Italialainen talo - Syyskuu

Aamu alkaa sumulla. Tänään kokeilen uutta reittiä italialaiselle talolle. Jätän auton ulkoilualueen parkkikselle ja jatkan munamankelilla. Taitettava Jippo-pyörä mahtuu hyvin auton takakonttiin ja sillä voi myös pyöräillä. Mikään kevyt kulkupeli se ei ole, pienikin ylämäki vaatii joko taluttamista tai polkimilla seisomaan nousun. Tämä lintukauppa Sotkasta aikoinaan ysiysi eurolla ostettu pyöräntapainen ajaa kuitenkin asiansa tällaisissa pienissä siirtymissä.

Hihkuvia lintuja kuuluu pyöräilymatkan aikana sieltä täältä: tali- ja sinitiaisia, punarintoja, musta-, räkätti- ja laulurastaita, vihervarpusia ja viherpeippoja. Pari kyyhkystäkin näkyy, mutta sumussa en erota, onko kyse isommasta vai pienemmästä kyyhkylajista. Täällä elelee sekä sepel- että uuttukyyhkyjä.

Aukion laidalla pysähdyn, koska metsänreuna kuhisee pikkulintuja. Ne näyttävät hiljalleen valuvan etelän suuntaan, hyppien ja lentäen pensaalta ja puulta toiselle. Yhä uusia lintuja ilmestyy. Yritän saada lajeista selvää. Helposti erotettavien tali- ja sinitiaisten lisäksi joukossa on niitä pieniä vihreitä ja ruskeita lintuja (kerttuja ja uunilintuja), joita on ilman äänihavaintoa hankala erottaa toisistaan. Uunilinnuista löydän vain tummajalkaisia yksilöitä. Ja välillä kuuluva syyslaulu antaa varmistuksen: joukossa on ainakin tilttentaltteja (lue: tiltaltti, vanhalta nimeltään tynnyrilintu). Jokunen ruskea kerttukin vilahtaa, mutta en osaa niitä lajilleen määrittää.

Noin tunnin ajomatkan (runsaasti ylämäkiä) jälkeen piilotan pyörän metsänreunaan ja kävelen italialaista taloa ympäröiville pelloille. Pelloilla lojuu kaivinkoneita, kuorma-autoja ja muuta maansiirtorekvisiittaa. Työt eivät ole tänään käynnissä. Yksi pakettiauto pyörii italialaisella talolla, joten päätän olla käymättä siellä.

Pelloilla vilisee lintuja. Kivitasku lehahtaa töyräältä lentoon. Ojassa ui sinisorsa. Kaikkialla viipottaa eläväisiä västäräkkejä. Jokunen niittykirvinen taapertelee maassa. Ja pieniä kiuruparvia lennähtelee peltojen yllä. Pääosaan nousee iso peippoparvi, jonka koko on varovaisesti laskettuna 300 lintua. Varovainen laskenta-arvio menee aina alakanttiin, joten todellinen parven koko lienee ainakin 500 lintua. Joukosta tavoitan myös yhden pohjoisen serkun, järripeipon.

Tällä kertaa minulla on retkijakkara mukana, joten istahdan keskelle peltoja ihailemaan isoa peippoparvea. Ja tietenkin evästämään. Hoidan samalla selfie-asian pois päiväjärjestyksestä.

Tähän väliin sopii runo. Melkein italialaista runoutta eli Pasolinin Teorema-elokuvan inspiroima Eva-Liisa Mannerin runo Teoreema:

Proosa olkoon kovaa, se herättäköön levottomuutta.

Mutta runo on kaiku joka kuullaan, kun elämä on mykkää:

vuorilla liukuvat varjot: tuulen ja pilvien kuva,

savun kulku tai elämän: kirkas, hämärä, kirkas,

hiljaa virtaava joki, syvät pilviset metsät,

hitaasti maatuvat talot, lämpöä huokuvat kujat,

hauraaksi kulunut kynnys, varjon hiljaisuus,

lapsen pelokas askel huoneen hämäryyteen,

kirje joka tulee kaukaa ja työnnetään oven ali,

niin suuri ja valkea että se täyttää talon,

tai päivä niin jäykkä ja kirkas että voi kuulla

miten aurinko naulaa umpeen aution sinisen oven.

Täällä talouden kieli muuttaa kaivinkoneilla maisemaa, herättää levottomuutta. Italialainen talo hiljaa maatuu ja aurinko naulaa umpeen sen oven. On vain ajan kysymys, milloin kaivinkoneen kauha kolahtaa seinään. Mutta vaikka varjot jo liukuvat päälle, silti maisemassa on vielä jäljellä lumoa, ympärillä elämän kaikuja, lintuja, korkea taivas. Ja aina kun kuulen korkean taivaan, mielessäni alkaa soida laulu:

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Tänään päivä on kaunis, vain metsässä tuulee (!?) ja siellä syvällä kuusikon varjossa solisee kirkas puro. Ja kun katsahdan korkealle taivaalle, näen lintuja. Kolmen korpin lennon. Kuuden valkoposkihanhen välkehtelyn sinisellä taivaalla. Peltojen yllä risteilee parikymmentä haarapääskyä, kuin viimeiset rippeet kesästä. Joukossa pörrää myös kaksi räystäspääskyä. Neljän tiklin parvi toistaa omaa nimeään. Ja kaiken kauneuden kohokohtana viisi vitivalkoista laulujoutsenta soutaa taivaalla. Ne kiertelevät peltoja lähellä tekolampea. Ja häviävät sitten. Näyttää siltä, että ne laskivat lammelle, sinne kaivinkoneiden keskelle.

Kävellessäni pyörälle huomaan, että pakettiautolla ajellut mies istuskelee pöydän ääressä asuntovaunun vieressä. Ilmeisesti kaveri viettää viikonloput tässä keinokodissa. Kierrän hänet kauempaa. Jälkeenpäin minua harmittaa, kun en mennyt juttelemaan. Olisin saanut kuunnella golf-kentän rakentajan tuntoja. Tyydyn kärpässienen seuraan.

Ajan autolle kaksi kertaa nopeammin kuin tullessa. Alamäkeä toki. Palokärki huikkaa minulle hyvät päivänjatkot.

Sattumuksia: Vitosella Ouluun

Olen Helsingin rautatieasemalla menossa elokuviin. Asemalla on kaksi naista Punaisen Ristin keräyslippaat käsissään. Päätän antaa muutaman lantin keräykseen. Juuri kun olen pudottelemassa kolikoita lippaaseen, lippaiden äärelle tulee nuori nainen. Hän kysyy lipasnaisilta, olisiko näillä heittää hänelle vitonen, jotta hän pääsisi junalla Ouluun. Lipasnaiset puistelevat päätään. ”Olisi näköjään ollut kotimaistakin tarvetta”, ajattelen. Mutta rahani ovat jo lippaassa. Kun jatkan matkaani, kuulen vielä kuinka nuori nainen motkottaa kerääjille: ”Lippaat täynnä rahaa eikä voi viittä euroa antaa!”

Oivalluksia: En juokse mielelläni

Juoksulenkin tasaisessa rytmissä voi viettää aikaansa eri tavoin. Voi seurata ulkoisia tai sisäisiä tapahtumia. Olen taipuvainen kallistumaan enemmän sisäiseen kuin ulkoiseen tutkailuun. Sen takia tietoinen keskittyminen havaitsemaan ulkoista ympäristöä on todella virkistävää. Koska se ei ole ihan läpitavallista.

Mutta nyt olen taas sisäisessä maailmassani. Ja juoksemassa. Olen vasta alkumatkassa ja mieleni on jo nyt kyllästynyt. Se on tylsistynyt tasaisen tappavaan askellukseen. Mieli nousee mielenilmaukseen. Se väittää, että olen väsynyt. Se vaatii taukoa ja kävelemistä. Kuten usein aiemminkin samassa tilanteessa, vien huomion kehooni. Tunnustelen, onko kehoni väsynyt tai onko jokin muu asia huonosti, niin että minun olisi syytä jatkaa kävellen. Kuten arvelinkin, kehoni vastaa olevansa täysin kunnossa ja voimissaan. Mieleni siis valehtelee! Jälleen kerran! Se yrittää huijata minua. Miten epäluotettava lenkkikaveri. No, tiedänhän sen metkut. Se on kuin kuriton koira, aina valmiina viemässä minua haluamaansa suuntaan. Mutta ei tänään, ei nyt.

Olen juossut useamman kerran saman noin viiden kilometrin lenkin. Kun olen lähestymässä puoliväliä, mieleni kyllästyy jälleen. Se tietää jäljellä olevan reitin ja alkaa laskea jäljellä olevaa matkaa ja odotella perille saapumista. Minua potuttaa kuriton mieleni ja päätän yllättää sen. Sen sijaan, että kääntyisin puolivälissä takaisin samoja reittejä, ohjaan kehoni kulkemaan kiertoreittiä takaisin. En vielä tiedä mitä kautta, mutta joka tapauksessa juoksen pidemmän reitin. Mieleni yllättyy ja sen ininä loppuu. Huomaan virkistyväni. Kaikki on avointa. En tiedä minne käännyn ennen kuin tulen risteykseen. Seuraan vain, minne kehoni kääntyy. Näin edeten juoksen hyvässä olotilassa eteenpäin ja tulen perille täysin toisesta suunnasta kuin olin suunnitellut. Enkä ole väsynyt, vaikka juoksin pidemmän matkan.

En juokse mielelläni – onneksi. Vaan viisaalla kehollani.

Mitä yhteistä on kävelyvaelluksella ja hammastahnatuubilla?

Viiden viikon aikana tänä kesänä kävelimme vaimoni kanssa Pohjois-Espanjassa 650 km. No, kävelypäiviä oli vain 30, mutta sekin on iso määrä. Jos alussa olisimme liikaa miettineet, kuinka monta päivää ja kuinka monta kilometriä on vielä käveltävänä, olisimme voineet lamautua. Mutta kun kävelimme päivän kerrallaan, jokaiselle päivälle sopivan pitkän matkan, aloitimme aamulla taas uuden kävelypäivän, päivän toisensa jälkeen, niin ennen pitkää tulimme matkan puoliväliin, huomasimme määränpään lähestyvän ja lopulta saavuimme perille. Päivä kerrallaan, uudelleen ja uudelleen.

Miten tyhjäksi rutistettu hammastahnaputkilo liittyy 30 päivän kävelyyn? Itse asiassa hammastahnaputkiloon liittyy vielä huimempi saavutus kuin saapuminen Santiago de Compostelaan kävelyn päätteeksi. Palataanpa ajassa taaksepäin. Eletään talvea. Iso hammastahnatuubi on lojunut jo pitkään WC:n kaapissa. Kenelläkään ei ole halua tarttua siihen. Putkilo on kauhean iso eikä sen makukaan ole niin hyvä kuin vaki-Pepsodentin. Yhtenä pimeänä talvi-iltana tein kaamean päätöksen: tätä tuubia puristan aamuin illoin, kunnes se tyhjenee. Niinpä sitten aloitin. En tohtinut ajatella kuinka kauan puuhassa menee. Keväällä pullea tuubi näytti jo laihemmalta. Kesän alussa sain hetken levähtää jättituubin puristelussa, kun kävimme Espanjassa kävelemässä. Mutta kävelykeikan jälkeen sama puristelu jatkui. Kunnes yhtenä iltana saatoin hihkaista perheelleni: JIHUU, VIHDOINKIN TUUBI ON TYHJÄ! Heitin siinä vielä parit piruetit. Vaimoni ja poikani katselivat hölmistyneinä tajuamatta kuinka pitkän projektin päättäjäisiä juuri juhlin.

Opetus: maraton aloitetaan 70 cm:n jalansiirrolla. Sitten vain toistetaan siirtoa vuorotellen molemmilla jaloilla, kunnes runsaan 60000 toiston jälkeen huomataan, että ollaan saavutettu maali.

Saako sateesta kiksejä?

Mikä sateessa pelottaa? Ihmiset haluavat suojautua siltä visusti. On sadetakkia ja sateenvarjoa. Jo parin pisaran pudottua kaivetaan varjot esiin. Ja sitten taistellaan, kun tuuli riepottelee varjoa. Sateella polkupyörä vaihdetaan autoon. Ulkoilu vaihtuu sohvalla istuskeluun. Kuitenkin sade on vain vettä joka kuivuu. Sateen haitta on pieni, jos kastuttua pääsee omaan kotiin ja voi vaihtaa kuivat vaatteet ylle. Voiko sateesta nauttia? Kaksi kuvaa nousee mieleen.

https://newyorksightseeingtours.wordpress.com/tag/moma/

On keskikesä. Seuraamme lähestyvää ukonilmaa katoksen alla. Taivaan portit aukeavat. Vettä alkaa sataa kaatamalla. Poikani ja naapurin tyttö riisuvat oitis vaatteensa ja ryntäävät kesäsateeseen. He juoksevat, kiljuvat ja läpsyttelevät paljailla jaloilla asfaltille syntyneitä lätäköitä.

Olemme olleet kaksi viikkoa Kreikassa. Jokainen päivä oli kuuma ja aurinkoinen. Sain auringonpistoksen ja jouduin makoilemaan pari päivää ilmastoidussa hotellihuoneessa lepäilemässä. Sen jälkeen huokasin joka aamu, kun näin auringon kuuman kehrän taas nousevan taivaalle. Nyt olemme juuri palanneet takaisin Suomeen. Täällä sataa vettä! Upeaa! Lähden heti kävelylle. Annan vilvoittavan veden valua hiuksilleni, kasvoilleni, hartioilleni. Nautin kun sade kastelee kunnolla. Tunnen oloni vapaaksi. Ihastelen sateen ropinaa puiden lehvistössä.