21.11.2018

Kävin Lapissa


Kävin vaimon kanssa Lapissa. Tarkoitus oli mennä katsomaan sekä pimeyttä että valoa. Tutkimatta etukäteen ajattelin, että kyllä Ivalon korkeudella varmaankin jo marraskuun puolivälissä on lähes kaamosmaista pimeyttä. Toisin kävi: päivän pituus oli 5 ja puoli tuntia. Melkein sama siis kuin etelässäkin. Ja varsinainen kaamos alkaakin vasta joulukuussa. No, mutta onhan Lapissa ainakin valoa. Lumen muodossa. Voi poron papanat! Tänä vuonna ei lunta missään, paitsi vähän ojan reunalla ja sentin lumikerroksen nähtiin käväisevän maanpinnalla ja sulavan sitten pois. Vain jäisiä polkuja. Niin jäisiä, että päätimme hankkia jalkaraudat kallojemme ehjinä pitämiseksi. Siis sellainen nastazydeemi, joka venytetään kengän alle. Hyvin piti. Kapusimme jopa jäistä rinnettä Kaunispäälle ja takaisin alas liukumatta mihinkään.


Sen verran lunta kuitenkin oli, että tekolumen ja oikean lumen sekoituksella oli saatu parin kilometrin mittainen latu aikaiseksi. Koskapa siellä pidettiin ihan FIS:n kansainvälinen hiihtokisa. Oli siinä katsojillekin ihmettelemistä, kun hiihtäjät tahkosivat ladunpätkää edestakaisin. Välillä tuli vaaratilanteita, kun joku lähti ohittamaan samaan aikaan kun vastaan tuli kolmas hiihtäjä. Ensimmäisenä kisapäivänä oli vielä niin kova tuuli, että kevyemmät kaverit nousivat välillä ilmaan.

Me vietimme peruselämää: nukuimme pitkään, söimme hitaan aamiaisen, kävimme kävelyllä, herkuttelimme ravintolassa (poro on parasta), luimme, kirjoitimme, saunoimme, poltimme takkaa ja makkaraa tikunnenässä sekä pelasimme Rummikubbia ja Yazzya. Ja romantiseerasimme. Ai miten yksinkertainen elämä tuntuukin hyvältä. Se saa ihmisen eloon. Kiire haihtuu ja tuntee, että elämä on omassa ohjauksessa, että elämä on perushyvää ja että voi vain olla.


Kyllä pohjoisessa on oma taikansa. Siellä ei hötkyillä. Nyt tietysti ei ollut sesonkia päällä, mikä osaltaan vaikutti ilmapiirin rauhallisuuteen. Mutta kyllä oli ihanaa käydä kaupassa ja jutella tunnin ajan myyjän kanssa ummet ja lammet. Tai käydä hirsimökkikahvilassa, missä nurkassa paloi takka. Kuunnella kahvilanpitäjän tarinointia ympäröivästä luonnosta, sen ihmisistä ja omasta elämästä. Hän oli kerinnyt kaivella kultaakin ammattimaisesti parilla paikkakunnalla.


Kävelyä metsässä jäisillä teillä ja poluilla ilahduttivat linnut, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat syömään kädestä. Kuukkeleita ja lapintiaisia. Mahtavaa!