22.2.2016

Oivalluksia - Hiljentyessä

Nainen on solisti, mies säestäjä. Vuoro vaihtuu. Jin ja jang. Lapsella on asiaa, uusi solisti. Nainen ja mies säestävät.

Oleminen on helppoa. Oleminen ei vaadi voimia. Silläkö voisi ladata akut?

Kun haluan energiaa, otan yhteyden elävään,  kosketan todellista. Mieli ei ole koskaan elävä. Se on virtuaalinen. Jäljittelijä.

Onko kiire mielen tapa olla?


Luon uutta luopumalla. Tyhjyys täyttyy luovuudella.

Kun taito kasvaa ja alan käyttää sitä luovasti, syntyy taidosta taidetta.

Löydä oma tiesi. Ja kun löydät tien, pysy poissa tieltä.


Ideoista kiitos Laurille, Iinalle ja ”Ydinolemisen Voimala” -ryhmälle.



20.2.2016

Oivalluksia - Sillä aikaa elämässä...

Poikani on saanut ajokortin. Vihdoinkin riittävän hyvä syy minulle jättää auto kotiin ja kulkea työmatkat kävellen ja bussilla. Työviikon viimeisenä aamuna kävelyn jälkeen hämmästyn, kun saavun jo bussipysäkille. Kylläpä puoli tuntia kävelyä kului nopeasti. Asioita ajatellessa. Tietotekninen pysäkki kertoo, että seuraava bussi tulee kahdeksan minuutin päästä. Minulla on siis mukavasti “luppoaikaa”.

Seisoskelen ja katselen ympärilleni. Äkkiä herään ja tulen tähän hetkeen. Olotilani muuttuu. Kuin silloin, kun aurinko tulee esiin pilven takaa. Näen ja kuulen kaiken selvemmin. Tuossa tulee valkoinen Skoda, pysähtyy suojatien eteen ja antaa tilaa keski-ikäiselle naiselle, jolla on punainen takki ja jalassa korkeakorkoiset kengät. Vastapäisellä pysäkillä bussi kiihdyttää pysäkiltä liikkeelle, possauttaa mustaa savua pakoputkesta ja jyristelee tiehensä. Vieressäni nuori tyttö liikuttelee jalkojaan viluissaan, kuin tanssisi.

http://anupsalim.blogspot.fi/2011/07/how-to-warm-up-at-bus-stop.html

Autoja vilisee, ihmisiä kävelee, lentokone lentää taivaalla, mies vieressäni, niistää nenäliinaansa, ilmassa leijailee lumihiutaleita, tunnen pistelyä jalkapohjissani, pysäkin minuuttinumero muuttuu seitsemästä kuuteen. Kaikki nämä liikkeet, elämän teatteri, esitetään tässä paikassa, tällä hetkellä, tällä tavalla. Ja saan olla mukana siinä. Jos valitsen niin.

Lävitseni tulvahtaa sanonta, jonka olen kuullut kauan sitten: ”Elämä on sitä mitä meille tapahtuu sillä aikaa kun teemme muita suunnitelmia.” Olen kokemassa tätä oivallusta todeksi juuri nyt. Nyt en suunnittele. Voin olla läsnä aistit auki ja nähdä elämän tanssin.

Kokemus on hetken aikaa voimakas ja vaimenee pikku hiljaa. Bussi saapuu ja astun sisään. Kokemus ei katoa. Siellä se on. Jokin on muuttunut. Olen saanut oivalluksen, joka on lävistänyt minut. Tuota Thomas la Manchen sanontaa, jota on istutettu myös John Lennonin suuhun, olisin valmis muuttamaan seuraavaan muotoon: ”Elämä on sitä mitä meille tapahtuu sillä aikaa kun ajattelemme.”

Aina kun ajattelen, siirryn pois tästä maailmasta, siirryn virtuaalimaailmaan. Ajattelulla on paikkansa. Pointti on siinä, että teen sitä aivan liikaa. Ajattelu korvaa elävän elämän. Korvaa todellisen villin vapaan aistikkaan elämän mallintavalla rajaavalla, parhaimmillaankin vain mielenkiintoisella elämällä. Kumman valitsen?

Katselenko valokuva-albumia lomamatkalta ja pussaan rakkaan naisen salamavalokasvoja ja punaisia silmiä paperilla? Vai kuljenko illan pehmeässä valossa rannalla, tunnen leppeän merituulen hiuksissani, hänen kätensä omassani, haistan meren suolaisuuden ja maistan naisen mansikkaiset huulet, kun rutistan hänet kehoani vasten.



14.2.2016

Tärkeintä minulle on katse ja asioiden ihmettely

Katsoin suosituksen perusteella Yle Areenasta ranskalaisen dokumentin vuodelta 2012 ”Cartier-Bresson, valokuvan uudistaja”. Jostain syystä en käynyt katsomassa Ateneumin näyttelyä hänen valokuvistaan, joten tässä oli oiva tilaisuus paikata tätä huolimattomuutta. En ehtinyt katsoa dokumenttia kovinkaan pitkälle, kun otin kynän käteen ja aloin kirjoittaa ylös kuvaajan hienoja kiteytyksiä. Tässä minua koskettaneet lauseet:

Minulle onni on välitön reagointi katoavan kohteen edessä.

Kuvaaja on puoliksi taskuvaras, puoliksi unissakävelijä. Kyllä, olemme varkaita, mutta luovutamme saaliin eteenpäin.

Katsominen ja näkeminen ei ole tunnistamista, vaan läpi menemistä.

Valokuvaus on sitä, että silmä, ajatukset ja sydän asetetaan samalle näköakselille. Se on elämätapa. Kamera on vain näön jatke.

Teknologian kehitys on toivoton kilpajuoksu vailla loppua. Enää ei havaita hiljaisuutta.

Jos haluaa vangita kuvattavansa sisäisen hiljaisuuden, ei tavoitteeseen pääse pakottamalla kameraa hänen vaatteidensa alle.

Valokuvaaminen kohdistaa henkeään pidellen kaikki aistinsa pakenevan hetken vangitsemiseen.


Valokuvaaja on seikkailija. Elämä sykkii ympärillä ja kohde katoaa hetkessä.

Ei pidä haluta, vaan olla valmis ja vastaanottavainen.

Valokuvauksen perusta: pitää unohtaa itsensä. Mieli on tyhjennettävä, jotta vaikutelmat voimistuvat.


Muotokuvissa kiinnostavaa on kohteen riisuminen.


Nykyään hauskinta on haastaa itsensä: löytää täydellinen ajoitus hymyn vangitsemiseen.

Väri kaunistelee, mustavalkoinen abstrahoi ja tyylittelee.

On riisuttava ennakkoasenteet ja kliseet, sillä vain totuus kestää.

Valokuvaajan on löydettävä oma sisäinen hiljaisuutensa.

Kuolema on koko ajan läsnä. Se on tärkeä muistaa. Hengittäminen on kuoleman hyväksymistä.

Maailma on ihan hullu. Katsomme liian läheltä, jotta näkisimme sen. Mihin olemme menossa näin silmitöntä vauhtia?

Keinojen on oltava hyvin rajalliset, pelkkä kamera ja yksi objektiivi, jotta saa parhaan tuloksen: suoraan elämästä repäistyjä kuvia.

Kaiken muun voi opettaa, paitsi luovuutta ja aistillisuutta. Filosofi Cioran sanoin: se mitä opetetaan, ei ole oppimisen arvoista.


On hetki ja ikuisuus. Niiden välillä on tyhjyys.

Iloitsen kutkuttavista asioista. Ilo on eräänlainen purkaus. Ilo on yhtä kuin ”kuti, kuti”.

En murehdi itse kuvaa. On ilo olla paikalla ja havaita.


Merkitystä on sillä, mitä teen huomenna, minuutin päästä, nyt.

Kuvat: http://www.magnumphotos.com/C.aspx?VP3=CMS3&VF=MAGO31_10_VForm&ERID=24KL53ZMYN&POPUPIID=2S5RYDI4Z6Q&POPUPPN=6


12.2.2016

Kaarelanjoella - 12.2.2016

Aamukymmeneltä lumipyryn sekaan. Mitäpä parempaa sitä lomapäiväksi voisi keksiä. Lumisateesta huolimatta ilmassa on kevään tuntua: tali- ja sinitiaiset sekä viherpeipot laulavat jo kuin olisi maaliskuu. Nuori tyttö ulkoiluttaa koiraa, ohittaa minut ja kääntyy taakseen katsomaan. Vähän sen jälkeen vanhempi nainen, koiranulkoiluttaja hänkin, tuijottaa minua pitkään. Jaa-a, mikähän minussa ihmetyttää? No, ehkäpä en reppuineni, kameralaukkuineni, kiikareineni ja metsäläisvaatteineni näytä ihan hipsteriltäkään. Tikka lentää aaltoillen ja jää istumaan täsmälleen yläpuolelleni. Se ei kumma kyllä ääntele. Yritän kävellä sivummalle, jotta näkisin, onko kyseessä tavallinen käpytikka vai harvinaisempi valkoselkätikka, joita tänä talvena saattaa hyvinkin nähdä syksyisen suuren vaelluksen jäljiltä. Tikka kuitenkin lennähtää Kannelkylän rivitaloalueelle. Seuraan perässä. Löydän parinkymmenen pikkuvarpusen parven sirkuttamassa. Taas näen tikan, mutta se lentää jo todella kauas.



Seurailen Mätäjoen vartta pohjoiseen päin. Vesi on todella korkealla. Pistäydyn aivan joen varteen ihmettelemään leveää jokea. Rannan puut uiskentelevat vedessä. Rusakko pyrähtää pakoon.


Täällä joen rannalla, vain muutama metri kävelytiestä sivussa on aivan oma ”mikroilmastonsa”. Antaudun mangrovemaisen metsän lumoon. Pajukossa talitiaiset hihkuvat ja sähisevät. Kerrankin luonnon äänet peittävät ihmisen ja liikenteen äänet. Hiljalleen virtaavaa vettä on rauhoittavaa katsoa. Löydän rannasta vanhoja paksuja puita, joita en ole ennen huomannut, vaikka olen asunut Kannelmäessä jo kohta 20 vuotta. Niin rutinoitunut ihminen on: kulkee samoja polkuja. Ja niin läsnäoloton: ei havaitse kauneutta ympärillään.


Tulen sillalle. Pajukossa vipeltää parinkymmenen talitiaisen rypäs. Sivuutan pystyyn kuivuneen lehtikuusen. Siinä on tänä talvena nähty neljä tikkalajia samaan aikaan: käpy-, valkoselkä-, pikku- ja pohjantikka. Nyt puu on tyhjä. Puun jälkeen pajukossa yhytän isohkon punatulkkuparven. Noin 25 tulkkua ruokailee rauhallisesti puiden yläoksistossa.


Lähestyn  Mätäjoen varrella olevaa linturuokintaamme. Heti kuusikujan alussa vastassa on orava, joka tapittaa minua, niin kuin ei ennen ihmistä olisi nähnyt. Tuijotamme lähietäisyydellä toisiamme. Perhana, kurre on niin lähellä, että siitä saisi lyhyemmälläkin putkella kuvan. Mutta mikä siinä on, että heti kun kaivaa kameran esiin, niin kurre pakenee (kuvassa eri kurre).


Ruokinnalla on melko hiljaista, vain pari sinitiaista ja kourallinen talitiaisia sekä puiden latvoissa viheltelevä punatulkkuparvi. Niin ja tietysti orava. Täytän ruokintalaitteet ja jään istuskelemaan, juomaan teetä ja syömään eväsleipiä. Ruokinnalle alkaa tulla lintuja enemmänkin. Muutaman tali- ja sinitiaisen lisäksi lasken noin 30 viherpeippoa, noin 20 punatulkkua, noin 10 tikliä ja noin 5 mustarastasta. Viherpeippojen ja tiklien laulu on niin äänekästä ja tulee niin monesta suusta, että voisi jopa väittää, että paikalla on melkoinen meteli. Kaunis meteli. Äkkiä mustarastas hihkaisee ja kuuluu valtava humahdus, kun kaikki linnut lehahtavat lentoon. Katselen ympärilleni, mutta mitään petolintua en näe. Vähitellen linnut palaavat takaisin ja minä jatkan matkaani.


Kartanon puistossa näen taas melkoisen joukon punatulkkuja, noin kolmekymmentä lintua. Ne nyppivät puiden latvoista silmuja tai jotain. Näiden puiden rungolla on pystyraitoja, olisivatkohan puut siis raitoja. Hevostallien jälkeen vaakasuoraan sohottava lumipyry pistelee kasvoja. Hevostallien edustalla pelloilla on pieni järvi. Yhden rivitalon edustalla sirkuttaa taas pikkuvarpusia. Löydän niitä noin kymmenen. Missä ovat varpuset? En viitsi etsiskellä niitä kiikareilla, koska ihmiset eivät taida tykätä asuntoja kohti kiikaroivista tyypeistä. Joen varren koivussa istuu neljä keltasirkkua. Viereisessä koivussa parikymmentä tikliä pitää melkoista konserttia.


Sinisorsat ovat jo hajaantuneet pitkin jokea. Silti rautatiesillan pullaruokinnan kohdallakin riittää väkeä. Näen kahden sorsaparittelun. Ensin pariskunta tanssii uiden vastakkain ja nostaen ja laskien päätään edestakaisin. Sitten seuraa parittelu ja sen jälkeen koiras röyhistelee ja ui kiihkeästi naisensa ympärillä.


Rautatiesillan kohdalla on ruokinta. Lasken sieltä parikymmentä talitiaista, kymmenkunta sinitiaista, parikymmentä keltasirkkua, neljä pikkuvarpusta ja kaksi sinisorsaa. Rautatiesillan toisella puolella pensaikossa yhytän kaksi urpiaista. Vanha mies korjailee rikki mennyttä teleskooppisauvaansa ja kysyy, mitä on näkynyt. Kerron mm. alapuolellamme vipeltävistä urpiaisista. Hän kiinnostuu niistä ja yritän löytää urpiaiset, mutta ne ovat kadonneet. Mies sanoo, että facebookissa oli kuva kuolleesta mustapääkertusta. Sanon, että se on kaunis lintu sekä ulkonäöltään että ääneltään. Mies lähtee ja minua jää harmittamaan, kun en kysynyt, että oliko lintu kuollut äskettäin. Niitähän talvehtii Suomessa jonkun verran. Toinen, Myyrmäessä asuva lintumies tulee juttelemaan. Hän on kylmissään. Vaikka lämpötila on nollan tienoilla, on kovin kosteaa ja tuulista.


Jatkan lammelle. Siihen asti olen laskenut noin 80 sinisorsaa. Lampi on kuin rauhan tyyssija. Kellertävä ruovikko antaa hieman väriä muuten mustavalkeaan maisemaan. Jatkan vielä padolle asti. Siellä värjöttelee 17 sinisorsaa lisää. Kun menen rantaan, ne uivat heti viereen ja pyytävät ruokaa. Minulla ei ole kuin pieni pussi Pätkiksiä. Ei taida olla sorsan ruokaa.



Kävelen kaupan kautta kotiin. Täytyy hakea ruokaa pojalle, joka hikoilee ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen kokeessa ja tulee kohta nälkäisenä kotiin. Ostan hyviä öljyjä kirjolohen muodossa. Mieleni tekee kovasti ostaa tuoreita munkkipossuja, mutta pysyn kovana. Vielä kassalla minua koetellaan. Kassa kysyy jäljessäni tulevalta rouvalta, kuinka monta kappaletta pussi sisältää. Ja kun katsahdan pussiin, se on pullollaan sokerihuurrettuja munkkipossuja. Lähden ripeästi kävelemään kotia kohti. Taskussa on vielä pari Pätkistä.