26.6.2016

Kaarelanjoella - 26.6.2016

Juhannussunnuntai. Tarkoituksena oli lähteä aikaisin liikkeelle ennen kuin helle uuvuttaa. Mutta vielä kuuden aikoihin mussutan eilen poimittua mansikkaa aamupalaksi ja ulos ennätän vasta puoli seiskalta. Lämpötila on kohonnut jo 19 asteeseen.

Linnuista mustarastaat ja peipot ovat eniten äänessä alkumatkasta. Sekaan mahtuu myös punakylkirastaan säkeitä. Taitaa olla toiseen pesueeseen liittyvä laulukausi meneillään. Kesäkuun alussa punakylkiä kuuli paljon harvemmin.

Hus-hus, lähdetkös siitä!

Kierrän Kannelmäen juna-aseman kautta. Katolla törröttävä selkälokki herättää muiden lintujen hyökkäyshalut ja kaksi kalalokkia syöksähtelee monta kertaa sitä kohti yrittäen häätää tummaselkäisen lokin tiehensä. Lokit saavat apuvoimiksi kaksi naakkaa. Selkälokki ei hätkähdä, väistelee vain. Ja jää istumaan.

Peippo laulaa kivellä.
Saavun metsänlaitaan ja hämmästyn lintukuoron runsautta. Olin kuvitellut lintujen jo lähes vaienneen tämän kesän osalta, mutta mitä vielä. Peipot ja mustarastaat lurittavat kuin keväällä. Sitten kuuluu monipuolisempaa laulua. Ensiksi ajattelen viita- tai luhtakerttusta. En ole tosiaankaan mikään ekspertti tunnistamaan kerttuja, varsinkaan näin kuulokojeaikaan. Mietin laulun tempoa: mielestäni ei niin verkkaista kuin viitakerttusella eikä niin kiihkeää kuin luhtakerttusella. Laulukin kuuluu ylempää puusta kuin jos laulaja olisi viita- tai luhtakerttunen. Vähitellen kun kuuntelen lisää ja saan laulupalikat sisälläni kohdilleen alan tunnistaa laulajan. Kovaääninen, taitava matkija, kireitä ”gie-gie”-välispiikkejä. Saan laulajan myös kiikareihini. Kultarinta.

Nuori etana ja vähän vanhempi: omistaa jo oman kodin.

Punakylkirastailla taitaa olla pesä lähettyvillä, kun ne raksuttavat kiivaasti minulle puihin tähyäjälle. Myös punarinta rätisee hädissään. Löydän kirjosieppo- ja talitiaispoikueet. Tikli kajauttaa oman vaatimattoman laulunsa kallion päällä törröttävän kelon oksalta. Kuusitiainen piiskuttaa taukoamatta kuin keväällä konsanaan. Kesään paremmin sopiva lehtokerttu jokeltelee puiden latvustossa. Metsän toisessa päässä laulurastas on puhjennut kertomaan omat tarinansa.




Saavun joelle. 


Kartanohaan lammen lähistöltä löydän sinisorsia, haapanoita, telkkiä, nokikanoja, tukkasotkia ja jopa kaksi tavia. Haapanoilla ja nokikanoilla on pieniä poikasia. 

Haapanapoikue.

Nokikanapoikue.

Viimeisellä rannalla.
Yksittäinen harmaalokki on parkkeerannut lammelle, liekö kärkkymässä vesilintujen poikasia. Pensaskertun laulu tuottaa uneliaan tunnelman lammen päälle.

Juhannus on uponnut lampeen.

Joki virtaa siltaa pitkin.

Rautatiesillan toisella puolella kurkistan sisään joen rannan metsään. Täällä avautuu pimeä ja salaperäinen maailma. Toki lehvästössä on paljon valoa.


Sinitiaisia ja talitiaisia pyrähtelee. Orava kiipeilee puussa. Harakat räksyttävät ja hämärässä hiippailee myös varis. Satakielikin käy varoittelemassa minusta. Näen punarintanuorukaisen sekä pikkuvarpusia. Varpusia viidakon siimeksessä! Sitten kuuluu joelta päin kirkas törähdys. Minulla lyö tyhjää. Ei tule muuta mieleen kuin kurki. Ei täällä voi sellaista olla. Ja ei tuo nyt ihan kurjelta kuulostanut, vaikka olikin sellainen törähdys. Pian kuulen sen uudelleen. Olen ihmeissäni. Kävelen joen yliselle sillalle. Sitten löydän törähtelijän. Liejukana ajaa toista liejukanaa takaa ja kirahtelee kovaäänisesti vedessä räpistellessään.

Mull on levottoman isot jalat.

Ihme ja kumma, noilla harakanvarpailla voi myös uida.

Ei liejua vaan puhdasta kultaa.

Joen yllä lentelee pari haarapääskyä. Pöheikössä laulaa luhtakerttunen. Pikkuvarpuspoikue piilottelee pensaikossa. Nyt alkaa helle paahtaa päälle niin voimalla, että päätän kääntyä kotia kohti.

Siellä se jossain lirisee. Joki.


Havaitut lintulajit: peippo, punakylkirastas, mustarastas, kalalokki, varis, varpunen, pulu, sinitiainen, tervapääsky, naakka, selkälokki, talitiainen, viherpeippo, sepelkyyhky, räkättirastas, kirjosieppo, vihervarpunen, kultarinta, kuusitiainen, käpytikka, tikli, lehtokerttu, punarinta, laulurastas, telkkä, haapana, sinisorsa, naurulokki, harakka, pensaskerttu, tukkasotka, nokikana, tavi, harmaalokki, pikkuvarpunen, satakieli, haarapääsky, liejukana, luhtakerttunen, västäräkki, yhteensä 40 lajia.

5.6.2016

Lainaa vain

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
(Carole King, suom. sanat Hector)

Näin laulaa ylioppilasjuhlissa vastalakitettu nuori neito kauniilla hauraalla äänellä juhlien päätösesityksessä. Laulu saa yleisön herkistymään. Onhan yleisön enemmistö, minä mukaan luettuna, lähestymässä yhden lainakauden loppua. Nuoret ylioppilaat ovat irtautumassa pesästä. He ovat olleet vanhemmillaan lainassa ja kohta nuorten on aika kokeilla omia siipiään.

Lapsen voi yrittää vangita oman elämänsä jatkeeksi monella tavalla: omistushalulla, turhilla kielloilla, omilla neuvoillaan ja varoituksilla. Lapsen voi vangita joksikin aikaa myös kohtuuttomilla odotuksilla: lapsesta odotetaan oman työn jatkajaa, omien pettymysten tai uskaltamattomuuden korvaajaa tai häneltä odotetaan omien arvostusten mukaista toimintaa.

Mutta vapaata sielua ei saa eikä lopulta edes voi vangita. Vapaan sielun huimaa lentoa voi seurata joko pelko ja moite kurkussa tai ihaillen ja hyväksyen ja tarvittaessa tukien. Valinta on sinun. Ja tässä valinnassa joudut kohtaamaan omat pelkosi, uskomuksesi ja hyväksymisesi rajat.

Tuo nuori neitonen sanoi esityksensä lopuksi vielä jotain, joka kosketti lauluakin enemmän. Hän lähetti erityiskiitokset isälle ja äidille, jotka ovat siellä jossain ja hän viittasi taivaalle. Niin tosiaan, lainassa ovat meidän lapsemme ja lainassa on koko elämämme.


Luulemme voivamme omistaa jotakin: omakotitalon, metsäpalstan, auton, kesämökin jne. Todellisuudessa nekin ovat meillä lainassa. Joudumme palauttamaan ne vararikon sattuessa tai viimeistään, kun elämämme tekee vararikon. Omistaminen on siis mieletön käsite.

Juicen sanoin ”Elämä on kuolemista”. Toisin sanoin sanottuna ”Elämä on luopumista”. Kun lapsi syntyy, hänelle kaikki on mahdollista. Elämä on rajaton. Pian alkaa rajoja tulla. Hänellä on tietynlaiset vanhemmat, joilta hän oppii matkimalla. Hän on syntynyt tietyssä maassa ja oppii sen maan kielen, vaikka voisi oppia minkä kielen tahansa. Hän saa tietynlaisia kavereita, joilta oppii lisää. Hän saa tietynlaiset opettajat, hän valitsee tietyn opiskelualan, tietyn oppilaitoksen, opiskelee tietyn tutkinnon, menee töihin tiettyyn työpaikkaan, tapaa tietyn puolison jne. Koko ajan hän valitsee ja valinta aina sulkee pois muita vaihtoehtoja. Kun hän alkaa raihnaistua, hänen valinnanvaransa kapenee nopeasti. Lopulta on enää valinta: arkku- vai polttohautaus.

Ylioppilasjuhlassa opettajat ja rehtorit joutuvat ja pääsevät hyvästelemään entiset oppilaansa. Olen erityisen ilahtunut, kun näen kuinka tässä juhlassa tuo hyvästely tapahtuu. Rehtori halaa henkilökohtaisesti kaikki ylioppilaat ja opettajat muodostavat rehtorin jälkeen kunniakujan, jonka läpi oppilaat kulkevat ja jättävät hyvästinsä.

On suuri iloa nähdä edessään satakunta uutta ylioppilasta. Sata hymyilevää, elinvoimaista, kaunista nuorta, jotka pursuavat elinvoimaa. Kesä ei voisi alkaa energisemmin. Ja tämäkin kesä on lainaa vain. Siksi se on niin arvokas. Hyvää kesää sinulle, joka tätä luet! Nautitaan kesän antimista täysin siemauksin! Humallutaan elämän maljasta! Skool!!! 


Sattumuksia: Nälkäistä ei nukuta

Herään keskellä yötä. Minulla on hirveä nälkä! Muistan, että keittiössä on omenoita. Voisin rouskutella yhden sellaisen. Hiippailen hämärään keittiöön ja katsahdan hedelmäkulhoon. Mitä ihmettä! Ei omenia. Sen sijaan joku on laittanut mehupullon hedelmävadille. Mitä ihmettä söisin? Omenan korvikkeena rouskuttelen muutaman rivin tummaa suklaata ja juon palan painikkeeksi tuhdin kulauksen vettä.

Palaan sänkyyn ja nukahdan melko nopeasti. Kunnes taas herään. Ja minulla on taas kiljuva nälkä! Suklaa riitti siis vain parin tunnin päähän. Muistelen, että meillähän on pähkinöitä keittiön kaapissa. Hiivin taas keittiöön ja natustelen pari kourallista ravitsevia pähkinöitä.

Hiivin takaisin sänkyyn. Nyt saan pyöriskellä jo pidempään, mutta nukahdan kuitenkin. Herätessäni minulla on taas nälkä. No nyt saan syödä aamiaista. Keittiöön päästyäni minua alkaa naurattaa. Hedelmävadilla ei ole mehupulloa, vaan siististi päällekkäin pinottuna kolme omenaa. Poika on taas tehnyt temppujaan. Naureskelen myös sille, miten vähän aivotoimintaa on, jos herää keskellä yötä. Luulee omenapinoakin mehupulloksi. Nauran eilen alkanutta kevyemmän ruokavalion aloitusta, joka ei tosiaankaan mennyt ihan putkeen, vaan johti yölliseen nälkäputkeen. Vaimollani on hauskaa, kun kuulee minun syöneen yöllä suklaata.

No, täytyy hieman hienosäätää ruokailutapojani. Joka tapauksessa aion sulattaa tämän jo vähän pömpöttävän mahani.