Aamukymmeneltä lumipyryn sekaan. Mitäpä
parempaa sitä lomapäiväksi voisi keksiä. Lumisateesta huolimatta ilmassa on
kevään tuntua: tali- ja sinitiaiset sekä viherpeipot laulavat jo kuin olisi
maaliskuu. Nuori tyttö ulkoiluttaa koiraa, ohittaa minut ja kääntyy taakseen
katsomaan. Vähän sen jälkeen vanhempi nainen, koiranulkoiluttaja hänkin,
tuijottaa minua pitkään. Jaa-a, mikähän minussa ihmetyttää? No, ehkäpä en
reppuineni, kameralaukkuineni, kiikareineni ja metsäläisvaatteineni näytä ihan hipsteriltäkään.
Tikka lentää aaltoillen ja jää istumaan täsmälleen yläpuolelleni. Se ei kumma
kyllä ääntele. Yritän kävellä sivummalle, jotta näkisin, onko kyseessä tavallinen
käpytikka vai harvinaisempi valkoselkätikka, joita tänä talvena saattaa
hyvinkin nähdä syksyisen suuren vaelluksen jäljiltä. Tikka kuitenkin lennähtää
Kannelkylän rivitaloalueelle. Seuraan perässä. Löydän parinkymmenen
pikkuvarpusen parven sirkuttamassa. Taas näen tikan, mutta se lentää jo todella
kauas.
Seurailen Mätäjoen vartta pohjoiseen päin.
Vesi on todella korkealla. Pistäydyn aivan joen varteen ihmettelemään leveää
jokea. Rannan puut uiskentelevat vedessä. Rusakko pyrähtää pakoon.
Täällä joen rannalla, vain muutama metri
kävelytiestä sivussa on aivan oma ”mikroilmastonsa”. Antaudun mangrovemaisen
metsän lumoon. Pajukossa talitiaiset hihkuvat ja sähisevät. Kerrankin luonnon
äänet peittävät ihmisen ja liikenteen äänet. Hiljalleen virtaavaa vettä on
rauhoittavaa katsoa. Löydän rannasta vanhoja paksuja puita, joita en ole ennen
huomannut, vaikka olen asunut Kannelmäessä jo kohta 20 vuotta. Niin
rutinoitunut ihminen on: kulkee samoja polkuja. Ja niin läsnäoloton: ei
havaitse kauneutta ympärillään.
Tulen sillalle. Pajukossa vipeltää
parinkymmenen talitiaisen rypäs. Sivuutan pystyyn kuivuneen lehtikuusen. Siinä
on tänä talvena nähty neljä tikkalajia samaan aikaan: käpy-, valkoselkä-,
pikku- ja pohjantikka. Nyt puu on tyhjä. Puun jälkeen pajukossa yhytän isohkon
punatulkkuparven. Noin 25 tulkkua ruokailee rauhallisesti puiden yläoksistossa.
Lähestyn
Mätäjoen varrella olevaa linturuokintaamme. Heti kuusikujan alussa
vastassa on orava, joka tapittaa minua, niin kuin ei ennen ihmistä olisi
nähnyt. Tuijotamme lähietäisyydellä toisiamme. Perhana, kurre on niin lähellä,
että siitä saisi lyhyemmälläkin putkella kuvan. Mutta mikä siinä on, että heti
kun kaivaa kameran esiin, niin kurre pakenee (kuvassa eri kurre).
Ruokinnalla on melko hiljaista, vain pari
sinitiaista ja kourallinen talitiaisia sekä puiden latvoissa viheltelevä
punatulkkuparvi. Niin ja tietysti orava. Täytän ruokintalaitteet ja jään
istuskelemaan, juomaan teetä ja syömään eväsleipiä. Ruokinnalle alkaa tulla
lintuja enemmänkin. Muutaman tali- ja sinitiaisen lisäksi lasken noin 30
viherpeippoa, noin 20 punatulkkua, noin 10 tikliä ja noin 5 mustarastasta.
Viherpeippojen ja tiklien laulu on niin äänekästä ja tulee niin monesta suusta,
että voisi jopa väittää, että paikalla on melkoinen meteli. Kaunis meteli.
Äkkiä mustarastas hihkaisee ja kuuluu valtava humahdus, kun kaikki linnut
lehahtavat lentoon. Katselen ympärilleni, mutta mitään petolintua en näe.
Vähitellen linnut palaavat takaisin ja minä jatkan matkaani.
Kartanon puistossa näen taas melkoisen
joukon punatulkkuja, noin kolmekymmentä lintua. Ne nyppivät puiden latvoista
silmuja tai jotain. Näiden puiden rungolla on pystyraitoja, olisivatkohan puut siis
raitoja. Hevostallien jälkeen vaakasuoraan sohottava lumipyry pistelee kasvoja.
Hevostallien edustalla pelloilla on pieni järvi. Yhden rivitalon edustalla
sirkuttaa taas pikkuvarpusia. Löydän niitä noin kymmenen. Missä ovat varpuset?
En viitsi etsiskellä niitä kiikareilla, koska ihmiset eivät taida tykätä
asuntoja kohti kiikaroivista tyypeistä. Joen varren koivussa istuu neljä
keltasirkkua. Viereisessä koivussa parikymmentä tikliä pitää melkoista
konserttia.
Sinisorsat ovat jo hajaantuneet pitkin
jokea. Silti rautatiesillan pullaruokinnan kohdallakin riittää väkeä. Näen
kahden sorsaparittelun. Ensin pariskunta tanssii uiden vastakkain ja nostaen ja
laskien päätään edestakaisin. Sitten seuraa parittelu ja sen jälkeen koiras
röyhistelee ja ui kiihkeästi naisensa ympärillä.
Rautatiesillan kohdalla on ruokinta. Lasken
sieltä parikymmentä talitiaista, kymmenkunta sinitiaista, parikymmentä
keltasirkkua, neljä pikkuvarpusta ja kaksi sinisorsaa. Rautatiesillan toisella
puolella pensaikossa yhytän kaksi urpiaista. Vanha mies korjailee rikki
mennyttä teleskooppisauvaansa ja kysyy, mitä on näkynyt. Kerron mm.
alapuolellamme vipeltävistä urpiaisista. Hän kiinnostuu niistä ja yritän löytää
urpiaiset, mutta ne ovat kadonneet. Mies sanoo, että facebookissa oli kuva
kuolleesta mustapääkertusta. Sanon, että se on kaunis lintu sekä ulkonäöltään
että ääneltään. Mies lähtee ja minua jää harmittamaan, kun en kysynyt, että
oliko lintu kuollut äskettäin. Niitähän talvehtii Suomessa jonkun verran.
Toinen, Myyrmäessä asuva lintumies tulee juttelemaan. Hän on kylmissään. Vaikka
lämpötila on nollan tienoilla, on kovin kosteaa ja tuulista.
Jatkan lammelle. Siihen asti olen laskenut
noin 80 sinisorsaa. Lampi on kuin rauhan tyyssija. Kellertävä ruovikko antaa
hieman väriä muuten mustavalkeaan maisemaan. Jatkan vielä padolle asti. Siellä
värjöttelee 17 sinisorsaa lisää. Kun menen rantaan, ne uivat heti viereen ja
pyytävät ruokaa. Minulla ei ole kuin pieni pussi Pätkiksiä. Ei taida olla
sorsan ruokaa.
Kävelen kaupan kautta kotiin. Täytyy hakea
ruokaa pojalle, joka hikoilee ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen kokeessa ja
tulee kohta nälkäisenä kotiin. Ostan hyviä öljyjä kirjolohen muodossa. Mieleni
tekee kovasti ostaa tuoreita munkkipossuja, mutta pysyn kovana. Vielä kassalla
minua koetellaan. Kassa kysyy jäljessäni tulevalta rouvalta, kuinka monta
kappaletta pussi sisältää. Ja kun katsahdan pussiin, se on pullollaan sokerihuurrettuja
munkkipossuja. Lähden ripeästi kävelemään kotia kohti. Taskussa on vielä pari
Pätkistä.