22.2.2020

Piippuja - mahonkisen huippuhetki


Nuorena pojankloppina asuin opiskeluaikana soluasunnossa Hiekkaharjussa yhdessä kahden muun pojanklopin kanssa. Kämppäkaverit vaihtuivat silloin tällöin, mutta pysyivät aina kuusamolaisina. Jollakin ilveellä lähdössä ollut kuusamolainen sai värvättyä uudeksi asukkaaksi toisen kuusamolaisen. Ehkäpä heillä oli agentti myös HOASin asuntotoimistossa. Minulla ei ole valittamista Kainuun kavereista, päinvastoin. Yhteiselämä oli hauskaa ja vilkasta. Keksimme usein itsellemme mukavia harrastuksia tai perustimme yhdistyksiä. Olimme jäseniä niin HIK:ssä eli Hiekkaharjun IntellektuelliKlubissa kuin KVARKissakin eli KotiViinin Anonyymit Rakastajat Klubissa.

Yksi tällainen keksitty uusi harrastus oli piipunpoltto. En muista, mistä idea lähti liikkeelle, varmaan kuusamolaisesta mielikuvituksesta. Tai sitten yhden maailmanympärimatkaajan tuliaisena tuomista piipuista. Yhtenä iltana se vain oli päätetty: olimme tästä lähtien PK eli PiippuKlubi. Pystyäkseni olemaan klubin täysivaltainen jäsen, minun oli hommattava oikea piippu leikkipiippujeni tilalle. Ostin jonkun halvan piipun, mihin en koskaan ollut tyytyväinen. Se ei edes kunnolla palanut, piti koko ajan imeä, jotta se ei sammunut.



Siihen aikaan oli muodikasta polttaa baareissa ja ravintoloissa, mutta harva poltti piippua. Täytyy sanoa, että siinä oli jonkinlaista hohtoa mennä piippuklubilaisten kanssa baariin ja tuopit eteen saatuamme sytyttää yhtä aikaa kaikkien piiput palamaan. Moni pää naapuripöydissä kääntyi meihin päin pöytämme verhoutuessa sinisen savun sisään. Ja pesällisen polton jälkeen emme olleet joutilaina, vaan ammattimiehien tavoin aloimme rassata ja huoltaa piippujamme.

Sitten ajat ja muodit vaihtuivat ja sain sen hienon mahonkisen piipun. Mutta PiippuKlubin toiminta oli hiipunut ja hieno piippu sai köllötellä rauhassa laatikossani. Kunnes lähdin stressiä ja arkea pakoon kauas Koilliskairaan. Siellä patikoin ja telttailin. Oli kesäkuun alku ja Lapissa oli yötön yö. Niinpä yhtenä yönä kiipesin tunturin huipulle ihailemaan keskiyön aurinkoa. Istuin kivelle, otin kengät ja sukat pois jalasta ja ajattelin laittaa jalkani tunturilammikon kylmään veteen. Mutta yllätyksekseni vesi oli aivan lämmintä, vaikka ympärillä näkyi vielä siellä täällä sulamatonta lunta. Niinpä tietysti: lammikko oli matala ja aurinko paistoi yötä päivää.

Sinirinnat lauloivat alhaalla laaksossa. Hetki oli pysähtynyt. Taivaalla ei ollut yhtään pilveä eikä päässä huolia. Mutta äkkiä eteeni ilmestyi pilvi, taikka vähintäänkin savua häiritsemään näkyvyyttäni. Pilvi tuli piipustani, jonka olin sytyttänyt tämän ikimuistoisen hetken kunniaksi. Pitihän piipun saada edes kerran kokea se, mitä varten se oli tehty, niin ettei se täysin leimautuisi koriste-esineeksi. Ja tunsin, kuinka piippu nautti elostaan. Se paloi täysin tasaisesti ja hehkui hienosti imiessäni savua sisääni. Se lämpeni juuri sopivasti, niin että se tuntui kädessäni mukavan lämpöiseltä, mutta ei polttanut. Ja yhdestä pesällisestä riitti savua pitkään.


Savutteluhetken jälkeen kuivasin jalkani, puin sukat ja kengät jalkaan ja lähdin laskeutumaan teltalle. Vaikka piippu sopi täysin tällaisen hetken juhlistamiseen, oli todettava, että minusta ei ollut piippumieheksi: tupakka maistui pahalta ja kieltäni pakotti. Pyysin piipultani anteeksi, huolsin sen ja laitoin suojapussiin ja laatikkoon, missä se on sen jälkeen lojunut vuosikymmeniä.

16.2.2020

Piippuja - hollantilainen ja lentävä Clan


Minulla on piippu, vaikken poltakaan. Sain sen kaveriltani 33 ja 1/3 -vuotislahjaksi. Se on hieno ”mahonkinen” piippu. Se tuntuu kädessä mukavan sileältä. Se on pakattu suojapussiin. Kaikesta huomaa, että se on laatupiippu, kaikki yksityiskohdat kohdallaan.


Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen piippuni. Ensimmäisen ostin Interrail-matkaltani. Muistini mukaan Amsterdamista. Se oli hieman kummallinen kapine, jossa oli suora varsi ja piipun pesä oli vain koverrettu paksunevan varren päähän. Voi olla, että ostopaikka huomioiden se oli sovelias myös jonkun muun kuin tupakan polttamiseen. Piipun mukana tuli myös rasseja, tupakkakokkareita, kuin pikakahvin muruja ja filtteripatruunoita, jotka laitettiin piipun varteen suodattamaan pahimmat kitkeryydet pois. Melkoinen setti siis. 

Polttelin matkalla ja pikkuhiljaa matkan jälkeen tupakkakokkareet pois. Koska piippupesä oli hyvin pieni, niin siihen ei käynyt normaali piipputupakka, enkä Suomesta löytänyt vastaavaa kokkaretupakkaa. Ihmettelin myös filttereiden tarkoitusta ; eihän normaalipiipussakaan ollut sellaisia. Lopputulema oli, että piippu pyöri aikansa laatikoissani, kunnes heitin sen turhana pois, vaikkakin se olisi saattanut toimia vielä pelkkänä matkamuistona.

Jaa, nyt muistinkin, että ennen ensimmäistä piippua oli minun kaikkein ensimmäinen piippuni. Olin noin kymmenvuotias, kun löysin enojeni verstaasta holkin. Sen kaveriksi veistin käyrästä oksasta varren, jonka sovitin tiiviisti holkkiin. Piippuni oli valmis: holkki toimi piipun pesänä ja käyrä oksa piipun vartena. Annoin sille nimeksi Clan. Se oli hyvin pieni piippu, muuta siitä lähtien se roikkui jatkuvasti huulessani. Kunnes nuorempi enoni hermostui, otti sen suustani ja viskasi koko verstasrakennuksen yli tunkiolle, sinne rottien asuinsijoille. 

Etsin sitä kuumeisesti tunkion luota melkein tunnin, mutta en löytänyt. Miksi enoni teki noin julman tempun? Olinhan niin kovin kiintynyt piippuuni. Enkä viitsinyt tehdä uutta piippuakaan, koska arvelin, että sille käy yhtä huonosti. En tiedä, olenko pienenä lapsena syönyt tuttia, mutta kovuudessaan tämä piippuero varmasti rinnastui tutista vierottamiseen. Tai aikuisella ihmisellä tupakasta vierottamiseen.