Aamulla
nukuttaa pitkään raskaan työrupeaman jälkeen. Niinpä aurinko on jo korkealla,
kun ajelen helatorstaina kohti italialaista taloa. Mitä ihmettä! On pyhä ja
vastaan tulee kuorma-auto lava täynnä maata ja multaa. Hei, täyttömäki on
toisessa suunnassa! Mitä ihmettä täällä on tekeillä!
Jätän
autoni täyttömäen juurelle. Runsaslukuisimmat linnut paljastavat itsensä heti:
Suomen yleisimmät pajulintu ja peippo, yleistiaiset tali- ja sinitiainen,
tavisrastaat musta- ja räkättirastas, taivaalla näkyvin lokki kalalokki ja
täyttömäellä tavalliseen tapaan kiurun taukoamaton liverrys. Jotain uuttakin
on: metsäkirvinen laulaa täysillä metsän laidassa tsia-tsia-tsia…, niittykirvinen lentelee hyppelehtien täyttömäen
rinteessä ja tikli toistelee pensaassa omaa nimeään.
Sitten
taivaalla on haukka. Ja haukan perässä on varis. Haukka kurmuuttaa välillä
varista, mutta tämä ei anna periksi. Variksen avuksi takaa-ajoon liittyy
västäräkki. Kanahaukka liitelee metsän suojaan.
Tekolammella
uiskentelee kolme koirassinisorsaa ja telkän kolli. Ovatko naaraat jo
hautomassa? Yksi pariskuntakin löytyy: kaksi haapanaa. Vastaan tulee mies, joka
sanoi kuulleensa ruisrääkän lammella aiemmin aamulla. Nyt ei kuulu rääkkää.
Kuuluu vain keltasirkun kuiva laulu ja punakylkirastaan yksitoikkoinen
poljento.
Taas tietä
pitkin tulee kuorma-auto täydessä maalastissa. Nyt saan jo näkyviin
kaivinkoneen ja muuttuneen maiseman. Pellolle on tuotu parakkeja ja kaivinkone
on kaapinut laajalta alueelta maanpintaa pois. Rikkovat maanpinnan ja
pyhäpäivän rauhaa. Suuntaan kulkuni läheiseen metsään.
Metsässä on
rauhallista. Koneiden ääni peittyy luonnon säveliin. Täällä on menossa ihana
konsertti. Pohjalla on tuulen humina kuusen oksissa. Rastaat muodostavat
äänimaton sen päälle. Äänimatosta nousevat sinitiaisen trilli, peukaloisen
juoksutukset, kirjosiepon rytmisäe, käpytikan iskut, sepelkyyhkyn huhuilut, punarinnan
pulppuilut ja jos oikein tarkkaan kuuntelee, niin erottaa rautiaisen
hyppelehtivän säkeen. Välillä kuuluu myös sirittäjän säksätystä. Hienoa olla
tässä hetkessä, tässä metsässä, tässä konsertissa. Yksi lintu on hiljaa: peuraruokinnalla
närhi kahmimassa laariin jääneitä kauranjyviä.
Italialaisella
talolla on möyritty. Tätä todistaa kyntökasoilla hyppivä kivitasku ja taloon
pesää tekevä talitiainen. Italialaisella talolla otan, totta kai, selfien.
Tänään ei hymyilytä. Kauankohan talokaan on enää pystyssä? Muistelen
Horatiusta, vapautetun orjan poikaa. Horatiuksen mukaan tärkeintä on pysyä
järjissään eikä hukkua liikoihin ajatuksiin tai pelkoihin. Koska elämä päättyy
kuolemaan, on heitettävä huolet sikseen ja tartuttava hetkeen. Ja vaikka
italialainen talo kuolee, minä elän vielä. Horatius oli nautiskelija ja piti
viinistä. Minä lähden teelle.
Vastaani
tulee mies, joka tietää, mitä täällä puuhaillaan. Tänne on kuulemma tulossa
golf-kenttä. Ja italialaisen talon kohdalle tulee golf-klubi ravintoloineen. Jumalauta,
golf-kenttä! Eivätkö ne mitään muuta keksi? Pienelle porukalle varataan
julmettu maa-alue keskeiseltä virkistysalueelta. Masentavaa!
Kaukaisimmalla
peltoaukealla töyhtöhyypät lentävät peltojen yllä siivet pumpaten ja nokasta
kuuluu sadelinnun naukaisu. Kottaraiset istuvat rauhassa sähkölangalla
räkättien ja yksinäisen uuttukyyhkyn kavereina. Taivaalla kiertelee
varpushaukka. Täällä kaikki on vielä ennallaan. Mutta kuin enteenä tulevasta
löydän kauriin pääkallon. Istun teelle. Ajattelen kallon ajatuksia Horatiuksen
neuvoista piittaamatta. Etsin hiirihaukkoja, mutta löydän taivaalta vain
sepelkyyhkyjä. Ehkä hyvä näin. Älkää tulko tänne, hiirihaukat! Täällä
raiskataan maata. Täällä ei ole kohta teille enää mitään. Pysykää poissa!
Menkää muualle, missä haukka voi vielä elää.
Kävelen
pois autolle pelto-ojan reunaa pitkin. Pari sinisorsaa uiskentelee ojassa. Yli
lentelee haarapääskyjä. Liro säikähtää lentoon. Rentukat kukkivat ojan varsilla
näyttävästi. Aurinko tulee kunnolla esiin. Toppatakki alkaa olla liikaa. Riisun
hanskat ja pipon ja poistan lämmikevillapaidan toppatakin alta.
Lammella
kiikaroin rantoja. Juuri kun ennätän ajatella ympäristöä rantasipille
sopivaksi, kuuluukin tämän sympaattisen kahlaajan ääni. Sipi lennähtää lammen
yli toiselle rannalle, jonne jää keikuttelemaan takamustaan. Ja sitten kuuluu
mekaaninen raksutus lähipusikoista. Ruisrääkän raavinrauta avautuu hetkeksi.
Lammelta oikaisen autolle metsäsaarekkeen halki. Löydän hienon metsäaukion. Siellä aika pysähtyy. Aukiota reunustavat tali- ja sinitiaisten laulu ja hyörinä sekä peipon ja pajulinnun säkeet. Kuin retken alussa. Ympyrä on sulkeutunut. Punarinta laulaa taukoamatta ja syvemmältä metsästä kuuluu palokärjen villi huuto. Kuin se sanoisi: Luonto on vielä meidän. Ja totuus ihmisille kuuluu: Luonto ei ole koskaan ollut meidän.