30.7.2018

Pakkasaamu



Oli helmikuinen sunnuntaiaamu. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Olin juuri noussut vuoteestani ja pukeutunut, kun katsahdin huoneeni ikkunaa. Se oli alaosastaan paksun jään peitossa. ”Ulkona täytyy olla kova pakkanen”, ajattelin ja katsoin lämpömittaria. Se osoitti ulkona olevan pakkasta lähes kolmekymmentä astetta.


Puin talvitakin ja muut pakkasvarusteet päälleni ja menin ulos. Lumi narskui mukavasti jalkojeni alla kävellessäni. Katsahdin lintulaudalle, ja kylläpä siellä tänään oli liikettä! Varpuset, keltasirkut ja monet tiaiset käyttivät ahkerasti lintulaudan antimia hyväkseen.

Kävelin varovasti lintulaudan ohi, etten häiritsisi lintuja. Seisahduin saunamme viereen. Hengitykseni huurusi ja kasvojani nipisteli. Sain silloin tällöin ankaran vilunpuistatuksen. ”Huh, huh, kylläpä tänään on kylmä ilma”, mumisin.

Aurinko oli juuri nousemassa. Se pilkotti kauniina, tulipunaisena pallona puiden välistä. Lumi säteili valkoisena ja niin kirkkaana, että silmiin koski. Oli aivan tyyntä. Kuuset seisoivat juhlallisina lumivalkeassa vaipassaan. Ilman täytti ravintoa etsivien lintujen piipitys.

Seisoin hetken kuin lumottuna. Kuinka kaunista kaikki olikaan! Pakkasaamukin saattaa olla juhlallinen hetki, jos huomaa talvisen luonnon kauneuden.


(Bloginpitäjän ainekirjoitus, keskikoulun 5. luokalla)

Jälkikirjoitus:

On mukavaa näin kovilla helteillä laittaa talvinen kuvaus viilentämään muuten tukalaa oloa :o) Opettaja oli kommentoinut kirjoituksen loppuun: ”Niukanlaista. Muuten hyvä.” Kirjoitukseni olivat nuorempana todella niukkoja: lyhyitä lauseita ja ulkoisia tai ajatuksellisia havaintoja, harvemmin mitään tunnepuolen kuvausta. Tässä kirjoituksessa on jo idulla jotain muutakin: aistihavaintoja ja kauneuden tunnekokemuksen kuvausta. Tyyliltään kirjoitus alkaa muistuttaa nykytyyliäni.

Tuo kuvaus, että ikkunat ovat alaosastaan jäässä, pitää paikkansa. Lapsuuden kotini oli niin hatara, että ikkunat olivat usein talvella jäässä. Iltaisin lämmitettiin Porin Matti tulikuumaksi ja viritettiin petrolikamina lisälämmöksi niin, että hikipäässä käytiin nukkumaan. Ja kuitenkin aamuisin oli niin viileää, että me lapset, veljeni ja minä, emme mielellämme nousseet peiton alta pois, ennen kuin joku aikuinen oli laittanut uuniin tulet. Ja jos jompikumpi meistä laittoi valkean, niin sytyttämisen jälkeen tulen ritinää oli mukavinta kuunnella sängystä käsin, kunnes tarkeni pukeutua ja laittaa vielä kylmät villasukkajalat uunin lämpenevää kylkeä vasten.


20.7.2018

Pojat ja taloustyöt



Eräänä sunnuntaina lähtivät vanhempani äitini sisaren häihin, ja veljeni Jouko ja minä jäimme yksin kotiin. Vanhempamme lupasivat tulla vasta illalla takaisin.

Vanhempiemme lähdettyä rupesimme tekemään läksyjä. Pian alkoi kuitenkin nälkä kurnia vatsassamme. Menimme keittiöön saadaksemme jotain suuhunpantavaa. Teimme itsellemme jättiläisvoileivät, mutta ne vain lisäsivät nälkäämme. Niinpä päätimme tehdä oikeaa ruokaa. Äitimme oli ostanut maksalaatikkoa, jota nälän tullessa voisimme lämmittää. Mutta me halusimme tehdä jotain aivan erikoista. Niinpä tyhjensimme ruokakomerosta pari hyllyllistä ruokaa ja ahdoimme ne kaikki yhteen suureen kattilaan, jonka panimme kuuman lieden päälle.


Pian keitoksemme alkoi kiehua. Otimme lautaset ja laitoimme niihin valmistamaamme ruokaa. Kun olin saanut ensimmäisen lusikallisen sitä, tiesin, etten halunnut enää lisää. Joukokaan ei keitoksestamme erikoisemmin pitänyt, ja niinpä kaadoimme sen likasankoon, jota Jouko lähti viemään tunkiolle minun jäädessäni sisälle laittamaan maksalaatikkoa.

Vähän ajan kuluttua Jouko tuli sisään ja sanoi, että ulkona oli aika liukasta. Hän oli nimittäin liukastunut ja kaatanut likasangon päälleen.

Kun olimme syöneet, aloimme tiskata. Emme selvinneet siitäkään kunnialla, vaan rikoimme lautasen.


Tiskaamisen jälkeen oli vielä otettava pölynimurilla ja silitettävä muutamia pyyheliinoja. Jouko haki pölynimurin ja alkoi siivota. Minä taas kuumensin silitysraudan. Olin juuri ottamaisillani töpselin pistorasiasta, kun Jouko kutsui minua luokseen. Pölynimuriin oli mennyt sukka, joka tukki koko laitteen. Pitkän tohinan jälkeen saimme sukan pois.

Nyt otin silitysraudan ja aloin silittää. Kauhistus! Silitysrauta oli kuumentunut liikaa. Pyyheliinaan paloi valtava reikä.

Sinä päivänä sattui vielä muitakin kommelluksia, jotka jätän kuitenkin kertomatta. Olimme ikionnellisia, kun vanhempamme illalla tulivat kotiin ja saimme luovuttaa taloustyöt äidillemme.

En väitä, että kaikki pojat ovat samanlaisia kuin me, mutta meiltä eivät taloustyöt ainakaan sujuneet.

(Bloginpitäjän ainekirjoitus, keskikoulun 4. luokalla)

Jälkikirjoitus:

Opettaja oli kommentoinut kirjoituksen loppuun: ”Liioittelitko epäonnistumisianne?” No, liioittelin tietenkin. Sehän on kirjoittajan etuoikeus. Lisäksi muuntelin totuutta. Kattilaa emme veljeni kanssa käyttäneet niinkään ruoan tekemiseen, vaan hiustemme leikkuun apuvälineenä: kattila päähän ja hiukset pois sen reunoja myöten. A vot, kuinka tasainen hiusrajasta tulikaan! Totta on se, että imuroidessa kamppailimme usein sukkia vastaan ja kuinka usein se sukka sinne imurin kitaan pujahtikaan heti, kun valppaus petti. Totta on sekin, että astioita rikkoutui tiskatessamme. Muistan, kuinka olin katkera, kun veljeni sai vapautuksen tiskaamisesta rikottuaan samalla kertaa useamman astian.

14.7.2018

Pakoon!



Oli pimeä syyskuun ilta. Olin ulkona ja odottelin, että ilta pimenisi vielä vähän. Olin näet aikonut käydä omenavarkaissa lähellä asuvan vanhan miehen puutarhassa. Hänen puutarhansa oli täynnä omenapuita, ja niissä kasvoi suuria, herkullisia omenoita.


Kun oli tullut tarpeeksi pimeää, lähdin kävelemään tietä pitkin ja saavuin vanhan miehen pihan edustalle. Katsoin molempiin suuntiin tielle. Ketään ei ollut näkyvissä. Hyppäsin puutarhan aidan yli, mutta pahaksi onnekseni housuni tarttuivat aidassa olleeseen naulaan. Kuului kovaa rätinää, ja kun nousin seisomaan, huomasin toisen lahkeen revenneen melkein koko jalan pituudelta.

Vastoinkäymisestä huolimatta jatkoin ryömien matkaa ja saavuin suuren omenapuun luo. Aloin kiivetä omenapuuta pitkin. Juuri kun olin päässyt melkein latvaan, syttyi vanhan miehen talon yhteen huoneeseen valo. Jäykistyin paikalleni. Joku hahmo tuli ikkunan ääreen, ja minusta tuntui, kuin hän olisi katsellut minua. Juuri silloin irtosi toinen käteni oksasta, josta se oli pidellyt kiinni. Kuului valtava rysähdys, kun putosin alas.

Olin pudonnut selälleni ja henkeni salpautui. Jäin siihen voivottelemaan, mutta samassa kolahti talon ovi. Säikähdin niin, että sydämeni alkoi takoa aivan vimmatusti. Kuului lähestyviä askeleita. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: ”Pakoon! Pakoon niin pian kuin mahdollista.”

Nousin seisomaan ja aloin juosta niin kovaa, kuin jaloistani pääsin. Takaani kuului huutoa, mutta minä jatkoin vain juoksua. Pian saavuin aidalle ja hyppäsin sen yli. Lähdin juoksemaan tietä pitkin ja saavuin pian kotiportille. Siellä vasta vilkaisin taakseni, mutta en nähnyt ketään. Helpottuneena istahdin portille ja lupasin itselleni, että en enää koskaan mene omenavarkaisiin.


(Bloginpitäjän ainekirjoitus, keskikoulun 3. luokalla)

Jälkikirjoitus:

Kohta se on taas omena-aika. Onneksi kuitenkin omenavarkaissa käymisen harrastus on mennyt jo pois muodista. Jännitys haetaan nykyisin eri muodossa, esim. tietokonepeleillä. Mut voihan niitä jännityspelejä pelata Applella, eiks juu? Se on sit vähän niin kuin omena varastais sulta. Aikaa.