syvimmän olemuksen. Teetä juodessani ja leipää järsiessäni
kuulen ihanan äänen: laulujoutsenen törähtelyä. Kuikuiluistani huolimatta en
näe joutsenta tai joutsenparvea. Ja mikä pahinta: unohdan ottaa selfien!
Pitäisikö siis unohtaa myös italialainen runo? No ei nyt sentään. Tässä yksi
vaatimaton sellainen, ote Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä Elina
Vaaran suomennoksen mukaan:
Elomme keskimatkaan
ehtineenä
samoilin synkkää
metsää, koska olin
pois harhautunut
tieltä oikealta.
Ah, vaikea on sanoin
ilmi tuoda
tuon metsän
sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä
muistokin taas nostaa pelon!
Se karmea kuin
kuolema on miltei;
vaan kun myös hyvää
sieltä löysin, tahdon
kuvailla muunkin
siellä kokemani.
Lähden vielä etsimään tikkaa. Löydän
mukavan purolaakson, jossa en ole aiemmin käynyt. Seurailen sitä aina
pellonreunaan asti. Palaan sitten takaisin. Kuvittelen, että tämä biotooppi
olisi sopiva valkoselälle: paljon haapoja ja koivuja. Tikkaa vain ei löydy.
Saan tyytyä kuuntelemaan varisten raakuntaa. Pienellä metsäaukiolla kuulen
hiirihaukkamaisen vihellyksen. Naukuja paljastuu närheksi. Vielä saan ihailla
kahta punatulkkupariskuntaa. Kiva nähdä niitä täällä metsämaastossa.
Kävelen hiekkatietä pitkin takaisin autolle
päin. Pienen suon laidalla löydän koivikosta muiden tiaisten joukosta viitisen
pyrstötiaista. Saavun aamuiselle tikkahavaintopaikalle. Kierrän syvemmälle
metsään, jossa tiedän olevan runsaasti vanhoja haapoja. Tikkoja ei löydy.
Palaan tielle. Samalla paikalla kuin
aamulla kuulen taas käpytikkaa pehmeämmän kutsuäänen. Valpastun ja katselen
missä tikka on. Sitten näen tikan kokoisen linnun lentävän hiekkatien yllä
poispäin. Kun saan kiikarit silmilleni, näen vain että tikaksi arvelemani lintu
kaartaa oikealle metsään. En tiedä, oliko tämä lintu sama kuin ääntelijä, mutta
ainakin näin minne se laskeutui. Siispä perään vain! Päästyäni linnun
katoamispaikkaan kuulen nakuttelua. Ja melkein heti näen tikan kuusen rungolla.
No eipä ole valkoselkä, mutta pohjantikka kuitenkin. Mukava havainto! Yksi
suosikkilinnuistani.
Tyytyväisin mielin palaan
puunrunkojenylitysmetsän kautta autolle, missä tapaan vielä herra harakan.