26.12.2010

Jouluaaton liturgia

Palvelutalossa hoitajat häärivät tonttulakeissaan, yksi heistä harmitteli kun äitini ei jäänytkään joululounaalle. Kotona eteisen naulakko irtosi betoniseinästä omien ja vieraiden takkien painosta, viimeinen pisara oli hattuhyllylle nostettu lahjakassi. Vaimon laittama jouluruoka maistui, kinkku oli suolaista. Äitini kehui Perinne-kaljaa. Anopin tekemä taatelikakku oli taivaallista. Appiukko ainoana joi teetä. Vaimo ei suostu viettämään joulua ilman pukkia, niinpä hän taas sonnustautui partaukon asuun ja pelasti jouluaaton tunnelman. Käärepaperien rapinaa ja lahjojen ihmettelyä. Anopista tuli monta ”käsi naaman edessä” -kuvaa. Perheemme pienimmälle ei pukki ole mennyt läpi enää vuosiin. Autossa kysyin äidiltäni, tunsiko hän pukin. Hän vastasi ettei tunnistanut ja kysyi tunsinko minä. Vastasin ei. Ylimääräiset suklaat laitoimme palvelutalon asukkaiden ruokapöytään. Kotiin ajoin läpi lapsuuden peltomaiseman, missä kävin usein tiiraamassa lintuja. Hetken haaveksin kevääntulosta ja linnunlaulusta. Auton radiossa soi Joutsenlaulu. Kotipihalla pysähdyin. Joku oli laittanut esille kaksi jäälyhtyä ja kynttilät niiden sisään palamaan. Hain sisältä kameran. Lyhtyjen valossa olin kiitollinen tavallisen hyvästä Jouluaatosta.


19.12.2010

Kyllä

Joo, olen jo kauan
sanonut Kyllä
huonoille tavoille
mukavuudelle, haluille,
toisten odotuksille.
Joo-Joo, Kyllä-Kyllä
olen saanut kyllikseni.
Kyllä, olen kyllästynyt.



Toki olen kyllä
alkanut antautua
laulavalle linnulle,
syville kuiskauksille,
aamun kajolle, taivaan valolle,
iholle ihoa vasten,
kunnes huuleni vapisevat:
Kyllä, Kyllä, Kiitos
olen kylläinen nyt.

13.12.2010

Senaatintorin jänis

Aamulla kävelen kadulla ja päässäni pyörii ajatusten mylly. Askeleeni ovat jäykät, olen kiirehtimässä töihin.

Äkkiä huomaan jäniksen ihmisten ja autojen seassa. Hetken se säntäilee sinne tänne, mutta loikkii sitten määrätietoisesti minua kohti. Se pysähtyy eteeni ja jää tuijottamaan minua. Ihmettelen itsekseni, miten eläinparka on eksynyt keskelle kaupunkia. Yllätyn täysin, kun jänis vastaa:

- En ole eksynyt, olen tarkoituksella tullut.
- Kuinka uskalsit?
- Pelko asuu päässä. Jalat minut tänne toivat.
- Miksi tulit?
- Nähdäkseni kaupungin.
- Kaupungin? Mutta sinähän kuulut aivan eri ympäristöön.
- Yhtä kauaksi näytät sinä työhuolinesi eksyneen omasta itsestäsi.
- No, siinä tapauksessa, mitä pidät kaupungista?
- Nähdäkseni huonompi kuin kotiniittyni, jonne olenkin jo palaamassa. Luovun kaupungin hulinasta, jotta löytäisin niittyni makeimman verson.
- Minäkin olen viime aikoina ajatellut, millainen olisi hyvä elämä.
- Sinulle, joka kahden hajun välillä ennätät ajatella jo seitsemää eri asiaa, sanon että minä olen lopettanut ajattelun kokonaan. Tosin minulla on pienempi pää kuin sinulla, mutta olen huomannut, että suuret asiat eivät sovi ajatuksiin. Ei ole niin suurta päätä missään. Ja ne isot asiat, ne kyllä nousevat, jos pitää aistit auki ja jalat rohkeina.
- Miten voi olla ajattelematta mitään?
- Olet oikea lehmä, joka märehdit kaiken neljä kertaa etukäteen ja varmuuden vuoksi vielä toiset neljä kertaa jälkikäteen. Missä on tuore ruoho kaiken tämän märehtimisen keskellä?
- No missä se on?

Jänis ei vastaa, vaan jatkaa matkaansa.

Seison keskellä toria ja silmiini tulvii valoa. Katson ylös: valkeaa valoa ja hiljalleen leijuvia hiutaleita, jotka jäävät kasvoille viileäksi vedeksi.

Katson alas: sama valo sielläkin. Kuuluu kyyhkysen siipien läiskähdys, raitiovaunun kolinaa ja jostakin kaukaa joululaulu, tai oikeastaan vain musiikkia, musiikkia ilman mielikuvia.

Seison pitkään paikallani eikä Tuomiokirkon kellonviisari silti nytkähdä eteenpäin. Ei ole kiirettä. Eikä niitä seitsemää ajatusta.

12.12.2010

Yöllinen kiteytymä


Toisinaan herään yöllä ja saan oivalluksia. Vähän aikaa sitten tapahtui taas näin. En oikeastaan saanut oivallusta, koska kaikki asiat olivat minulle jo tuttuja. Kyseessä oli enemmänkin kiteytymä. Kiteytymä oli seuraavanlainen:

1. Unohda itsesi (ego)
2. Ole yhteydessä hyvään (sielu)
3. Palvele muita ilolla

Koska tämä kaikki on minulle selvää, mutta ei välttämättä lukijalle, annan seuraavassa hieman selitystä. Selitykset perustuvat omiin käsityksiini, jotka voivat muuttua, mikäli keksin parempia selityksiä.

Ymmärrän egon monelta osin valheelliseksi ja pelosta elämän uhkia vastaan syntyneeksi ulkosyntyiseksi osaksi minua. Sielun taas ymmärrän rakkaudesta syntyneeksi, todelliseksi ja ”jumalalliseksi” minuudeksi (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen”).

Nuo kaikki kolme kiteytymää ovat prosesseja, joita käyn läpi samaan aikaan. En esimerkiksi voi unohtaa itseäni, jos en ensin tunne itseäni. Jo muinaiset kreikkalaiset ohjeistivat: ”Tunne itsesi”. Siksipä ensimmäisen kiteytymän alku on oppia tuntemaan egonsa, sekä hyvässä että pahassa. Kun olen päässyt unohtamisvaiheeseen ja vähennän huomiota egooni, alkavat myös egoni aikansa eläneet rajoitteet poistua ja alan vapautua egoni vankilasta.

Toinen kiteytymä alkaa siitä, että löydän tavan olla yhteydessä sisälläni asuvaan jumalalliseen osaan ja kuunnella sitä. Ensin sielu saattaa kuiskia hiljaa, mutta kun herkistyn sille, niin sielun kutsu voimistuu. Ja kun alan luottaa ja samastua sieluuni, olen löytämässä oman todellisen voimani. Monet asiat, joita ennen pidin mahdottomana, ovat minulle nyt mahdollisia.



Kolmas kiteytymä on minulle ohje toteuttaa sielun kutsua käytännössä, ehkä minulle kaikista haastavin noista kolmesta. Kaikki työ on mielestäni pohjimmiltaan toisten palvelemista tai ainakin olisi hyvä olla. Työ voi olla palkkatyötä, vapaaehtois- tai hyväntekeväisyystyötä, harrastus tai mitä vaan. Minäkin olen monesti sortunut pelkästään ajatukseen ”Mitä tämä työ antaa minulle?” Se on kolikon toinen puoli, mutta vielä tärkeämpää ovat kysymykset, kuten: ”Mitä voin työlläni antaa muille?”, ”Missä työssä voisin antaa muille eniten sitä, mitä osaan ja haluan antaa?”, ”Mikä tärkeä asia ei tule tehdyksi, jollen minä sitä tee?”. 

Nämä kiteytymät ovat tällä hetkellä osa minun totuuttani ja ”elämänkatsomusta”, jonka halusin jakaa. Muilla on omat totuutensa. On aina antoisaa kuunnella muiden sielujen soittoa, lisätä siihen oma sointinsa ja nauttia sielujen sinfoniasta.

5.12.2010

Päätös, joka soi


Kesällä pähkäilin kovasti, missä kuussa lähtisin Pohjois-Espanjaan vaeltamaan. Olisiko syyskuu hyvä aika lähteä vai olisiko lokakuu parempi? Vai hiljainen marraskuu? Vai olisiko kevät parempi kuin syksy? En saanut asiaa päässäni ratkaistua, joten siirsin päätöksen tuonnemmaksi. Sitten avasin kirjan, jota olin lukemassa. Ja siellä minua odotti John Daido Loorin runo:

”Jos et vieläkään ymmärrä.
Katso syyskuuta, katso lokakuuta.
Punaiset ja kultaiset lehdet täyttävät
laaksossa virtaavan joen.”

Runo oli kuin minulle tuohon tilanteeseen tehty. Katsoin syyskuuta, katsoin lokakuuta ja näin molemmat hyvässä valossa. Lokakuussa näin enemmän kultaista välkettä. Asia oli selvä, päätetty. Ja niin tapahtui: lähdin matkaan syyskuun lopulla ja matkani ajoittui pääosin lokakuun puolelle.


Huomaan, että päätöksentekotapani on muuttunut. Aiemmin yritin kovasti ajattelemalla ja pohtimalla tehdä järkeviä päätöksiä. Nyt toivotan tervetulleeksi intuitiivisemman tavan. Ja luotan siihen, että luonnollisesti nousevat päätökset ovat minulle oikeampia kuin väkisin puserretut. Mikä helppous! Mikä keveys! Ja näissä päätöksissä – tai sielun kuiskauksissa – soi ilo ja pirskahtelee kirkas vesi.


29.11.2010

Taas, jälleen ja uudelleen

Kello soi aamulla klo 6:45. Haukotellen nousen taas ylös ja taaperran vessaan. Puen päälleni ja syön taas samanlaisen aamiaisen kuin satoja kertoja aiemminkin. Tuijotan lasittunein silmin ikkunasta ulos, jossa ei taaskaan ole muuta nähtävää kuin pimeys. Lisäksi ulkona näyttää kylmältä. Laitan takin päälleni ja sukellan viileään aamuilmaan. Taas olen unohtanut laittaa illalla auton lämmityksen päälle ja joudun kaapimaan ikkunoihin muodostuneen jään. Ajan taas samaa reittiä töihin kuin aiemminkin. En muista matkasta mitään ja havahdun vasta kun olen työpaikkani parkkipaikalla. Takapuoleni on kuin tulessa, koska olin säätänyt penkinlämmittimen täysille. Joku kulkee ohitseni. Aivan kuin hän olisi hymyillyt. Mitähän hymyiltävää tässä on: taas yksi työpäivä edessä, samanlainen kuin aina ennenkin.


Kello soi aamulla klo 6:45. Haukotellen nousen jälleen yön levon jälkeen ylös ja taaperran vessaan. Puen päälleni ja jälleen saan maistaa herkullisia muroja, joihin olen niin kovin mieltynyt. Tavallisesti katselen ikkunasta ulos syödessäni. Niin nytkin ja jälleen pimeyteen tuijottelu rauhoittaa levottoman mieleni. Ulkona näyttää kylmältä. Laitan takin päälleni ja sukellan viileään ulkoilmaan. Olen unohtanut laittaa illalla auton lämmityksen päälle ja saan jälleen kaapia ikkunoihin muodostuneen jään. Se ei minua haittaa, saanhan näin hieman enemmän raitista ilmaa. Ajan jälleen suosikkireittiäni töihin. Erityisesti pidän reitin kohdasta, jossa tie kulkee peltoaukion läpi ja oikealla puolella näkyy merenlahti. Auringon kajo valaisee vedenpinnan.  Lämpenevä penkki tuntuu mukavalta takapuolen alla. Puolimatkassa säädän sen pienemmälle. Hetken aikaa ajan vanhan pyhimysvolvon perässä. Ihailen kuinka hyvässä kunnossa se on. Työpaikan parkkipaikalla tervehdin samaan aikaan saapunutta työkaveriani, jonka tapasin eilen ensimmäistä kertaa. Jälleen yksi työpäivä edessä, mitähän se tuo tullessaan.


Uudelleen ja uudelleen saan tilaisuuden herätä terveenä, elossa ja levänneenä uuteen aamuun. Saan uudelleen ja uudelleen tehdä tutut aamuaskareet. Mutta ne eivät koskaan toistu samanlaisina. Murot maistuvat joka aamu hieman erilaisilta, rapisevat suussa aina hieman eri tavalla. Vuodenajat ja säät vaihtuvat ja kun katson ikkunasta ulos, näky on juuri sen aamun kaltainen. Olen kiitollinen lämmittävästä takista ja ulkoilman raikkaudesta. En soimaa itseäni, kun huomaan unohtaneeni laittaa illalla auton lämmityksen päälle. Auton ikkunaan muodostuu jäätä uudelleen lähes joka päivä tähän vuodenaikaan ja tänään se on muodostanut erityisen hauskoja kuvioita ikkunoihin. Ajan uudelleen ja uudelleen samaa reittiä töihin. Kuitenkin huomaan reitilläni aina uusia asioita tai näkymiä, jopa elämyksiä, kuten nyt peltoaukean takaa häämöttävä merenlahti aamuauringon kajossa. Tänään takapuoleni ei kaipaa kovin paljon lämpöä, joten säädän penkinlämmityksen pian pienemmälle. Koetan katsoa, näenkö liikenteessä samoja autoja kuin eilen, mutta en tunnista yhtään samaa ajoneuvoa. Tämä aamu tuntuu kuitenkin erityiseltä, koska yhytän autojen seassa vanhan hienon pyhimysvolvon. Työpaikan parkkipaikalla tapaan uudelleen eilen tapaamani uuden työkaverin. Tällä kertaa tervehtiessämme hän hymyilee kunnolla, olemmehan jo melkein tuttuja. Saan tänäänkin mahdollisuuden olla kokonaisen päivän tekemässä työtä muiden hyväksi. Uudelleen. Ja kokea jotain uutta. Olen siitä kiitollinen.


22.11.2010

Small Talk, rakas inhokki

”Perskules! Minähän en rupea small talkia harrastamaan. Jos minulla ei ole asiaa, niin mieluummin olen hiljaa, kuin rupean lämpimikseni niitä näitä puhumaan.” Näin ajattelin pitkään. Vasta aivan viime vuosina olen tietoisesti opetellut small talkia ja harrastan sitä nykyisin lähes päivittäin. Miten tässä näin pääsi käymään? Entisestä inhokista on tullut suosikkini.
Huomasin entisten toimintatapojeni toimimattomuuden. Olen ollut kovin asiapainotteinen. Pahimmillaan en nähnyt ihmisiä asioilta. Sitten päätin siirtää enemmän huomiota asioista ihmisiin. Sosiaalistumiseni alkoi.
Kun huomio on ihmisissä, tulee tärkeäksi kontakti. Ymmärsin sanojen rajallisen merkityksen ihmisten välisessä kontaktissa. Usein on tärkeämpää se, että sanotaan jotain, kuin se mitä sanotaan. Jos en sano mitään, ei toinen pääse täysin tutustumaan minuun eikä ajatuksiini tai tunteisiini. Jos taas töksäytän asiani liian suoraan, se on kuin ensimmäisillä treffeillä ilman lämmittelyä ehdottaisin toiselle sänkyyn menoa.


Small talk ei ole minulle, hiljaiselle asianpuhujalle,  luontaista. Siksi se on hyvää harjoitusta oman mukavuusalueeni ylittämiseen. Joskus se ei avaa kontaktia, mutta silloin olen ainakin yrittänyt. Ja usein se avaa miellyttäviä yllätyksiä: ”tuo nainen, jota luulin työ-on-kaikki-kaikessa-tyypiksi, harrastaa kalliokiipeilyä ja kirjoittaa salapoliisikertomuksia” tai ”ai tuokin ymmärtää hyvän eli lintujen päälle” ;o)
Kaikki mikä yhdistää on hyvästä. Kaikki mikä erottaa on pahasta. Ja hiljaisuus joskus erottaa. Small talk on yksi luonteva tapa kommunikoida, tapa saada yhteys toiseen ihmiseen. Siksi small talkia voisi nimittää vaikka termillä smart talk.

Small talk ja minä. No, yritetään.

Maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta. Siellä on täyttämässä mukiaan työkaveri, joka on ulkonäöltä tuttu ja jonka nimenkin tiedän. Minulla ei ole hänelle mitään asiaa. Totta kai vastaisin, jos hän jotakin kysyisi. Mutta hän ei kysy. Hän on kait samanlainen kuin minä, asianpuhuja. Tuijottelemme molemmat hänen kuppinsa hidasta täyttymistä kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. Sekunneista tulee minuuttien mittaisia. Viimein hän saa kuppinsa täyteen ja poistuu sivulleen vilkaisematta. Huokaisen helpotuksesta, kunnes kuulen takaani uudet askeleet. Konemaisesti painan tarvittavat nappulat.

Maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta. Kysyn edellä olevalta työkaveriltani, oliko hänellä ollut vaikeuksia tietokoneensa kanssa viikonlopun tietojärjestelmäpäivityksen jälkeen. Hän nyökkää ja huomaan hänen ilmeensä kiristyvän ja otsan hieman kurtistuvan. Hän alkaa selittää vuolaasti erilaisista viikonlopun jälkeen tulleista tietoteknisistä ongelmista. Huomaan hänen suupielissään hieman vaahtoa. Lopulta totean, että hänen on varmaan syytä raportoida ongelmansa tietohallinnon helppariin. Hän murahtaa ja kävelee pois.

Maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta (muistatko elokuvan ”Elämäni murmelina”). Kysyn edelläni olevalta työkaverilta minulle tärkeästä asiasta, josta haluaisin keskustella: ”Elätkö enemmän egosi vai sielusi ohjauksessa?” Huomaan, kuinka hän hieman säpsähtää, katsoo minua omituisesti, ottaa mukinsa ja häipyy. Hänen mukistaan läikkyy kahvia lattialle.

Maanantaiaamuna krapula ja vapina…. Ei, vaan maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta. Siirrän katseeni kohden automaatilla seisovan työkaverini kasvoja, hymyilen ja sanon: ”Huomenta.” Hän vastaa. Työkaverit yleensä vastaavat. Kysäisen kuin ohimennen, kuinka hänen viikonloppunsa oli mennyt. Hän harkitsee hetken, ennen kertoo olleensa viikonlopun mökillä. Kysyn, missä hänen mökkinsä sijaitsee. Tästä alkaa keskustelu, jonka kuluessa huomaamme molemmat olevamme innokkaita luonnonystäviä. Keskustelu jatkuu vartin verran, kunnes havahdumme tosiasiaan, että hänen palaverinsa alkaa. Tulevina viikkoina tapaamme usein automaatilla aamuisin ja kuukauden kuluttua olemme yhteisellä luontoretkellä. Iltanuotion hämyssä keskustelemme pitkälle yöhön siitä, mikä on kumpaisenkin elämän punainen lanka. Nuotio on hiipunut. Täysin pimeässä yössä tähtitaivas ja linnunrata avautuvat yllemme. Katsomme yhdessä ylöspäin. Tähdet värisevät. Olen yhtä aikaa pieni ja suuri. Tunnen sielunkumppanuutta.



21.11.2010

Valkoinen varmuus


Rumuus ja lika häviävät.
Tänään satoi unohduksen lumen.

Minussa alkoi nousta
lokin liidon levollisuus,
bussikuskin jarrujalan varmuus.


--o-- Ari


14.11.2010

Lapsuuden suosikit ja unelmat

Sain Birgitalta haasteen kirjoittaa lapsuudestani. Tässä tulevat kysymykset ja vastaukseni niihin.

1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin mikä sinusta tulee isona?

Kukaan ei muistaakseni koskaan kysynyt. Ainakin yhdessä vaiheessa minusta piti tuleman lintujentutkija. Väijyin kuivalla hakkuuaukealla pesivää pikkulepinkäisparia ja kirjasin ylös, mitä linnut touhusivat. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun piti aina välillä mennä syömään tai nukkumaan tai kouluun.

2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi?

En enää muista suosikkisarjiksieni nimiä. Itse asiassa en muista niistä muuta kuin sen, että niiden leveys oli kaksi kertaa isompi kuin korkeus. Jotain länkkärilehtiä ne taisivat olla. Myös Tex Willer ja Nastamuumio pitivät minua otteessaan ja myöhemmin Hesarin Rip Kirby ja Jeff Cobb. Jotkut sarjakuvalehdet tuoksuivat hyviltä.

3. Mitkä olivat lempipelejäsi?

Monopoli ja Uusi Finanssi. Kun pelit vakiosäännöillä pelaten kestivät vain muutaman tunnin, viritimme pikkuveljeni kanssa sääntöjä hiukkasen, jotta saimme yhden pelin jatkumaan useita päiviä. Varsinkin näiden pelien pelaaminen teltassa pihalla oli elämys.

4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?

En muista, että kenenkään synttäreitä olisi meidän perheessä vietetty. Muistan kuulleeni jotain koulukavereideni synttäreistä, joissa en kyllä koskaan ollut.

5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä mitä et ole vielä tehnyt?


Viettää yö viidakossa nuotion äärellä ihmetellen ympäriltä kuuluvien villieläinten ääniä ja pelätä vähän.

6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?

Paini. Harjoittelin sitä vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa, joka oli kooltaan minua isompi. Painiottelut saattoivat alkaa leikkinä, mutta muuttuivat joskus totisiksi ja lopulta saatoimme taistella verissä päin. Kerran velipoika kamppasi minut lipastonkulmaan ja päästäni valui pyyheliinallinen verta. Kun menin kouluun, niin olin painissa jo aika haka ja saavutin kunnioitetun aseman painitaidoillani.

7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?

Musiikista en ollut pitkään aikaan kiinnostunut. Ensimmäinen kolahdus tapahtui varsin myöhään, kun koulukaverini soitti Moody Bluesin albumia Seventh Sojourn. Melankolista, kirkasta ja kaunista, upposi minuun.

8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut?

Muistan kun tilasin Walt Disneyn kirjasarjan, jossa oli neljä osaa. Yksi osa kertoi eläimistä (vihreä kansi), toisessa osassa oli tarinoita (keltainen), kolmannessa satuja (punainen) ja neljännessä (olisiko ollut sininen)…ööö…jotain muuta. Odotin malttamattomana, milloin posti tuo kirjat. Ja kun ne vihdoin tulivat, olin niin innoissani, etten malttanut lukea niitä lainkaan, hypistelin vain niitä ja tärisin innosta.

Ja kyllä kuvan hieno mäkiauto oli myös mieluisa lahja.




12.11.2010

El Camino - Opetukset

Matka osoittautui erilaiseksi, kuin olin etukäteen kuvitellut. Lähdin El Caminolle hakemaan rauhaa. Luulin, että viettäisin paljon aikaa itsekseni omissa mietteissäni. Toisin kävi, sillä El Caminon sosiaalinen puoli yllätti minut. Ensimmäinen oivallukseni siellä oli siis, että minulla on jo se, mitä matkalta lähdin etsimään: rauha sisälläni. Tarvitsen ja kaipaan ensisijaisesti jotain muuta. Tähän oivallukseen liittyneenä toivotin matkan sosiaalisen puolen tervetulleeksi.


'Laskin, että matkan aikana juttelin 26 eri maalaisen kanssa. Erinomainen kielikylpy! Pyhiinvaeltajien keskuudessa vallitsee erityinen yhteenkuuluvuuden tunne, kuin kaikki olisivat yhtä suurta perhettä: toisia autetaan, ruokaa jaetaan, kysytään kuulumisia ym.  Ihmiset ovat vapaita velvollisuuksistaan, avoimia ja uteliaita toisiaan kohtaan (kuin lapset). Niinpä heidän paras puolensa pääsee loistamaan. Sielut tulevat esiin.


Kun tutustut ihmisiin, huomaat nopeasti, millainen suhde teillä on. Skaala on laaja: suhde voi olla kepeä ja pinnallinen tai toisessa ääripäässä saatat tuntea voimakasta yhteyttä toista kohtaan, kuin tuo toinen olisi sielunkumppanisi. Ja sitä hän onkin. Suhde voi olla myös odottava: kumpikin odottaa toisen avausta, avautumista, jakamista, naamion riisumista. Pohjimmiltaan olemme kaiketikin kaikki toistemme sielunkumppaneita.


El Caminon opettamana voisin antaa itselleni seuraavanlaisia ohjeita.
Tunnista läheisesi ja sielunkumppanit. Vietä heidän kanssaan aikaa, sillä se ravitsee sinua. Ravitse sinä myös muita, jopa niitä, joiden kanssa et välittäisi olla. Ehkä he tarvitsevat eniten läsnäoloasi ja huomiotasi. Jaa asioita, anna itsestäsi ja ole antelias. Tee mitä teet, älä tee tekemisistäsi ongelmaa, puhu julki oma totuutesi ja ole rohkea esimerkki muille. Puhu ja toimi, mitä sydämesi haluaa sanoa ja tehdä. Anna sielusi valon loistaa ja sydämen lämpösi tuntua.


Kunnioita muita ihmisiä, ajattele heistä hyvää ja ole heistä kiinnostunut. Elämän merkitys on toisissa ihmisissä, jakamisessa ja auttamisessa. Ihmisten auttaminen tekee sinusta onnellisen. Kaikki mikä yhdistää on hyvästä, kaikki mikä erottaa, on pahasta. Huumori ja ilo yhdistävät ja siksi tee matkaasi ilolla, hymy huulilla ja pilke silmäkulmassa.
Löydä oma tahtisi. Kävele elämässäsi sellaisin askelin, jotka ovat sinulle ominaisia. Pidä taukoja ja lepää tarvittaessa, vaikka muut eivät niin tekisikään. Tee elämästäsi oma matkasi. Ole oman elämäsi luoja ja ohjaaja.

El Camino on hyvin merkitty. Matkan tekeminen on siis merkkien, jälkien seuraamista. Seuraamalla merkkejä pääset perille. Samoin on elämässä. Jos olet hereillä ja huomaat elämäsi kannalta oikeat merkit ja seuraat niitä, niin menet elämässäsi oikeaan suuntaan.

El Camino on kävelyä. Se on yksin oloa ja itsestä huolehtimista. Se on yhdessä oloa ja toisista huolehtimista. Se on henkinen matka, pyhiinvaellus. Olen mielelläni pilgrim, pyhiinvaeltaja ja vaellan kohti pyhää. Ja El Camino jatkuu, vaikka kävely on ohi. Se jatkuu toisessa muodossa, jokapäiväisessä elämässäni. Se jatkuu niin kauan kuin hengitän, ehkä senkin jälkeen. Buen Camino!



7.11.2010

El Camino - Tarinoita

El Caminolla tutustuu helposti toisiin pyhiinvaeltajiin ja kuulumisia vaihdellessa kuulee heidän tarinoitaan. Tässä joitakin näistä tarinoista.


Portugalilaismiehellä on iso asunto, rutkasti rahaa, urheiluauto (BMW) ja kaksi tyttöystävää (molemmat malleja) samaan aikaan. Yhtenä aamuna häneen iskee ajatus kuin märkä pyyhe vasten kasvoja: hän ei ole onnellinen, hän ei oikeasti halua tätä. Ja hän muuttaa kaiken: luopuu asunnosta, autosta ja tyttöystävistä ja ryhtyy poliisiksi. Tästä eteenpäin hän suojelee ihmisiä taistellen heidän puolestaan rikollisia ja jengejä vastaan, ei asein, vaan puhumalla ja toimimalla. Hän on saavuttanut jengien luottamuksen ja niiden jäsenet tulevat puhumaan hänelle vaikeuksistaan. Ja nyt hänen 15 vuoden takainen haave on toteutunut ja hän on täällä kulkemassa omaa El Caminoaan.
Saksalaismies eroaa vaimostaan, saa burnoutin, joutuu sairaslomalle ja ajaa pahan kolarin, josta selviää kuin ihmeen kaupalla. Hän saa toisen tilaisuuden. Hän päättää lähteä pyhiinvaellukselle. Hän ostaa kaikki varusteet, mutta epäröi kuitenkin lähteä, vaikka on kiertänyt maapallon moneen kertaan työnsä puitteissa. Tämä matka saattaa olla toisenlainen. Hän ei tiedä mitä se tuo tullessaan. Häntä pelottaa.  No, hän voi kuitenkin ajaa sisään uudet retkikenkänsä, jos hän vaikka päättääkin lähteä. Hän käyttää uusia jalkineita päivittäin ja tekee pieniä kävelylenkkejä kotikaupungissaan. Kerran hän löytää kadun, jota pitkin hän ei koskaan ole kulkenut. Ja äkkiä hän seisahtuu: erään talon seinälle on piirretty iso kuva, joka esittää pyhiinvaeltajaa matkalla Santiago de Compostelaan. Kenties tuossa talossa asuu joku, joka on oman Caminonsa suorittanut. Ja nyt hän ei enää epäröi, ei enää tämän merkin saatuaan, vaan tilaa matkansa heti.


Ranskalaismies eroaa tyttöystävästään, myy kaiken ja lähtee omalle pyhiinvaellukselleen muulin ja koiran kanssa kohti Santiago de Compostelaa kotikonnuiltaan Ranskasta. Välillä hän on töissä matkansa varrella ja jatkaa sitten kulkuaan. Nyt puolen vuoden päästä lähdöstään hän on täällä Pohjois-Espanjassa matkalla kohti Santiago de Compostelaa.


Italialaismies työskentelee kampaajana filmitähtien kanssa. Yhtenä päivänä hän jättää työnsä ja lähtee omalle El Caminolleen. Hienot hotellit vaihtuvat pyhiinvaeltajien kerrossänkymajoituksiin, kalliit ateriat pilgrim menuihin ja baarien bocadilloihin. Mutta hän ei valita. Hän on matkalla. Matkalla johonkin uuteen.
Laiva kaatuu myrskyssä Norjan rannikolla ja uppoaa. Mies pelastuu ja on onnettomuuden ainut elonjäänyt. Kiitoksena pelastumisestaan hän päättää kiertää kaikki maailman pyhiinvaellusreitit. Nyt hänellä on takana kymmeniä tuhansia kilometrejä kävelyä pitkin pyhiinvaellusreittejä. Ja hänen matkansa jatkuu.
Espanjalaismies sahaa tätä Pohjois-Espanjan suosituinta reittiä (pituus yhteen suuntaan lähes 800 km) edestakaisin ja on nyt jo kolmannen edestakaisen matkansa paluuosuudella. Toinen espanjalaismies vetää perässään lastenvaunujen alustan varaan rakennettuja kärryjä ja tekee koiransa kanssa matkaa jo neljättä kuukautta. Sveitsiläismies haluaa matkalleen pituutta ja lähtee kävelemään kohti Santiago de Compostelaa Helsingistä.
Saksalaismies lähtee pyhiinvaellukselle kotoaan Kölnistä. Kun tapaan hänet, hänellä on jo 2000 kilometriä kävelyä takanaan. Hän nukkuu yönsä teltassa tai kirkossa tai kirkon edustalla katoksen suojassa. Hän ei juuri koskaan käy ruokailemassa baareissa tai kahviloissa, vaan valmistaa ruokansa itse. Kerran eräs amerikkalaisnainen kiinnostuu hänestä kovasti. Mies yrittää selittää, että hän on pyhiinvaellusmatkalla, mutta se ei auta. Hänen on yhtenä päivänä käveltävä yli 40 kilometriä, jotta hän pääsee naisesta eroon. Luonnollisesti hän asuu Kölnissäkin sinkkuna. Mutta hän osoittautuu mukavaksi mieheksi, joka juttelee mielellään kokemuksistaan ja asioistaan. Kävelemme monta tuntia yhdessä, kunnes minä sukellan baariin ja hän jatkaa matkaansa.

Aamupäivällä kello 11 istun kahvilassa pöytään, jossa on nuori espanjalaismies. Hän kertoo, ettei halua tyttöystävää, sillä äiti riittää hänelle vielä. Hän näyttää kädessään olevaa tatuointia, joka on otettu rakkaudesta äitiin. Hän sanoo lähteneensä kävelemään jo kello 2 aamulla ja on kävellyt tänään yhdeksässä tunnissa 50 km. Hänen lounasmenuunsa on kaksi olutta, tupakka ja joint, jonka hän kertoo olevan hyvää lääkettä hänelle. Se pitää hänet vauhdissa, sillä hän aikoo kävellä tänään vielä 20 km lisää.


On hyvä kuulla toisten tarinoita. On hyvä nähdä, että isotkin muutokset ovat mahdollisia. Joskus muutokset tulevat kriisin kautta, mutta usein myös siten, että ihminen havahtuu: tästä olen saanut tarpeekseni, tämän aika on ohi, tämä suunta ei ole oikea, tämä ei ole minun taisteluni, tätä en enää halua lisää jne. Jään miettimään, mitä muutoksia minä haluan tehdä.

El Camino - Halleluja

Tulemme pitkän nousun jälkeen mäen huipulle, jonne on pystytetty puinen risti. Mia pysähtyy, hengähtää ja lausuu yhden sanan: ”Halleluja!”

Sade yltyy ja vedän reppuni päälle sadesuojan. Kävelemme alaspäin liukasta rinnettä. Meidät ohittaa kaksi pyhiinvaeltajaa, jotka ovat varustautuneet sadeviitoilla. Minullakin on sellainen repussani, mutta olen jo märkä enkä viitsi kaivaa sitä enää esiin.
Kävelemme sateessa maantietä pitkin monta kilometriä, kunnes tulemme pieneen kylään. Etsimme kahvilaa tai baaria. Löydämme yhden, mutta se on kiinni. Paikallisia asukkaita ei näy missään, ainoastaan iso etana omalla El Caminollaan ylittämässä asfalttitietä. Nostan sen turvallisesti tien yli. Toivottavasti sen taival ei mene tästä pilalle.



Emme löydä paikkaa, missä voisi syödä, virkistäytyä ja kuivatella märkiä vaatteita. Sitten Peter huomaa erään talon oven olevan auki ja menee sisään. Pian hän viittoilee meille. Talo on remontoitavana ja työmiehet antavat meille luvan tulla sisään kuivattelemaan. Otamme märät päällysvaatteet pois ja kaivamme esiin hieman evästä. Lepopaikkamme on kalustamaton eteinen, ympärillämme paljaat betoniseinät ja allamme betonilattia. Paikkaa voisi sanoa kolkoksi, mutta meille se on loistohuvila.
Peter sytyttää savukkeen. Sen savu leijailee pehmeästi puolihämärässä eteisessä. Juttelemme niitä näitä iloisena suojastamme. Otan esiin kännykkäni ja laitan soimaan Leonard Cohenin Hallelujan. Hiljennymme kuuntelemaan. Välillä työmiesten poraus peittää kaiken muun alleen. Mutta porauksen tauotessa aina se toinen, hiljaisempi mutta väkevämpi ääni leijailee sisääni täyttäen minut kuin tupakansavu tämän eteisen. Cohenin upea ääni ja musiikki soi maagisella voimalla tässä betonikatedraalissa. Ja se virtaa sisälläni kuin kirkas puro saaden ihoni kananlihalle. Katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme. Ei tarvita sanoja, on vain tämä kokemus. Kolme ihmistä yhdessä kokemassa jotain sanoinkuvaamatonta, kaunista, pysäyttävää ja yhdistävää hetkeä. Elävä hetki pienistä aineksista pienissä puitteissa. Tämä on pyhä hetki, joka juurtuu sydämeeni. Tämän vuoksi tänne kannatti tulla. Halleluja!



El Camino - Jakaminen

Pitkän kävelyn jälkeen pysähdyn kylän baariin ja istahdan kadulla olevan pöydän ääreen. Pian eteeni on ilmestynyt omenanlohkoja. Otan ilolla vastaan tarjouksen ja rouskuttelen meheviä omenanviipaleita. Sitten eteeni työnnetään täysjyväkorppuja ja sulatejuustoa enkä voi näistäkään kieltäytyä. Hyviltä maistuvat. Lähtiessäni jatkamaan matkaani korppujen omistaja Mia pyytää minua ottamaan loput korput mukaani. Yritän ensin kieltäytyä, mutta lopulta pakkaan ne reppuuni.
Pysähdyn lähteelle juomaan. Lasken reppuni maahan. Riisun sukat ja otan kengät pois jalasta. Istahdan lähteellä olevan pöydän ääreen syömään. Pian paikalle saapuu muitakin vaeltajia. Olen jakanut mehukkaan omenani lohkoihin. Tarjoan espanjalaiselle naiselle viipaleen omenastani. Hän puolestaan tarjoaa minulle persikanviipaleen. Ranskalainen nainen tarjoaa koko joukolle suklaata, joku toinen pähkinöitä. Lopuksi tarjoan vielä maistiaiset omasta suklaalevystäni ja annan sveitsiläisen linkkarin espanjalaisen miehen ihmeteltäväksi. Mies ja lelu viettävät hetken laatuaikaa toistensa seurassa.


Olemme kävelleet ylös kolme mäkeä ja tietysti niiden väliset alamäet ja tasanteet. Edessä häämöttävään kylään on vielä muutama kilometri jäljellä. Mian jalat ovat kipeät ja hänen kävelynsä on vaivalloista. Totean, että nyt olisi hyvä pitää tauko ja muut ovat samaa mieltä. Niinpä levitän kevyen filttini tien varren nurmelle. Kaikki kaivavat esille reppujensa antimia ja pian meillä on tarjolla mukava välipala: sulatejuustoa, omenaa, kiiviä, banaania, oliiveja, suklaata, pähkinöitä, manteleita,… niin ja Mian antamia täysjyväkorppuja. Peter laittaa kännykästään musiikin soimaan ja nautimme olostamme. Ja kuin taikaiskusta koko päivän taivasta peittänyt pilviverho repeytyy ja aurinko pilkistää esiin. Peter osoittaa äkkiä yläpuolelleen: päivän ensimmäinen perhonen lennossa.





El Camino - Oman tahdin löytämisestä

El Caminolla huomasin, kuinka tärkeää oli löytää oma kävelytahti. Sellainen, että askel oli sopivan mittainen ja jalkojen rytmi oli sen hetkisen tilani mukainen. Molemmat saattoivat vaihdella hetkestä toiseen. Sopiva tahti löytyi kuuntelemalla kehoani. Kun tahti oli sopiva, eivät jalat jännittyneet turhaan. Hyvässä tilanteessa kävelyyn tuli nautittava helppous ("flow") ja tuntui, että jaksaisin kävellä vaikka kuinka pitkälle.

Oli hyvä löytää myös itselle sopiva levon ja kävelyn tasapaino. Itse pidin usein taukoja, oikeastaan aika pian sen jälkeen, kun tauon ajatus tuli mieleeni, vaikka olisinkin ollut vielä hyvävoimainen. Otin repun pois selästä, join tilkkasen vettä ja söin mahdollisesti jotain evästä. Usein otin myös kengät ja sukat pois. Hetken lepo virkisti ja taas oli mukava kävellä. Riittävillä lepohetkillä estin sen, ettei kävelyyni tullut suorituksen ja puristuksen makua. Lepohetket auttoivat myös siinä, etten ajatellut vain perille pääsyä, vaan olin läsnä mahdollisuuksien mukaan matkan joka hetkessä ja huomioin muut ihmiset, omat tuntemukseni, linnut, hyönteiset, kasvit, sään, maiseman, jne. El Caminolla pidin myös useita välipäiviä, jolloin en kävellyt lainkaan.


Edellä mainituista syistä johtuen alkumatkallani tapaamani ystävät menivät menojaan. Minulla oli yksi hitaimmista tahdeista. Onneksi matkan varrella tapaa aina uusia ystäviä. Loppumatkasta minulla oli ilo tavata kaksi vielä minuakin hitaampaa kulkijaa, joiden seurassa kävelin kaksi päivää. Tämä sopi minulle oikein hyvin, koska huomasin, että tahtini hidastui matkan edetessä.

El Camino on suuri opettaja. Ruotsalainen urheilutaustan omaava nuorimies käveli hurjalla vauhdilla pari ensimmäistä päivää, jopa juoksi osan matkasta. Lopputuloksena polvet kipeytyivät niin pahasti, että hänen täytyi hankkia kävelysauvat ja polvituet. Kipuja välttääkseen hän käveli alamäet takaperin. Oli kiva kävellä ja keskustella naamat vastakkain.

Kanadalainen mies oli varannut koko lähes 800 km:n matkaan aikaa ruhtinaalliset 3 viikkoa, mikä ilman lepopäiviä tarkoitti n. 40 km:n päivämatkoja. Yhtenä päivänä hän oli kävellyt yli 50 km ja saanut pohkeensa hyvin kipeäksi. Hän joutui taipumaan tosiasioiden edessä ja mietti, ottaisiko sittenkin bussin jossain vaiheessa lyhentääkseen kävelyurakkaansa.


Jokainen löytää oman tahtinsa, jotkut aikaisemmin kuin toiset. Joku löytää sen vasta matkan jälkeen juostuaan jokapäiväisen ohjelmansa perässä. Oliko se vain suoritus ja olinko todella tekemässä tuota matkaa ja elämässä sen hetkiä? Tai olinko liian mukavuudenhaluinen enkä koskaan todella ottanut mittaa itsestäni? Tahti löytyy vapaaehtoisesti tai El Caminon opettamana. Ja tuo tahti on jokaisella omanlaisensa.

5.11.2010

El Camino ja elämä

El Camino on elämä pienoiskoossa. Se miten teet matkaa, kertoo paljon sinusta ja omasta elämästäsi.

Suunnitteletko matkasi tarkasti etukäteen ja yrität pysyä suunnitellussa? Vai elätkö enemmän hetkessä ja katsot, mitä uusi päivä tuo tullessaan ja toimit sen mukaisesti? Vai teetkö alustavan suunnitelman ja olet avoin muutoksille, jos tarve sitä vaatii? Osaatko antautua hetkeen ja heittäytyä tuntemattomaan? Kuinka paljon luotat toisiin ihmisiin ja elämään yleensä?

Kuinka tarkkoja ja tiukkoja tavoitteita asetat? Onko sinulle päämäärä tärkeämpi kuin matka vai toisinpäin? Mikä on kävelytahtisi? Kuinka paljon pidät lepotaukoja? Juotko mieluummin ensin kupin kahvia (tai jotain muuta) vai palkitsetko itsesi vasta tietyn urakan jälkeen?


Teetkö mieluummin matkaa yksin, jonkun toisen kanssa, kiinteän ryhmän kanssa vai ihan kenen tahansa kanssa?

Kannatko paljon tavaraa repussasi vai kuljetko kevyin kantamuksin? Varaudutko kaiken varalle vai luotatko, että saat tarvitsemasi jotenkin matkan varrelta? Ja jos kannat paljon tavaraa mukanasi, ovatko ne sinua varten vai siksi, että voisit auttaa jotain toista?



Kannatko elämässäsi paljon taakkoja? Ovatko ne sinun taakkoja, kuuluvatko ne sinulle? Vai kannatko muiden taakkoja? Kannatko sellaisia taakkoja, joille et voi tehdä mitään? Onko jokin taakaksi luulemasi asia sittenkin siunaus eikä taakka?

Näitä kysymyksiä voisi esittää loppumattomiin. Jokainen asia El Caminolla on verrannollinen elämääsi ja sinuun. El Camino on kuin elämäsi ja elämäsi on kuin El Caminosi.


Jokaisella on omanlaisensa elämä, siksi myös El Camino on jokaisella erilainen. El Camino on suuri opettaja, jos osaa kuunnella sen opetuksia. Myös opetukset ovat jokaiselle erilaiset. El Caminolla on helpompi oppia asioita itsestään ja omasta elämästään kuin arkisessa ympäristössä, sillä matkalla on vähemmän häiriötekijöitä ja ihmiset ovat vapaita velvollisuuksistaan.

Suurin haaste on siinä, kuinka pystyy jalkauttamaan kävelyn aikana opitut asiat jokapäiväiseen elämään. El Camino jatkuu senkin jälkeen, kun kävely on ohi. Sitten vasta alkaa sinun todellinen El Caminosi, jota onneksi sait hetken harjoitella kaikessa rauhassa omassa tahdissasi pyhiinvaellusreitin varrella kanssakulkijoiden tukemana.

El Camino - Musiikin tahtiin

El Caminon yksi puoli on kävely. Kävely muodostaa rungon pyhiinvaellusmatkalle. Kaikilla pyhiinvaeltajilla on sama yhteinen matka, sama tie kuljettavana.

Ennen matkaa ajattelin käveleväni pääasiassa yksin, mutta toisin on käynyt. Olen kävellyt enemmän seurassa tai jonkun kanssa kahdestaan kuin yksin.

Yhtenä päivänä kävelen kuitenkin yksin. On kuuma iltapäivä eikä missään näy varjoisia lepopaikkoja. Takana on 20 km kävelyä ja vielä viitisen jäljellä. Maisema on tylsä ja kävelen pitkin ison tien vartta. Jalkojen rakot kivistävät ja minua väsyttää.



En ole vielä kuunnellut musiikkia kävellessäni, mutta nyt päätän kokeilla. On musiikin aika.

Samuli Edelmanin "Sinä olet aurinko" herättää minut koomasta ja saa käteni heilumaan.

"Käännän väsyneet kasvoni sinuun ja jaksan taas.
Sinä valutat voimani minuun niin kuin nukkuvaan.
Se saa silmäni auki ja jalkani nousemaan.
Oi, ihana valo, niin on nimesi kaunis sana.
Sinä olet aurinko."

Ja sitten "Enkelten tuli" laittaa minut liekkeihin.

"Voit olla onnellinen, jos sulla on jotain, mistä sä haaveilet
ja onnellinen voit olla jos sä tahdot saada sen.
Sä voit kiertää tätä maailmaa,
sä voit lähteä ja tulla uudestaan.
Sama tunne, samat äänet, samanlainen...
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten.
Sama mies ja sama nainen, samanlainen...
Tuli polttaa sydämessä, tuli enkelten."

Sitten haluan jotain hevimpää ja laitan vanhan herran Neil Youngin raskaan kompin ja rosoiset kitarasoolot soimaan.

Jalkani muuttuvat rumpupalikoiksi. Pääni nyökyttää. Käteni tapailevat kitarakomppia. Ja jatkan kävelyä uutena energisenä miehenä.



El Camino - Pamplonan pauloissa

Aloitan El Caminoni eli pyhiinvaellukseni urbaanisti tutustumalla Pamplonan vanhaan kaupunkiin.
Kun lauantai-iltana saavun kaupunkiin, niin vanhan kaupungin kadut ovat mustanaan ihmisiä. Joku juhla on meneillään ja myöhemmin illalla on äänestä päätellen mahtava ilotulitus. En nimittäin jaksa enää lähteä majapaikastani kadulle, sillä 4:15 aamuherääminen painaa jäsenissä.
Sunnuntaiaamuna kadut ovat autiot ja näkyy juhlimisen merkkejä: tyhjiä pulloja, tölkkejä, sirpaleita, oksennusta. Mutta ihastun kaupungin lumoon ja ihmettelen katuja, kujia, rakennuksia, yksityiskohtia. Kaunista. Ja kun ihastelen San Saturnino kirkon hienoja alttariveistoksia, päätän, etta täällä on hyvä olla pidempään ja antaa kaupungin tulla iholle. Tulee ajatus hitaasta Caminosta, maistellen ja haistellen.
Plaza Consisterialilla on meneillään lasten härkäjuhlat. Samaan tapaan kuin heinäkuussa härkäjuhlien aikaan, härät ajavat kadulla takaa lapsia, jotka kirkuen juoksevat karkuun. Härät tässä tapauksessa ovat aikuisten työntämiä pyörillä liikkuvia muovihärkiä. Käyn katsomassa Pamplonan kuuluisan härkätaisteluareenan. Valitettavasti illalla ei ole tiedossa taistelua.
Kunnon pyhiinvaeltajan tavoin käyn messussa, josta en paljoa ymmärrä. Paljon on väkeä, myös nuoria. Mukavinta on, kun välillä lauletaan ja kerran kätellään lähellä olevia. Ehtoollisella saa leipää, vaan ei viiniä. Alttaritauluun on maalattu härkä. Parhaiten mieleen jää hypnoottisen kaunis Jeesus-patsas (ylimaallinen katse ja kaapu repäisty auki sydämen kohdalta) ja valon vaihtelu alttarin lasimaalausikkunoiden läpi, kun aurinko menee välillä pilveen ja tulee sitten esiin. Rauhoittavaa.

Illalla on sitten taas menoa: karaokea ja tanssia kadulla. Vastapainoksi löydän hiljaisia katuja, kirkkoja ja puistonpenkkejä. Katselen ihmisiä heidän arkisissa touhuissaan.
Oikeita peregrinojakin ( = pyhiinvaeltajia) näkyy aika paljon, monet tekemässä matkaa polkupyörällä. Teen tuttavuutta yhden ryhmän kanssa: joku toinenkin suomalainen on nähty. No, kanssakulkijat tullevat tutummiksi, kunhan pääsen kaupungin lumosta ja tien päälle.
Nyt maanantaiaamuna aamiaisen jälkeen joko lähden matkaan tai lääkärille, koska korvaa hieman jomottaa. En vielä tiedä, hetkessä on niin mukava elää...

30.10.2010

El Camino - Lähtemisen houkutus

Puolessa välissä nousua pysähdyn hengähtämään. Vielä parisataa porrasta ylöspäin ja seison Malminkartanon täyttömäen huipulla. Etelänpuoleinen tuuli on kova ja vettä sataa vaakasuoraan. Mäen huipulla avautuu upea näkymä Helsingin valomereen.
Mitä teen täällä pimenevässä illassa tuulessa ja sateessa? Miksi selässäni on kirjoilla täytetty 10 kg painava reppu? Joku toinen hullu huipulla seisoja katsoo ihmetellen minua reppuselkäistä piruparkaa.
Selitys tälle hulluudelle on El Camino, Jaakontie,  Way of St. James, ikivanha pyhiinvaellusreitti, jonka Pohjois-Espanjassa kulkevalle osuudelle olen parin päivän päästä vihdoin lähdössä kaksivuotisen unelmoinnin jälkeen. Eikä monen sadan kilometrin kävelyreitille kannata lähteä ihan kylmiltään. Siksi olen jumppaamassa lihaksiani täällä mäen päällä enkä kotona juomassa iltateetä.
Kun lönköttelen alas mäkeä, niin kaikki tuntuu taas hyvältä. Ristiselkäkipu ei nyt vaivaa ja kipeytyneet polvetkin ovat hiljaa. Tuleva matka kutkuttelee mielessä aiheuttaen mukavan kutinan vatsanpohjaan. On samanlainen olo kuin yli kaksikymmentä vuotta aiemmin Interrail-reissun kynnyksellä. Nenässä tuoksuu seikkailun sulotuoksu. Tuolloin kirjoitin matkapäiväkirjan ensimmäiselle sivulle Herman Hessen Lasihelmipeli-kirjassa olleen runon Vaiheet.
”… Kun kutsuu elämä, siis, sydän, valmis taas ole jäähyväisiin, uuteen alkuun. Iloiten lähde, nurkumatta katko siteesi entiseen, päin uutta riennä.”
”… Lävitse, ohi, eteenpäin. Ei mikään saa sydämelle tulla kotimaaksi.”
”… Vain sillä ken on vapaa, valmis lähtöön, on voimaa murtaa tottumuksen kahleet, ja kuolinhetkelläkin vielä kerran tajuta nuorin silmin uudet etäisyydet. Elämän kutsu loputon on meissä. Siis tyynny, sydän, hyvästele, lähde!”



Olo on kuitenkin ristiriitainen. On haikeaa jättää perhe kolmeksi viikoksi. On myös haastavaa olla töistä poissa noin pitkään kiireisen syksyn keskellä. Toisaalta minun on helppo lähteä, kun asia on kotona sovittu. Ja toisaalta minun on "pakko" lähteä, koska en halua pettää unelmaani. Ja vaikka pian lähden kolmeksi viikoksi tutkimusmatkalle kauas pois, suurin haaste minulla on matka lähiympäristööni, läheisiini ja omaan arkiseen elämääni. Haen siihen kaukomailta perspektiiviä. Torsti Lehtisen sanoin:
”Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista.”