19.10.2014

Omenoiden aikaa


Syksy on omenoiden aikaa. Ja omenoita olen syönyt. Joka viikko olen kantanut kaupasta selkä skolioosissa omenoita kotiin. Keltaisia, vihreitä ja punaisia. Kotimaisia, ranskalaisia, italialaisia, puolalaisia ja sitten niitä kaukaisempia ulkomaan eläviä Etelä-Amerikasta. Mahdollisesti olen maistanut omenoita myös Etelä-Afrikasta ja Kiinastakin. Yksiä vain en ole tänä syksynä vielä löytänyt: melonin kokoisia Honey Cruncheja. Ja kun löydän, lupaan juhlia löytöäni kuohujuomalla. Vai olisiko omenasiideri parempi kyytipoika? Googlatessani omenien jumalien kotimaata, törmäsin hakutuloksissa tähän mainioon juttuun.


Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Tuttu sanonta, mutta silmiini osui muutakin. Jos kaikki yli viisikymppiset söisivät omenan päivässä, sydänkuolleisuus laskisi lähes yhtä paljon kuin statiineilla, osoittaa eräs tutkimusVaikka en uskokaan yksittäisiin tutkimuksiin, koska syöminen on kokonaisvaltainen juttu, niin tuskin omenat epäterveellisiä ovat. Paitsi ehkä niiden käsittelyyn käytetyt aineet. Ensin tunnollisesti kuorin omenat, mutta sitten luin Eviran tiedotteen omenien kuorien terveellisyydestä. Tämä riitti. Nykyisin minulle riittää tiukka pesu. Ja täytyy sanoa, että paljon rapsakampia ovat kuorineen.

Asun 1960 rakennetussa kerrostalossa. Talomme isolla pihalla on kaksi omenapuuta, jotka ovat taloja vanhempia. Siis tässä on ollut idyllinen talo pihoineen ja omenapuineen, kunnes rakennettiin iso paha betonitalo. Nuo vanhat omenapuut tuottavat vielä hedelmiä. Eivät ne herkkuja ole, mutta ihan syötäviä. Harmi vain, että puiden oksat käyvät vähiin. Talonmies leikkaa, lapset ja tuuli katkovat. Vielä on pari oksaa jäljellä.

Eräs päivä olin jälleen kaupoilla. Olin jo ostamassa punaposkia mukaani, kun muistin, että meillä oli niitä kotona. Muistin väärin. Oli tulla omenaton ilta. Vaan eipä tullut. Kun olimme siippani kanssa iltakävelyllä, joku oli laittanut pihansa edustalle pöydälle omenia ja lapun: Saa ottaa! Näin universumi parhaimmillaan toteuttaa toiveemme. Ja yllätysomenat olivat loistavan makuisia: juuri sopiva kirpeys-makeus-suhde. Kiitokset universumin managerille!



4.10.2014

Kaksi konserttia

Kaksi konserttia. Ensimmäinen iso ja tyylikäs. Paljon soittajia, puhaltajiakin lähes kymmenen. Viimeiseen asti hiottu soundi. Kellontarkkaa soittoa. Ja tätä orkkaa johtaa mainio mies nimeltään Max Raabe. Hän laulaa saksaksi ja englanniksi. Lauluosuuksien jälkeen hän palaa aina tukikohtaansa. Nojaamaan rennosti pianoon. Vähäeleinen mies, joka suosii omalaatuista kuivaa huumoria. Orkesteri on varsin salonkikelpoinen enkeliviulistia myöten. Mutta huumori tasapainottaa orkesterin muuten juhlavaa habitusta. Soittajat jammailevat soolojaan, yksi kerrallaan. Yksi ottaa ison paperipussin, puhaltaa sen täyteen ilmaa ja yrittää räjäyttää sen. Yleisö jännittää. Aina kun käsi uhkaa läimähtää pussin kylkeen ennättää rumpali iskeä tanakan iskun. Lopulta pussi räjähtää ja kappale päättyy siihen. Toinen soittaja lyö kumisevia metalliputkia, jotka yksi toisensa jälkeen putoavat lattialle. Lopulta hän kerää syliinsä kaikki putkilot ja heittää romauttaa ne kaikki kerralla lattialle. Ja kappale päättyy siihen kuin seinään.

Max Raabe on yllättävän hyvä laulaja. Kirkas ääni, joka taittuu tarvittaessa korkealle. Parhaiten mieleen jää kolme kappaletta. Kahdessa niistä hän esittää dueton, ensin viulistin ja sitten pianistin kanssa. Ja hänen äänensä soi täysin yhteen viulun ja pianon kanssa. Täydellisen kaunista. Ja yhdessä kappaleessa hän viheltää pitkät pätkät. Enpä ole tiennyt, että joku voi viheltää niin täydellisen kauniisti.

Max ei turhia jaarittele. Hän esittelee kappaleet lyhyesti ja ytimekkäästi, usein kuivalla huumorilla säestettynä. Tai sitten hän ei esittele kappaleita. Viimeisessä encoressa hän sanoo venytellyn hitaasti: ”Recently we got in touch with pop music.” Ja sitten orkka alkaa soittaa Tomppa Jonesin ”Sex Bomb” kappaletta. Yleisö hullaantuu. Huikea konsertti. Tässä kuitenkin biisi ”We will rock you”.


Sitten se toinen konsertti. Konserttilavalle on asetettu tuoli, mikrofoni, kitara ja vahvistin. Lava on pimeä, vain spottivalot valaisevat tyhjää tuolia. Yleisö odottaa, kunnes tumma nuori nainen astelee sinisessä mekossaan paikalle, istuu tuolille, virittelee hetken kitaraansa ja alkaa soittaa. Mirel Wagnerin konsertti on alkanut. Tummanpuhuvia kauniita lauluja säestettynä heleästi soivalla kitaralla. Esitys on varsin pelkistetty. En keksi miten sitä voisi enää pelkistää. Ehkäpä jättämällä kaikki spiikit pois. Hänen lavaesiintymisensä koostuu laulusta ja soitosta, muutamasta spiikistä, kitaran virittelystä ja vesipullosta juomisesta. Ai niin, pari kertaa hän yskähtää. Tämä kuitenkin riittää mainiosti, sillä hän osaa vangita yleisön esiintymisellä, jossa ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään keinotekoista.


Kun hän poistuu lavan taakse ja tulee yleisön taputtamana takaisin, hän sanoo: ”Olin piilossa tuolla verhon takana” ja hymyilee. Hän istuu ja toteaa, että on hänellä vielä pari biisiä. Lopuksi hän ilmoittaa, että nyt tulee viimeinen biisi ”Goodnight”. Ja yleisö uskoo. Konsertti on päättynyt kestettyään noin tunnin. Loppusyksyn tämä nuori lahjakas nainen on kiertueella Suomessa, Euroopassa, USAssa ja Kanadassa.

Kaksi erilaista konserttia. Molemmat toimivat. Omilla vahvuuksillaan.