Syvyyden pintasukeltaja

Hän pitää paradokseista. Niissä on mystistä voimaa ja arvoituksellisuutta eikä niitä pysty selittämään puhki. Helmiä löytyy sieltä, missä ääripäät kohtaavat ja ovat yhtä aikaa läsnä.

Vesi on hänelle tärkeä elementti, rakkauden symboli, se mistä elämä on kotoisin. Syvyyden ja pinnallisuuden tematiikka, niiden vaihtelu ja suhde kiinnostaa häntä. Useimmiten pinnalla on helpompaa ja pinnalla on taatusti enemmän valoa, mutta syvyys kiehtoo ja vetää puoleensa. Mitä kauempana pohja on pinnasta, sitä enemmän väliin mahtuu vettä. Pinnalla olevat asiat saavat merkityksen vasta syvyydessä.

Kun hän kiinnostuu, niin asia alkaa tulla sitä kiinnostavammaksi, mitä enemmän hän siihen perehtyy. Kiinnostuksen määrällä ei ole pohjaa ja hän voi sukeltaa syvälle. Hänen tulee olla valpas ja tässä hän tarvitsee usein muiden apua: muista tulla välillä pintaan, hengittää raikasta ilmaa ja nauttia päivänvalossa elävien ravitsevasta seurasta.

Sukeltaja on esimerkki rohkeudesta ja uteliaisuudesta, mutta myös kaipuusta. Hän jättää oman elementtinsä, maan ja ilman, ja sukeltaa syvyyksiin, outoon elementtiin, josta hän on kuitenkin pohjimmiltaan kotoisin. Hän tavallaan palaa kotiin, mutta vain hetkeksi, sillä hänen on tultava takaisin maailmaan. Hän kokee uusia asioita ja näkee ihmeitä. Hän kokee myös vaaroja, mutta vesi kannattaa häntä.

Kiitos lukijoilleni. Blogini täyttää huomenna vuoden. Samana päivänä paljon rakkaampi lapseni täyttää 14 vuotta.

Rauha on nyt

Suruvaippa liihottaa niityn yllä

ja vuoret ovat saartaneet laakson.

Laakso lepää lämmössä, mustarastas laulaa.

Vuoret voittavat auringon, multa punertuu.

Puren huuleeni kun tykit alkavat yskiä

vielä kaukana vuorten takana – rauta maistuu.

Suruvaippa muuttuu kapellimestariksi,

siiven isku tahdittaa tykkien jylyn.

Katson tätä rauhaa, joka ei säily.

Suljen silmät ja näen punaiset luomeni.

Imen itseeni hiipuvan auringon lämmön.

Huomenna ruoho palaa, mutta nyt on tyyni ilta

ja mustarastaan laulu on kaunis kuten aina.

Runotorstain haaste: rauha

Valokuvatorstain haaste: rauha

Elämisen merkkejä

I

Minulle ? on tärkeä

Koko elämäni on 1 ?

Suosikkejani eivät ole ! eikä _

(! kuuluu amerikkalaisille

_ itsensä korostajille)

Vaikka sisimpäni huutaa +

pääsee ihon läpi ulos vain .

Otat minua kädestä & me (…)

II

On kylmä, sataa *

Mikko on -, hän on juuri eronnut

Mikon suusta pääsee #

Juristi lukee hänelle §

Pankkiiri korottaa %

Ex-vaimo vaatii €

Mikko @ sukulaisille

Maggy ei lähetä £

eikä James $, on lama

Sitten löytyy Miia &

Mikon kieli ~ Miian korvaa

Mikko on +, hän on juuri rakastunut

On kylmä, mutta meri ≈ 

Runotorstain haaste: Pistekirjoitusta

Turkkilaista ystävällisyyttä

Turkin risteilyn viimeisenä päivänä ankkuroimme Selimiyen kylän satamaan. Lähdin tallustelemaan kylän rantakatua pitkin. Kävelin rantakadun päähän saakka ja käännyin sitten takaisin. Oli kuuma, joten kaipasin virkistystä. Kävelin usean baarin ohi, mikään niistä ei tuntunut kutsuvalta.

Viimein yksi baari täytti päivätajunnalleni tunnistamattomat kriteerit ja valitsin sen. Siellä ei ollut ketään muuta kuin paikan omistaja. Niinpä tilasin häneltä hedelmäjuoman ja jäin baaritiskille juttelemaan. Juteltiin niitä näitä. Minä kerroin Suomesta ja hän Turkista. Kuullessaan laivamme nimen hän kysyi, oliko Seimien (toivottavasti nimi meni oikein) töissä tällä laivalla. Sanoin, että hän on kokkimme ja on pitänyt meistä hyvää huolta. Hän sanoi olevansa Seimienin naapuri ja käyvänsä usein tämän kanssa kalassa. En edes tiennyt, että kokkimme on täältä kotoisin. Hän soitti heti Seimienille ja kertoi juttelevansa tämän yhden syötettävän kanssa. Hän lopetti puhelun ja jatkoimme taas rupattelua.

Kun olin lähdössä, hän vaati, että odottaisin hetken. Hän kävisi talollaan hakemassa jotakin. Ja hän tuli tuliaisten kanssa takaisin: iso pussi teeaineksia, iso pussi mantelipähkinöitä ja vielä liha- ja kanamaustetta. Heti hän valmisti minulle pussin aineksista teen, jota ilolla maistelin. Kiittelin kovasti ja yritin pois lähtiessäni laittaa baaritiskin tippiboxiin jonkun liiran, mutta hän esti tuollaiset toimet. Otin hänestä kuvan ja jäin lämmöllä muistelemaan miestä.

Laivalla kysyin ohjaajaltamme Laurilta, mitäköhän teeaines oli. Hän sanoi sen olevan salviaa. Totta kai salviaa: Selimiyen, Seimien ja Salvia. Lauri kertoi, että oli olemassa vanha sanonta: ”Miksi miehen annettiin kuolla, vaikka hänen puutarhassaan kasvoi salviaa.”

Kotona luin yrttikirjasta, että salviaa on käytetty monissa eri kulttuureissa yleislääkkeenä. Salviamehu merkitsi antiikin kreikkalaisille samaa kuin Möllerin kalanmaksaöljy meille. No, mieluummin juon salviateetä!

Lunta Turkissa?

Turkin risteilyllä olimme matkalla Datcan kaupunkiin, missä oli tarkoitus tehdä laivaan polttoaine- ja ruokatäydennystä. Saimme kaupungin jo näkyviin, kun kapteeni äkkiä käänsi laivan ympäri. Hän oli ollut yhteyksissä muiden lähistöllä olevien kapteenien kanssa ja kuullut näiltä kovan ukkosmyrskyn lähestyvän. Datcan satama oli avoin eikä tällä tuulella ollenkaan hyvä paikka kohdata myrskyä. Kerkisimme juuri ja juuri Bozburunin satamaan, kun salamat alkoivat singahdella, pilvet murahdella ja vettä alkoi valua yllemme. Satoi pari tuntia ja välillä satoi pikkurillin pään kokoisia rakeita. Rakeita ei tässä kylässä oltu nähty yli kymmeneen vuoteen. Nyt oli niiden aika.

Tunsin piston sydämessäni. Alkumatkasta olimme laivaporukalla jutelleet toiveistamme sään suhteen. Heitin lonkalta, että toivoin satavan lunta. No, ei tullut ihan lunta, mutta rakeita kyllä. Sitä saa mitä tilaa!

Samassa veneessä

Meren elävien risteilyllä toisilleen vieras porukka hitsautui viikon aikana yhteen. Ei ollut kuppikuntia. Kaikkien kanssa juteltiin. Olimmehan samassa veneessä. Ihania ihmisiä. Hyviä keskusteluja.

Söimme laivalla yhdessä aamiaisen, lounaan, iltapäiväkahvit ja illallisen. Ja toisinaan hörppäsimme iltanapsut. Ruoka oli hyvää, kiitos laivan kokille! Erityisesti mieleen jäivät ”kuolleet imaamit”. Munakoisoherkkua.

Hiljennyimme yhdessä aamuin illoin. Kiitos näistä hetkistä ohjaajillemme Laurille ja Iinalle. Ja koko matkasta. Aamut alkoivat tai chi verryttelyllä. Ja illalla sitten siskon/veljenpeti kannella niille, jotka eivät hytissä viihtyneet. Ulkoilmaihmisille. Tähtiintuijottajille. 


Niin ja välillä olimme maissakin, kuten Susilahdessa (=suomennos). Selkeä voimapaikka.

Vanhaa valoa

Meren elävien risteilyllä nukuin jokaisen yön laivan kannella. Tähtitaivas oli kattona, toverien tuhinat muotoilin seiniksi ja laiva kellui allani. Vedin Linnunradan peitokseni, mutta peitossani oli tähden mentäviä reikiä. Katsoin niitä ja mietin, etten tiennyt olivatko tähdet olemassa. Tiesin vain, että ne olivat olemassa miljoonia vuosia sitten, kun ne sinkosivat nämä valonsäteet matkaan. Ja nuo miljoonia vuosia vanhat tuikahdukset kohtasivat silmäni tämän laivan kannella tänä yönä.

Näin useita tähdenlentoja. Joku planeetta nousi loistamaan. Ja myöhemmin yöllä nousi kuun sirppi. Sirppi lepäsi lähes vaakatasossa. Kuin malja. Ja pimeä puoli oli helmenä kuun maljassa.

Yhtenä yönä näkyi salamien välähdyksiä kaukana. Ne tulivat lähemmäs. Alkoi jyristä. Tuuli heräsi. Alkava sade ajoi meidät hyttiin. Hytissä kaipasin tähtiä aamuun saakka.

Kultaisella taajuudella

Sataa. On pimeää. Pesukone jyrisee kylpyhuoneessa. Flunssainen olo vaivaa. Ja vain pari viikkoa sitten keinuin Välimeren sinisen veden päällä laivaristeilyllä Etelä-Turkin rannikolla. Nyt on mukava muistella tuota viikkoa. Kuin turkoosi vesi ja lämpö olisi sisälläni. Ja tavallaan se onkin. Kokemuksena, elämyksenä, elettynä aikana.

Joka yö olimme ankkurissa eri poukamassa. Joka päivä kävin snorklaamassa. Vesi oli kirkasta. Polskuttelin pinnalla ja katsoin syvyyksiin. Olin syvyyksien pintasukeltaja. Näin monenlaisia kaloja. Näin kalmarin kyhjöttävän kiven kyljessä. Näin merisiilien piikkipallot. Näin pohjassa köydenpätkiä. Nekin alkoivat elää merietanoina, olihan risteilymme nimi Meren elävien risteily. Vesi oli lämmintä kuin kylpyvesi. Ja minä kylvin. Kylvin meressä. Kylvin ihmisten välisessä hyvässä.

Yhdellä snorklausretkellä seurasin kahta ahvenmaista kalaa hyvän tovin ja katselin kuinka ne etenivät ja tonkivat meren pohjaa. Äkkiä näin myös itseni pohjalla niiden kanssa. Varjoni seurasi niitä ”varjon lailla”. Kelluin suolaisen veden kannattelemana aivan paikoillaan. Kalat ja varjoni saivat taustakseen kultaisen verkon. Aallokosta heijastuva verkko väreili pohjassa kuin kultaisella taajuudella värähtelevä energiakenttä. Ja minä olin tuolla taajuudella, koska näin sen. Ihailin ja nautin. Ja tiesin, että tämä näky piirtyisi sisääni iäksi. Siitä tulisi osa minua. Minussakin alkoi elää kultainen verkko.

Lupaus

Sinä iltana meri oli kylmä.

Kirkkaasti soivat kitaran kielet,

raskaasti rummuttivat aallot rantaan.

Yhdessä lauloimme lämpöä iltaan.

Sinä yönä menneisyyden haamut

kalisuttivat kipeitä luitaan yhteen.

Kyyry hahmosi valitti, sisälläni myllersi.

Käärin sinut huopiin ja viikkasin uneen.

Pimeässä kuuntelin tuulta,

näin mustien peittojen läpi.

Ja kun rastaan laulu kajahti, tiesin:

oli joki löytänyt tiensä mereen.

Runotorstain haaste: Vaikka aamuun on vielä aikaa