Nuorena pojankloppina asuin opiskeluaikana
soluasunnossa Hiekkaharjussa yhdessä kahden muun pojanklopin kanssa.
Kämppäkaverit vaihtuivat silloin tällöin, mutta pysyivät aina kuusamolaisina.
Jollakin ilveellä lähdössä ollut kuusamolainen sai värvättyä uudeksi asukkaaksi
toisen kuusamolaisen. Ehkäpä heillä oli agentti myös HOASin asuntotoimistossa.
Minulla ei ole valittamista Kainuun kavereista, päinvastoin. Yhteiselämä oli hauskaa
ja vilkasta. Keksimme usein itsellemme mukavia harrastuksia tai perustimme yhdistyksiä.
Olimme jäseniä niin HIK:ssä eli Hiekkaharjun IntellektuelliKlubissa kuin KVARKissakin
eli KotiViinin Anonyymit Rakastajat Klubissa.
Yksi tällainen keksitty uusi
harrastus oli piipunpoltto. En muista, mistä idea lähti liikkeelle, varmaan
kuusamolaisesta mielikuvituksesta. Tai sitten yhden maailmanympärimatkaajan
tuliaisena tuomista piipuista. Yhtenä iltana se vain oli päätetty: olimme tästä
lähtien PK eli PiippuKlubi. Pystyäkseni olemaan klubin täysivaltainen jäsen,
minun oli hommattava oikea piippu leikkipiippujeni tilalle. Ostin jonkun halvan
piipun, mihin en koskaan ollut tyytyväinen. Se ei edes kunnolla palanut, piti
koko ajan imeä, jotta se ei sammunut.
Siihen aikaan oli muodikasta
polttaa baareissa ja ravintoloissa, mutta harva poltti piippua. Täytyy sanoa,
että siinä oli jonkinlaista hohtoa mennä piippuklubilaisten kanssa baariin ja
tuopit eteen saatuamme sytyttää yhtä aikaa kaikkien piiput palamaan. Moni pää naapuripöydissä
kääntyi meihin päin pöytämme verhoutuessa sinisen savun sisään. Ja pesällisen
polton jälkeen emme olleet joutilaina, vaan ammattimiehien tavoin aloimme
rassata ja huoltaa piippujamme.
Sitten ajat ja muodit
vaihtuivat ja sain sen hienon mahonkisen piipun. Mutta PiippuKlubin toiminta oli
hiipunut ja hieno piippu sai köllötellä rauhassa laatikossani. Kunnes lähdin
stressiä ja arkea pakoon kauas Koilliskairaan. Siellä patikoin ja telttailin.
Oli kesäkuun alku ja Lapissa oli yötön yö. Niinpä yhtenä yönä kiipesin tunturin
huipulle ihailemaan keskiyön aurinkoa. Istuin kivelle, otin kengät ja sukat
pois jalasta ja ajattelin laittaa jalkani tunturilammikon kylmään veteen. Mutta
yllätyksekseni vesi oli aivan lämmintä, vaikka ympärillä näkyi vielä siellä
täällä sulamatonta lunta. Niinpä tietysti: lammikko oli matala ja aurinko
paistoi yötä päivää.
Sinirinnat lauloivat alhaalla
laaksossa. Hetki oli pysähtynyt. Taivaalla ei ollut yhtään pilveä eikä päässä
huolia. Mutta äkkiä eteeni ilmestyi pilvi, taikka vähintäänkin savua häiritsemään
näkyvyyttäni. Pilvi tuli piipustani, jonka olin sytyttänyt tämän ikimuistoisen
hetken kunniaksi. Pitihän piipun saada edes kerran kokea se, mitä varten se oli
tehty, niin ettei se täysin leimautuisi koriste-esineeksi. Ja tunsin, kuinka
piippu nautti elostaan. Se paloi täysin tasaisesti ja hehkui hienosti imiessäni
savua sisääni. Se lämpeni juuri sopivasti, niin että se tuntui kädessäni mukavan
lämpöiseltä, mutta ei polttanut. Ja yhdestä pesällisestä riitti savua pitkään.
Savutteluhetken jälkeen
kuivasin jalkani, puin sukat ja kengät jalkaan ja lähdin laskeutumaan teltalle.
Vaikka piippu sopi täysin tällaisen hetken juhlistamiseen, oli todettava, että minusta
ei ollut piippumieheksi: tupakka maistui pahalta ja kieltäni pakotti. Pyysin
piipultani anteeksi, huolsin sen ja laitoin suojapussiin ja laatikkoon, missä
se on sen jälkeen lojunut vuosikymmeniä.