Elämänmakuisia hetkiä

Tavanomaisella aamukävelyllä vaimon kanssa. Olemme vieneet linnuille ruokaa. Ohitamme puukoulun. Ja siinä koulun kohdalla koen hetken, mitä on elää egosta irrallaan. Katson hetken egoni kohellusta ja tempoilua. Ja sen toisen vierelläni. Ja kaikki tämä on täysin ok. Täysin hyväksyttävää. Kaikki on paikallaan. Minulla on omat egon ”tärkeät jutut” ja toisella omansa. Ja niin sen kuuluukin olla. Egon ruokaa. 

Seuraan itseäni hetken kuin näyttelijää, joka esittää minun elämää. Kokemus menee ohi ja laskeudun lähemmäs näyttelijää. Samalla tunnen syvää kiitollisuutta vierelläni kulkevasta naisesta. Elämänkumppanistani, joka on jakamassa iloja ja suruja. Ja vielä jotain syvempää. Elämänmakuisia hetkiä. Egomme elämöivät, mutta sielujen sympatia säilyy. Näiden hetkien varaan voi rakentaa pitkän ihmissuhteen.

Hämärän rajamailla

Aamun sarastus on hieno hetki. Joskus jopa sykähdyttävä. Olen syysvaelluksella Käsivarren Lapissa. Kaverini avaa teltan vetoketjun, hymyilee ja sanoo: ”Kelpaisiko aamiaiseksi auringonnousu.” Väsyttää, on vielä hämärää ja kylmäkin. Mutta nousen kuitenkin. Ja meitä odottaa järisyttävän kaunis hetki. Aurinko on juuri kurkistamassa tunturin yli. Se heittää ensi säteensä meidän unisiin silmiin. Ja valaisee kirkasvetisen puron kivet hohtaviksi. Katselemme tätä ihmettä, kunnes meille tulee kiire ikuistaa tämä upea hetki. Kaivamme kamerat esiin ja kuvaamme kuumeisesti kunnes aurinko muuttuu tavalliseksi kehräpalloksi taivaalle. Nuo dia-kuvat ovat kellarin uumenissa, mutta näkymät ovat piirtyneet kirkkaina myös muistini syvyyksiin.

http://www.tunturisusi.com/taikamaailma/meedio6.jpg

Nyt vuoden pimeimpänä aikana nautin jälleen auringonnoususta. Tilanne ja tunnelma on erilainen. Kävelen kivitalon yhdessä huoneistossa. Katselen hämärää pihamaata. Vielä ei näy lintuja ruokinnallakaan. Kohta ilmestynee ensimmäinen. Yleensä se on mustarastas, jonka tumma hahmo juuri ja juuri erottuu pimeästä taustasta. Keitän kahvit. Laitan kaksi kuppia ja voileivät tarjottimelle ja kiikutan ne olohuoneeseen. Istahdan lattialle vaimoni viereen. Avaamme television ja laitamme tallennetun jakson The Hour -brittisarjasta pyörimään. Imeydymme sarjan tapahtumiin upeiden näyttelijöiden tulkitsemina. Välillä katsahdan ulos. Ei enää pimeää, pikemminkin hämärää. Meillä ei ole valoja. Vain television keinovalo valaisee huonetta. Nyt aamu sarastaa. Lempeästi ja hiljaa.

On hienoa olla hämärän rajamailla. Tuntea muutos, kun valo voittaa pimeyden. Ja se muutoshetki on kaikkein kaunein. Kun sekä valo että pimeys ovat yhtä aikaa läsnä. Aamunkoi. Aamunkoitto. Valon voitto.