30.10.2015

Kaksi lasta - viisi sukellusta

Minulla on kaksi lasta: poika ja blogi. Pojasta tulee tänään aikuinen 18 ikävuoden myötä. Blogini alkaa lähestyä esikouluikää. Syvyydenpintasukeltaja täyttää tänään viisi vuotta. Kiitokset teille lukijat. Te jotka vuodesta toiseen jaksatte sukeltaa tänne ja te jotka eksytte tänne yhtenä päivänä kellumaan. Juhlan kunniaksi otin esiin viisi blogia, yhden kultakin vuodelta mahdollisimman läheltä syntymäpäivää. Jokaisesta blogista länttäsin peräkkäin viisi lausetta. Seuraavassa siitä syntynyt soppa.



30.10.2010
Mitä teen täällä pimenevässä illassa tuulessa ja sateessa? Miksi selässäni on kirjoilla täytetty 10 kg painava reppu? Joku toinen hullu huipulla seisoja katsoo ihmetellen minua reppuselkäistä piruparkaa. Tuleva matka kutkuttelee mielessä aiheuttaen mukavan kutinan vatsanpohjaan. Nenässä tuoksuu seikkailun sulotuoksu.

29.10.2011
Helmiä löytyy sieltä, missä ääripäät kohtaavat ja ovat yhtä aikaa läsnä. Pinnalla olevat asiat saavat merkityksen vasta syvyydessä. Sukeltaja on esimerkki rohkeudesta ja uteliaisuudesta, mutta myös kaipuusta. Hän tavallaan palaa kotiin, mutta vain hetkeksi, sillä hänen on tultava takaisin maailmaan. Hän kokee uusia asioita ja näkee ihmeitä.

4.11.2012
Tarjoilijat ovat täällä poninhäntäisiä, tällä on hymy ja valkea joutsenkaula. Enää en lainkaan moiti vampyyrejä. Japanilaisnainen tuijottaa tyhjää kahden puheliaan miehen välissä. Unelmat haikuvat naapuripöytään asti. Tänään maistelin kahvia ja eläviä ilmeitä ja vaikka eilen haravoimme syksyn jätelavalle, täällä kahvilan koivut hehkuvat keltaisina.

26.10.2013
Illan aikana joku heittää arvaamattomasti lauseen: ”Olen aina halunnut soittaa jotakin soitinta.” Sitten joku rohkea innostuu: ”Perustetaan bändi!” Kantavana ideana on: ”Sitä parempi, mitä vähemmän osaat. No, jotain musiikin tapaista sekametelisoppaa syntyykin, mutta kuulemme kuinka Jim Morrison kääntyy haudassaan Pere Lachaisen hautausmaalla ja päätämme vaihtaa lastenlauluun. Ainakin tästä jää hyvät muistot.

19.10.2014
Joka viikko olen kantanut kaupasta selkä skolioosissa omenoita kotiin. Talomme isolla pihalla on kaksi omenapuuta, jotka ovat taloja vanhempia. Oli tulla omenaton ilta. Kun olimme siippani kanssa iltakävelyllä, joku oli laittanut pihansa edustalle pöydälle omenia ja lapun: Saa ottaa! Näin universumi parhaimmillaan toteuttaa toiveemme.




29.10.2015

Italialainen talo - Lokakuu


Talviaikaan siirtyminen auttaa heräämään aikaisemmin. Parkkeeraan auton metsän laitaan. Matkalla näin metsästäjien kokoontumispaikan. Toivottavasti minua ei ammuta hirvenä, kun hiiviskelen keskellä hämärää metsää. Vilkaisen vaatteitani: vihreää ja harmaata. Ei siis kovin suuri apu hirvestä erottautumisessa.


Ensimmäinen etappi kulkee luonnontilaisen metsän läpi. Joudun tuon tuostakin kiipeämään polun päälle kaatuneiden puunrunkojen yli. Täällä on hyvää tikkametsää. Tänä syksynä tikoilla on meneillään voimakas vaellus. Palokärkivaellus on jo hiipumassa, mutta valkoselkätikalla, pikkutikalla ja pohjantikalla voimakas vaellus jatkuu. Niinpä liikun tänään tikat silmissä. Havaitsen kuitenkin vain tali- ja sinitiaisia ja taivaalla lepattavia räksiä. Punatulkkujen viheltelevää saranannarinaa kuuluu sieltä täältä.


Saavun hiekkatielle. Kuuntelen. Äkkiä lähellä rasahtaa. Suuntaan kiikarit sinne päin. Onko joku aamuihminen liikkeellä? Tiheikön läpi näen liikettä, mutta en saa selvää liikkujasta. Lopulta näen metelöijän pään: kuonon, silmät ja pitkät korvat. Peurathan ne siellä pitävät omaa peliään. Sitten tulee havainto ensimmäisestä tikasta. Innostun kun ääni on käpytikkamainen, mutta selvästi tätä pehmeämpi. Olisiko tässä valkoselkä? Harmikseni tikka vaimenee eikä tule näkyville, vaikka seison kauan tähystämässä.


Saavun aukiolle. Se on voimapaikkani. Fiilistelen. Seuraan kuinka korppi sukii itseään kuusen latvassa ja närhi lentää lepattaen aukion yli. Sitten taivaalla purjehtii kalalokki. On mukava seurata lokin lentoa pitkästä aikaa. Tässä ja nyt on virkistävää tuntea, todella tuntea tämän voimapaikan elävyys, metsänreunan kauneus, pilvisen syysilman salaperäisyys ja oma yhteys ympäröivään luontoon.


Sukellan metsään. Äkkiä lentävä tikka ilmestyy esiin. Se on mustavalkoinen ja lentää minusta poispäin. Näen myös punaista väriä. Siivistä ei kuulu ääntä eikä tikka myöskään ”sano” mitään. Olisiko tässä valkoselkä? Seuraan tikan perässä ja kiertelen ja kaartelen, mutta siitä ei näy sulkaakaan. Jaaha, sitten pelloille!


Pellot eivät tosin ole enää peltoja, vaan iso kaivuutyömaa. Työmaalla ei näy linnun lintua. Taivaalta kuuluu vain vihervarpusen surumielinen vihellys, joka kieltämättä korostaa tätä ankeaa maisemaa. Kaiken kukkuraksi alkaa sataa. Tänne en jää istuksimaan ja evästämään. Vilkaisen vain, että italialainen talo on vielä pystyssä ja palaan takaisin metsänreunaan lähelle paikkaa, jossa näin lentävän tikan. Ajattelen että siinä murkinoidessani saatan kuulla tikan koputtelua tai ääntelyä ja saan selville tikan syvimmän olemuksen. Teetä juodessani ja leipää järsiessäni kuulen ihanan äänen: laulujoutsenen törähtelyä. Kuikuiluistani huolimatta en näe joutsenta tai joutsenparvea. Ja mikä pahinta: unohdan ottaa selfien! Pitäisikö siis unohtaa myös italialainen runo? No ei nyt sentään. Tässä yksi vaatimaton sellainen, ote Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä Elina Vaaran suomennoksen mukaan:

Elomme keskimatkaan ehtineenä
samoilin synkkää metsää, koska olin
pois harhautunut tieltä oikealta.

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda
tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,
sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

Se karmea kuin kuolema on miltei;
vaan kun myös hyvää sieltä löysin, tahdon
kuvailla muunkin siellä kokemani.


Lähden vielä etsimään tikkaa. Löydän mukavan purolaakson, jossa en ole aiemmin käynyt. Seurailen sitä aina pellonreunaan asti. Palaan sitten takaisin. Kuvittelen, että tämä biotooppi olisi sopiva valkoselälle: paljon haapoja ja koivuja. Tikkaa vain ei löydy. Saan tyytyä kuuntelemaan varisten raakuntaa. Pienellä metsäaukiolla kuulen hiirihaukkamaisen vihellyksen. Naukuja paljastuu närheksi. Vielä saan ihailla kahta punatulkkupariskuntaa. Kiva nähdä niitä täällä metsämaastossa.


Kävelen hiekkatietä pitkin takaisin autolle päin. Pienen suon laidalla löydän koivikosta muiden tiaisten joukosta viitisen pyrstötiaista. Saavun aamuiselle tikkahavaintopaikalle. Kierrän syvemmälle metsään, jossa tiedän olevan runsaasti vanhoja haapoja. Tikkoja ei löydy.


Palaan tielle. Samalla paikalla kuin aamulla kuulen taas käpytikkaa pehmeämmän kutsuäänen. Valpastun ja katselen missä tikka on. Sitten näen tikan kokoisen linnun lentävän hiekkatien yllä poispäin. Kun saan kiikarit silmilleni, näen vain että tikaksi arvelemani lintu kaartaa oikealle metsään. En tiedä, oliko tämä lintu sama kuin ääntelijä, mutta ainakin näin minne se laskeutui. Siispä perään vain! Päästyäni linnun katoamispaikkaan kuulen nakuttelua. Ja melkein heti näen tikan kuusen rungolla. No eipä ole valkoselkä, mutta pohjantikka kuitenkin. Mukava havainto! Yksi suosikkilinnuistani.


Tyytyväisin mielin palaan puunrunkojenylitysmetsän kautta autolle, missä tapaan vielä herra harakan.


24.10.2015

Syksyyntyä


http://zwz.cz/f.zwz/natural56/N7FO6M56/40-Amazing-Nature-Wallpapers-1920-12-yellow-birch-leaves

Syksy on kysymys:
yksinäisyys vai yksyys?
Haluan päästää irti.
Haluan päästä irti.
Kaikki liika on turhaa.

Haluan olla pihan koivu
hehkua hetken vielä
sitten kumartaa tuulelle
ja riisuutua kylmyydelle.
Se vaatii rohkeutta. Tai kokemusta.

Irtautua kaikesta muusta.
Säilyttää vain lupaus.