"Vain hän, joka pystyy näkemään näkymättömiä, pystyy tekemään mahdottomia." (Positiivarit) Hyvää Joulua! |
23.12.2011
Joulun ihme
21.12.2011
Väärä isäntä
Olen taas ollut mielisairas. Olen ollut mielestä sairas. Mieli on vienyt minua, niin kuin vahva ja iso koira vetää perässään heikkoa taluttajaa. Se on täyttänyt päiväni puuhastelulla, pikkuasioilla ja huomisen huolilla. Se on ravistellut minut jalkeille aamuöisin kelaten samaa huolisanomaa, muistutellen tekemättömistä töistä tai harmitellen tekosiani. Suoraan sanoen: mieleni on ottanut haltuunsa päiväni ja osan öistäni. Mieleni on suurelta osin pilannut viime viikkojen elämäni. Olen totellut väärää isäntää.
Ja minä olen antanut sen tapahtua. Töissä on ollut paljon tekemistä. Ja kotonakin. Pitäisi hoitaa sitä ja tätä. Tekosyitä, sillä totuus on, että olen ryhtynyt heikoksi taluttajaksi ja olen tehnyt sen mielelläni. Ja mieleni on vahva koira, joka mielellään kaluaa vanhoja makoisia luitaan. Palvelijasta on tullut isäntä. Minulla isännäksi pyrkii surraava samea mieli, joillakin ylitsepursuava kaiken jyräävä tunne.
Minulla ei ole ollut tylsää. Kaikki on tuntunut mielenkiintoiselta. Mielenihän kiintyy kaikkeen, mille annan huomioni. Olen ollut sitä mieltä, ja välillä tätä mieltä ja sitten taas toista mieltä. Minulla on ollut siis mielipiteitä. Mieleni pitäytyy niissä, jolloin voin pysytellä tutuissa ja turvallisissa uomissa. Olen tuntenut mielihyvää ja mielipahaa ja ne ovat vuorotelleet. Välillä mieleni on ollut maassa. Syvä ilo on puuttunut. Seurauksena tästä kaikesta on ollut mielivalta.
Nyt olen noussut kapinaan, vaatimaan tyrannia tilille. Päivä päivältä olen vahvistunut. Olen jo mielipuoli. Toinen puoli on muuta, vakaampaa ja viisaampaa.
Tavoitteeni on mielettömyys, niin paljon kuin se on mahdollista. Elämä ilman kahlitsevaa mieltä on rakkauselämää, sillä rakkaus on aina mieletöntä.
Joulu on tulossa. Tulee kaivattu pysähdys. Onnekseni osaan pysähtyä ja voittaa mieleni ylivallan, ainakin joksikin aikaa. Tasapainotan itseni. Sovittelen sisäiset palloni kohdilleen: keho, mieli, tunne, henki, kaikki sulassa sovussa ja tasapainossa. Elämääni ilmestyy värit.
Mitä tapahtuisi elämälleni, jos olisin niin luja, että pitäisin koirani pihalla enkä päästäisi kuolaavaa ja vinkuvaa otusta sisälle, matolleni, sohvalleni, sängylleni? Jos pitäisin sen ulkona palvelemassa ja tekemässä hyödyllistä työtä taloni ulkopuolella. Mitä tapahtuisi elämälleni, jos olisin niin valpas, että aina kun palvelija yrittäisi isännäksi, tuntisin arvoni ja tarttuisin ohjaimiin? En sallisi koirani vetää. Ja miksi sallisin, kun en ole koira. En ole mieleni. Luojan kiitos!
14.12.2011
Totuudesta
Totuus, suora kuulas
puhdas totuus, johon olen
uskonut ja jota olen etsinyt
voitko odottaa hetken
voitko olla kääntämättä
kirkkaita kasvojasi puoleeni?
Anna minulle aikaa
näethän etten ole valmis
Anna minun kaihoten katsoa
lammen lumpeita, tätä sumuista maisemaa
missä voin soutaa ympyrää
ja kuunnella ajatusteni liplatusta
Ah juoda tätä sameaa vettä, tätä tuttua
puuhastella ja pitää kiinni tavoistaan!
Herran Jumala, nehän ovat
minun tapojani, nehän ovat
minulle rakkaita, nehän ovat
sitä mitä minä olen!
Ei niitä saa ottaa pois!
Totuus, armahda lastasi
äläkä vieroita minua nyt
sillä rinnat paisuvat maidosta
ja olen alkanut tottua makeaan
Totuus, tiedän että et pala
tulessakaan missä kaikki muu palaa
Kun kaikki muu on palanut ja hävinnyt
pelkään tyhjyyttä ja pimeää
on niin vaikea kestää
sitä ettei enää kipinöisi
Hyvä on totuus, jos olet tie
voinko nukkua yön yli ja hyvästellä
Sitten voin vapisevin huulin luvata:
aamulla seison suorana tielläsi
katson tyynenä hiipuvia leimahduksia
ja valutan kyyneleet kuumaan tuhkaan
11.12.2011
Melankoliasta
Katselin televisiosta dokumenttia ”Onnellisuuden jäljillä” vuodelta 2008. Siinä etsittiin onnellisuuden salaisuutta. Kuten yleensä tämänkaltaisissa dokumenteissa tarjolla oli monenlaista reseptiä onnellisuuteen. Huomiotani kiinnitti englantilaisen kirjallisuuden professorin Eric G. Wilsonin puheenvuoro. Hän on kirjoittanut kirjan ”Onnellisuutta vastaan”, jossa hän kritisoi amerikkalaisen yhteiskunnan onnellisuuspakkomiellettä. Näin hän kertoi dokumentissa:
”Onnellisuuspakkomielteen takana on pelko. Jos ihminen pelkää elämän synkkää puolta ja huolia hän hyppää toiseen äärimmäisyyteen. Melankolisuutta ei pidä sekoittaa masennukseen, joka halvaannuttaa ja tekee apaattiseksi ja joka vaatii hoitoa. Melankolia on sitä, että aktiivisesti kaipaa elämyksellistä elämää. Silloin kyseenalaistamme vallitsevan asiantilan ja sovinnaisuudet, koska emme pidä niistä. Aloitamme itsetutkiskelun ja löydämme itsestämme potentiaalia, joka olisi jäänyt löytymättä, jos olisimme olleet tyytyväisiä.”
Sitten haastattelija kysyi Wilsonin mielipidettä ”sadness”:stä, joka oli dokumentissa käännetty alakuloksi. Näin Wilson vastasi: ” Alakuloa ei voida poistaa. Me voimme toki tukahduttaa sen. Voimme työntää sen mielestämme tai karkottaa sen lääkkeen avulla. Alakulo on kuin talvi ja yö. Siitä ei voi päästä eroon. Se on olennainen osa ihmiselämää. Alakulon karkottaminen tekee meistä pinnallisia. Yrityksissä luoda sataprosenttisesti onnellisten ihmisten yhteiskunta on vaarana että luodaan hullujen yhteiskunta.”
http://www.highaperture.com |
Olin eilen musiikkitalolla, jossa Jukka Perko soitti Uuden musiikin orkesterin kanssa. Ennen Lapin tangon esitystä hän teki yleistyksen ja sanoi jotain tähän tapaan: suomalaisten mielestä vain molliin voi luottaa, se on aito asia. Duurissa on suomalaisten mielestä jotain hämärää, jotain ”ruotsalaista”. Tai sitten suomalaisen muusikon duurimusiikki oli peräisin hänen ”Pariisin kaudeltaan”.
Juuri samana aamuna juttelimme vaimoni kanssa tästä asiasta. Yksinkertaistettuna voisi todeta, että vaimoni on ”duuri-ihminen” ja minä ”molli-ihminen”. Häntä liika mollivoittoisuus vetää alaspäin eikä tee hänelle hyvää. Minulle mollivoittoisuus tai tarkemmin sanottuna melankolisuus on syventävää ja kohottavaa. Se on aivan eri asia kuin masennus ja mielen mataluus, mitä melankolia saattaa joillekin tarkoittaa. Minulle melankolisuuteen liittyy toivo ja kauneus. Tulevaisuus näyttää valoisalta ja maailma ja elämä kauniilta, harmoniselta, pehmeältä, herkältä, jopa satumaiselta ja salaperäiseltä. Ihmeelliseltäkin.
Melankolisuuskin tarvitsee vastakohdan. En kovin pitkään jaksa olla melankolinen, vaikka se kotipesäni onkin. Aina välillä kaipaan menoa ja meininkiä, sitä ruotsalaista duuria.
Syvällisyys ja pinnallisuus liittyvät lonksahtaneessa mielessäni molliin ja duuriin, hyvin vinksahtaneella tavalla. Mutta siitä jatkossa eri stoori.
Lopuksi vielä yksi näkemys melankoliaan. Hakiessani netistä kuvia tähän bloggaukseen törmäsin kuvataiteilija Johanna Kiivaskoskeen, joka sivuillaan kirjoittaa melankoliasta näin:
”Umpikierolla tavalla nautin melankoliasta.
Tavoittelen sietämätöntä, suloista levottomuutta.
Olen onnistunut, jos katsojan sydän räytyy.”
http://www.kiivaskoski.fi "Kielisuudelma rääseikössä" |
”Tarina kertoo kiinalaisesta mestarista, joka astui sisään tussimaalaukseensa, pois oikukkaan ja julman keisarin ulottuvilta. Minä tahdon etanaksi kärpässienen lakille, kyykäärmeeksi varvikkoon. Tahdon yksinäiselle majakkasaarelle, jonka kauhistuttaviin karikoihin laivat pirstoutuvat. Kierrän kaulaani moninkertaiset helmikäädyt, kokoan värikkäinä säihkyviä jalokiviä ja harvinaisia orkideoita. Viljelen orvokkeja, tummasilmäisiä ja kirjavia, suloisia ja raivokkaita.”
6.12.2011
Rautahammas
Pihalintujen ruokintalaitteeni oli pudonnut. Naru oli katkennut. Vaihdoin uuden. Seuraavana aamuna ruokintalaite löytyi taas maasta makaamasta ja tukeva orava oli siementen kimpussa. Naru oli siististi poikki, kuin veitsellä leikattu. Orava ovelainen oli keksinyt tavan päästä murkinaan käsiksi. Vahingosta viisastuu ja viisas ruokkija laittaa narun tilalle rautalangan.
Seuraavana aamuna katselin tarkkaan olivatko oravan hampaat niin hyvässä kunnossa, että rautalankakin napsahtaisi poikki. Olisiko orava kuin Rautahammas? Muistatteko tuon mukavan hemmon James Bond elokuvissa, joka söi kaltereita kuin sitkasta lakritsaa. Ehkä häntä kutsuttiin myös nimellä Leuka, koska hänen turpaperänsä oli hyvin kehittynyt.
Viime keväänä ollessani poikani kanssa Turkin Sidessä hotelli oli palkannut yleisöä viihdyttämään miehen, joka ulkomuodoltaan oli kuin ilmetty Rautahammas. Ehkäpä hän oli Rautahampaan poika, Maitohammas. Hän oli selvästi hauskempi mies kuin isänsä, mutta oli hänelläkin rajut otteet. Vesipallossa hän toisinaan veti uimahatun kasvojensa peitoksi ja kävi hurjaan hyökkäykseen. Hän saattoi jopa kantaa vastapuolen pelaajan palloineen maaliin, jos tämä ei suosiolla irrottanut otettaan pallosta. Pelin jälkeen oli syytä tarkastaa, oliko kehossa hampaanjälkiä ja olivatko kaikki raajat tallella. Illalla hän oli leppoisa bingoisäntä, joka tosin välillä yltyi huimaan turkkilaiseen vatsatanssiesitykseen. En ole kellään nähnyt yhtä elävää aaltoliikettä vatsassa, kuin tuuli heiluttaisi viljapeltoa. Tai oravan talviturkkia.
Niin, orava ei saanut rautalankaa poikki. En tiedä, yrittikö edes. Koska lopputulos olisi voinut olla tällainen.
28.11.2011
Ruokaa metsässä
Shh, lähestymme Keinumäen Siemenpoikien talviruokintaa. Jo kuuluu tirpusten ääniä. |
Noin, tässähän se on, aarniometsän kätköissä tietenkin. |
On ruokaa monenmoista. Rasvamakkara on kelvannut karppaajalle. |
Samaa tavaraa eri tavalla katettuna. Tämä läskilauta on vielä värinsä säilyttänyt, on ollut maastossa vasta viikon. |
Tässä patinoidumpi versio samanlaisesta laudasta. Talvella halpamaiset makkarat vaihtuvat Chef Wotkinin läskeihin. |
Tässä rypäs talipalloja, joita jakkupukuiset virkanaisetkin ripustavat rivitalojen pihoille. |
Talipalloja sateensuojassa. |
Talipalloja linnuilta suojassa. |
Paneloitu siemenautomaatti. |
Jo parhaat päivänsä nähnyt vanerihökötys. Linnut tai peurat ovat järsineet siitä parhaita paloja. |
Oli siellä ruokavieraitakin. Hömötiaisia 4... |
... kuusitiaisia 3... Harmi kun ei ole kamerassa kunnon putkea. |
... käpytikka 1, närhi 1, talitiainen 3, sinitiainen 6, töyhtötiainen 2, punatulkku 5... |
Tuon verran noita oli näkyvillä samanaikaisesti, todellisuudessa määrät ovat moninkertaiset. |
18.11.2011
Ihmettely johti siemenputkeen
Tänään lojuin lomapäivänä kotona. Katselin ikkunasta pihalle ja ihmettelin lintujen liikehtimistä. Ihmettely on hieno asia ja hyvä sana. Ja ihmeen näinkin: riukupyrstö västäräkki taaperteli vielä marraskuun lopun nurmella. Talitiaiset hyppelivät maassa ja kääntelivät pihan lehtiä. Sinitiaisia pyöri pihan pusikoissa. Orava kipitti puusta toiseen. Punatulkkurouva putkahti syreenin oksalle. Ja heti kaksi punaista herraa tuli seuraksi. Yhdessä koko kolmikko hyppäsi verivaahteran alle etsimään syötävää.
Ahaa, taidan ymmärtää vihjeenne. On siis aika ripustaa ruokinta-automaatti ja ladata siihen rasvaisia siemeniä. Sainhan eilen viestin ystävältäni, joka on ollut samalla asialla. Näin hauskasti hän kirjoitti:
”Tänään avasin piharuokinnan siemenputkella ja talipötköllä. Nyt siinä pörrää viitisen varpusta, sinitintti ja ehkä 15 talitiaista. Orava etsii sopivaa hyppykulmaa, toistaiseksi tuloksetta. Täytyy varmaan helpottaa oravan pääsyä murkinalle, sillä lintujen ruokkiminen täällä on kielletty. "Katsokaas, ruokin oravia". Ruokintapaikan äänimaailma on lähes täydellinen, naapurin kakaroita lukuun ottamatta: jääkaapin lempeä hurina ja pöytäkellon tikitys:)”
Minullakin on ollut ongelmia piharuokinnan kanssa. Lintuinfluenssatalvena ruokintalaitteeni poistettiin talonmiehen toimesta. Selityksenä oli, että kun ne isot pahat pulut käyvät siellä syömässä. No, flunssa oli varmaan muuttanut pulut mustanharmaiksi, ihan naakkojen näköisiksi. Tuon talven jälkeen pidin hieman taukoa enkä ole sen jälkeen ripustanut pihalle kuin yhden siemenautomaatin.
Illalla kauppareissun jälkeen vastasin lintujen huutoon ja laitoin siemenputken roikkumaan verivaahteran oksasta. Olin hyvillä mielin. Tämäkin on antamista. Tosin ei ihan pyyteetöntä, sillä palkinnoksi saan seurata hyöriviä lintuja keittiöni ikkunasta. Huomenna on kiva katsoa, kuinka nopeasti tintit löytävät siemenet. Taitaa muuten olla ensimmäinen kerta, kun ripustan ruokinnan västäräkkiaikaan :o)Siemenputki seuraavana aamuna |
14.11.2011
Odotan
olen vaiennut
syksyinen pelto
ole hyvä
varista jo valkeus
näiden sänkien ja viiltojen ylle
5.11.2011
Marraskuun valo
Makaan karvalankaa korvassa
lonkkani ja olkapääni on litteä.
Lasi erottaa minut syksystä ja lattia
huomenta-päivää -perheen tuttavuudesta.
Nytki, yläkerran mies, kauan vavahtakoon naisesi.
Kouri koliikki lastasi, itketä vielä kun pystyt.
Uutisia, uutisia rävähtää eetteristä, radioääni,
hyydytä mummokeinun nariseva nauru.
Marraskuun matala valo hymyilee
pudonneilla koivunlehtihampaillaan.
Ulkona tuulee ja hormisto huokaa, hengittää
minua, sikiöitynyttä sielua kohdussa F55.
Runotorstain haaste: koti
29.10.2011
Syvyyden pintasukeltaja
Hän pitää paradokseista. Niissä on mystistä voimaa ja arvoituksellisuutta eikä niitä pysty selittämään puhki. Helmiä löytyy sieltä, missä ääripäät kohtaavat ja ovat yhtä aikaa läsnä.
Vesi on hänelle tärkeä elementti, rakkauden symboli, se mistä elämä on kotoisin. Syvyyden ja pinnallisuuden tematiikka, niiden vaihtelu ja suhde kiinnostaa häntä. Useimmiten pinnalla on helpompaa ja pinnalla on taatusti enemmän valoa, mutta syvyys kiehtoo ja vetää puoleensa. Mitä kauempana pohja on pinnasta, sitä enemmän väliin mahtuu vettä. Pinnalla olevat asiat saavat merkityksen vasta syvyydessä.
Kun hän kiinnostuu, niin asia alkaa tulla sitä kiinnostavammaksi, mitä enemmän hän siihen perehtyy. Kiinnostuksen määrällä ei ole pohjaa ja hän voi sukeltaa syvälle. Hänen tulee olla valpas ja tässä hän tarvitsee usein muiden apua: muista tulla välillä pintaan, hengittää raikasta ilmaa ja nauttia päivänvalossa elävien ravitsevasta seurasta.
Sukeltaja on esimerkki rohkeudesta ja uteliaisuudesta, mutta myös kaipuusta. Hän jättää oman elementtinsä, maan ja ilman, ja sukeltaa syvyyksiin, outoon elementtiin, josta hän on kuitenkin pohjimmiltaan kotoisin. Hän tavallaan palaa kotiin, mutta vain hetkeksi, sillä hänen on tultava takaisin maailmaan. Hän kokee uusia asioita ja näkee ihmeitä. Hän kokee myös vaaroja, mutta vesi kannattaa häntä.
Kiitos lukijoilleni. Blogini täyttää huomenna vuoden. Samana päivänä paljon rakkaampi lapseni täyttää 14 vuotta.
22.10.2011
Rauha on nyt
Suruvaippa liihottaa niityn yllä
ja vuoret ovat saartaneet laakson.
Laakso lepää lämmössä, mustarastas laulaa.
Vuoret voittavat auringon, multa punertuu.
Puren huuleeni kun tykit alkavat yskiä
vielä kaukana vuorten takana – rauta maistuu.
Suruvaippa muuttuu kapellimestariksi,
siiven isku tahdittaa tykkien jylyn.
Katson tätä rauhaa, joka ei säily.
Suljen silmät ja näen punaiset luomeni.
Imen itseeni hiipuvan auringon lämmön.
Huomenna ruoho palaa, mutta nyt on tyyni ilta
ja mustarastaan laulu on kaunis kuten aina.
Runotorstain haaste: rauha
Valokuvatorstain haaste: rauha
15.10.2011
Elämisen merkkejä
I
Minulle ? on tärkeä
Koko elämäni on 1 ?
Suosikkejani eivät ole ! eikä _
(! kuuluu amerikkalaisille
_ itsensä korostajille)
Vaikka sisimpäni huutaa +
pääsee ihon läpi ulos vain .
Otat minua kädestä & me (…)
II
On kylmä, sataa *
Mikko on -, hän on juuri eronnut
Mikon suusta pääsee #
Juristi lukee hänelle §
Pankkiiri korottaa %
Ex-vaimo vaatii €
Mikko @ sukulaisille
Maggy ei lähetä £
eikä James $, on lama
Sitten löytyy Miia &
Mikon kieli ~ Miian korvaa
Mikko on +, hän on juuri rakastunut
On kylmä, mutta meri ≈
Runotorstain haaste: Pistekirjoitusta
13.10.2011
Turkkilaista ystävällisyyttä
Turkin risteilyn viimeisenä päivänä ankkuroimme Selimiyen kylän satamaan. Lähdin tallustelemaan kylän rantakatua pitkin. Kävelin rantakadun päähän saakka ja käännyin sitten takaisin. Oli kuuma, joten kaipasin virkistystä. Kävelin usean baarin ohi, mikään niistä ei tuntunut kutsuvalta.
Viimein yksi baari täytti päivätajunnalleni tunnistamattomat kriteerit ja valitsin sen. Siellä ei ollut ketään muuta kuin paikan omistaja. Niinpä tilasin häneltä hedelmäjuoman ja jäin baaritiskille juttelemaan. Juteltiin niitä näitä. Minä kerroin Suomesta ja hän Turkista. Kuullessaan laivamme nimen hän kysyi, oliko Seimien (toivottavasti nimi meni oikein) töissä tällä laivalla. Sanoin, että hän on kokkimme ja on pitänyt meistä hyvää huolta. Hän sanoi olevansa Seimienin naapuri ja käyvänsä usein tämän kanssa kalassa. En edes tiennyt, että kokkimme on täältä kotoisin. Hän soitti heti Seimienille ja kertoi juttelevansa tämän yhden syötettävän kanssa. Hän lopetti puhelun ja jatkoimme taas rupattelua.
Kun olin lähdössä, hän vaati, että odottaisin hetken. Hän kävisi talollaan hakemassa jotakin. Ja hän tuli tuliaisten kanssa takaisin: iso pussi teeaineksia, iso pussi mantelipähkinöitä ja vielä liha- ja kanamaustetta. Heti hän valmisti minulle pussin aineksista teen, jota ilolla maistelin. Kiittelin kovasti ja yritin pois lähtiessäni laittaa baaritiskin tippiboxiin jonkun liiran, mutta hän esti tuollaiset toimet. Otin hänestä kuvan ja jäin lämmöllä muistelemaan miestä.
Laivalla kysyin ohjaajaltamme Laurilta, mitäköhän teeaines oli. Hän sanoi sen olevan salviaa. Totta kai salviaa: Selimiyen, Seimien ja Salvia. Lauri kertoi, että oli olemassa vanha sanonta: ”Miksi miehen annettiin kuolla, vaikka hänen puutarhassaan kasvoi salviaa.”
Kotona luin yrttikirjasta, että salviaa on käytetty monissa eri kulttuureissa yleislääkkeenä. Salviamehu merkitsi antiikin kreikkalaisille samaa kuin Möllerin kalanmaksaöljy meille. No, mieluummin juon salviateetä!
Lunta Turkissa?
Turkin risteilyllä olimme matkalla Datcan kaupunkiin, missä oli tarkoitus tehdä laivaan polttoaine- ja ruokatäydennystä. Saimme kaupungin jo näkyviin, kun kapteeni äkkiä käänsi laivan ympäri. Hän oli ollut yhteyksissä muiden lähistöllä olevien kapteenien kanssa ja kuullut näiltä kovan ukkosmyrskyn lähestyvän. Datcan satama oli avoin eikä tällä tuulella ollenkaan hyvä paikka kohdata myrskyä. Kerkisimme juuri ja juuri Bozburunin satamaan, kun salamat alkoivat singahdella, pilvet murahdella ja vettä alkoi valua yllemme. Satoi pari tuntia ja välillä satoi pikkurillin pään kokoisia rakeita. Rakeita ei tässä kylässä oltu nähty yli kymmeneen vuoteen. Nyt oli niiden aika.
12.10.2011
Samassa veneessä
Meren elävien risteilyllä toisilleen vieras porukka hitsautui viikon aikana yhteen. Ei ollut kuppikuntia. Kaikkien kanssa juteltiin. Olimmehan samassa veneessä. Ihania ihmisiä. Hyviä keskusteluja.
Söimme laivalla yhdessä aamiaisen, lounaan, iltapäiväkahvit ja illallisen. Ja toisinaan hörppäsimme iltanapsut. Ruoka oli hyvää, kiitos laivan kokille! Erityisesti mieleen jäivät ”kuolleet imaamit”. Munakoisoherkkua.
Hiljennyimme yhdessä aamuin illoin. Kiitos näistä hetkistä ohjaajillemme Laurille ja Iinalle. Ja koko matkasta. Aamut alkoivat tai chi verryttelyllä. Ja illalla sitten siskon/veljenpeti kannella niille, jotka eivät hytissä viihtyneet. Ulkoilmaihmisille. Tähtiintuijottajille.
Niin ja välillä olimme maissakin, kuten Susilahdessa (=suomennos). Selkeä voimapaikka.
Niin ja välillä olimme maissakin, kuten Susilahdessa (=suomennos). Selkeä voimapaikka.
Vanhaa valoa
Meren elävien risteilyllä nukuin jokaisen yön laivan kannella. Tähtitaivas oli kattona, toverien tuhinat muotoilin seiniksi ja laiva kellui allani. Vedin Linnunradan peitokseni, mutta peitossani oli tähden mentäviä reikiä. Katsoin niitä ja mietin, etten tiennyt olivatko tähdet olemassa. Tiesin vain, että ne olivat olemassa miljoonia vuosia sitten, kun ne sinkosivat nämä valonsäteet matkaan. Ja nuo miljoonia vuosia vanhat tuikahdukset kohtasivat silmäni tämän laivan kannella tänä yönä.
Näin useita tähdenlentoja. Joku planeetta nousi loistamaan. Ja myöhemmin yöllä nousi kuun sirppi. Sirppi lepäsi lähes vaakatasossa. Kuin malja. Ja pimeä puoli oli helmenä kuun maljassa.
Yhtenä yönä näkyi salamien välähdyksiä kaukana. Ne tulivat lähemmäs. Alkoi jyristä. Tuuli heräsi. Alkava sade ajoi meidät hyttiin. Hytissä kaipasin tähtiä aamuun saakka.
11.10.2011
Kultaisella taajuudella
Sataa. On pimeää. Pesukone jyrisee kylpyhuoneessa. Flunssainen olo vaivaa. Ja vain pari viikkoa sitten keinuin Välimeren sinisen veden päällä laivaristeilyllä Etelä-Turkin rannikolla. Nyt on mukava muistella tuota viikkoa. Kuin turkoosi vesi ja lämpö olisi sisälläni. Ja tavallaan se onkin. Kokemuksena, elämyksenä, elettynä aikana.
Joka yö olimme ankkurissa eri poukamassa. Joka päivä kävin snorklaamassa. Vesi oli kirkasta. Polskuttelin pinnalla ja katsoin syvyyksiin. Olin syvyyksien pintasukeltaja. Näin monenlaisia kaloja. Näin kalmarin kyhjöttävän kiven kyljessä. Näin merisiilien piikkipallot. Näin pohjassa köydenpätkiä. Nekin alkoivat elää merietanoina, olihan risteilymme nimi Meren elävien risteily. Vesi oli lämmintä kuin kylpyvesi. Ja minä kylvin. Kylvin meressä. Kylvin ihmisten välisessä hyvässä.
Yhdellä snorklausretkellä seurasin kahta ahvenmaista kalaa hyvän tovin ja katselin kuinka ne etenivät ja tonkivat meren pohjaa. Äkkiä näin myös itseni pohjalla niiden kanssa. Varjoni seurasi niitä ”varjon lailla”. Kelluin suolaisen veden kannattelemana aivan paikoillaan. Kalat ja varjoni saivat taustakseen kultaisen verkon. Aallokosta heijastuva verkko väreili pohjassa kuin kultaisella taajuudella värähtelevä energiakenttä. Ja minä olin tuolla taajuudella, koska näin sen. Ihailin ja nautin. Ja tiesin, että tämä näky piirtyisi sisääni iäksi. Siitä tulisi osa minua. Minussakin alkoi elää kultainen verkko.
1.10.2011
Lupaus
Kirkkaasti soivat kitaran kielet,
raskaasti rummuttivat aallot rantaan.
Yhdessä lauloimme lämpöä iltaan.
Sinä yönä menneisyyden haamut
kalisuttivat kipeitä luitaan yhteen.
Kyyry hahmosi valitti, sisälläni myllersi.
Käärin sinut huopiin ja viikkasin uneen.
Pimeässä kuuntelin tuulta,
näin mustien peittojen läpi.
Ja kun rastaan laulu kajahti, tiesin:
oli joki löytänyt tiensä mereen.
Runotorstain haaste: Vaikka aamuun on vielä aikaa
15.9.2011
Työmatkan läsnäoloa
Aamu ja aseman laituri
kun tuuli tanssittaa tihkua,
kun naiset erottaa miehistä
vain sateenvarjon käytöstä
ja mieli on märkää asfalttia.
Silloin minä uin sinun luoksesi
aamusta raukeiden jalkojesi väliin
ja peittelen rintasi pisaroivin huulin.
Silloin kun hiljaa sadan sisääsi syntyy
laulu ja hylkeet merellä uivat kilpaa.
Runotorstain haaste: singing in the rain
Käytetty
Sinulla on uusi pusero.
Ei se ole uusi.
Sitä on käytetty.
Sitä on käytetty ostajan löytämiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)