Oli helmikuinen sunnuntaiaamu.
Kello oli varttia vaille yhdeksän. Olin juuri noussut vuoteestani ja
pukeutunut, kun katsahdin huoneeni ikkunaa. Se oli alaosastaan paksun jään
peitossa. ”Ulkona täytyy olla kova pakkanen”, ajattelin ja katsoin lämpömittaria.
Se osoitti ulkona olevan pakkasta lähes kolmekymmentä astetta.
Puin talvitakin ja muut
pakkasvarusteet päälleni ja menin ulos. Lumi narskui mukavasti jalkojeni alla
kävellessäni. Katsahdin lintulaudalle, ja kylläpä siellä tänään oli liikettä!
Varpuset, keltasirkut ja monet tiaiset käyttivät ahkerasti lintulaudan antimia
hyväkseen.
Kävelin varovasti lintulaudan
ohi, etten häiritsisi lintuja. Seisahduin saunamme viereen. Hengitykseni
huurusi ja kasvojani nipisteli. Sain silloin tällöin ankaran vilunpuistatuksen.
”Huh, huh, kylläpä tänään on kylmä ilma”, mumisin.
Aurinko oli juuri nousemassa.
Se pilkotti kauniina, tulipunaisena pallona puiden välistä. Lumi säteili
valkoisena ja niin kirkkaana, että silmiin koski. Oli aivan tyyntä. Kuuset
seisoivat juhlallisina lumivalkeassa vaipassaan. Ilman täytti ravintoa etsivien
lintujen piipitys.
Seisoin hetken kuin lumottuna.
Kuinka kaunista kaikki olikaan! Pakkasaamukin saattaa olla juhlallinen hetki,
jos huomaa talvisen luonnon kauneuden.
(Bloginpitäjän ainekirjoitus,
keskikoulun 5. luokalla)
Jälkikirjoitus:
On mukavaa näin kovilla
helteillä laittaa talvinen kuvaus viilentämään muuten tukalaa oloa :o) Opettaja
oli kommentoinut kirjoituksen loppuun: ”Niukanlaista. Muuten hyvä.”
Kirjoitukseni olivat nuorempana todella niukkoja: lyhyitä lauseita ja ulkoisia
tai ajatuksellisia havaintoja, harvemmin mitään tunnepuolen kuvausta. Tässä
kirjoituksessa on jo idulla jotain muutakin: aistihavaintoja ja kauneuden
tunnekokemuksen kuvausta. Tyyliltään kirjoitus alkaa muistuttaa nykytyyliäni.
Tuo kuvaus, että ikkunat ovat
alaosastaan jäässä, pitää paikkansa. Lapsuuden kotini oli niin hatara, että
ikkunat olivat usein talvella jäässä. Iltaisin lämmitettiin Porin Matti
tulikuumaksi ja viritettiin petrolikamina lisälämmöksi niin, että hikipäässä
käytiin nukkumaan. Ja kuitenkin aamuisin oli niin viileää, että me lapset,
veljeni ja minä, emme mielellämme nousseet peiton alta pois, ennen kuin joku aikuinen
oli laittanut uuniin tulet. Ja jos jompikumpi meistä laittoi valkean, niin sytyttämisen
jälkeen tulen ritinää oli mukavinta kuunnella sängystä käsin, kunnes tarkeni
pukeutua ja laittaa vielä kylmät villasukkajalat uunin lämpenevää kylkeä
vasten.