Seuraan lintuja pihalla, kuten tapoihini kuuluu. Kiinnitän huomioni mustarastasrouvaan, joka näyttää kantavan risuja, ruohoa ja sammalta autoni alle. Ei hemmetti, sehän tekee pesää autooni! Ihmettelinkin kaupassa käydessäni parkkiruudussa ollutta olkikasaa. Sehän oli siis mustarastaan entinen pesä, todennäköisesti autoni renkaan päälle rakennettu, joka minun siitä lähtiessäni oli pudonnut maahan.
Jotain on tehtävä, en voi antaa lintuparan taas uurastaa tyhjän takia. Niinpä ajan autoni pois parkkipaikaltani ja pysäköin sen tiensivuun. Kotiin päästyäni seuraan ikkunasta, miten pallohukkainen rastas mahtaakaan olla, kun pesäalusta on kadonnut tiehensä. Ja mitä vielä! Siellä se jo rakentaa pesää naapurin auton renkaan päälle!
Vaimoni kertoo työkaveristaan, joka ei voinut mennä parvekkeelleen koko kesänä, koska sepelkyyhky oli tehnyt pesän sinne. Mieleeni juolahtaa myös se kevät, kun talonmies käynnisti traktorin ja ihmetteli traktoria hädissään seuraavaa västäräkkiä. Kun hän avasi konepellin, paljastui linnun pesä poikasineen. No, en mä nyt välttämättä tätä traktoria tarvitsekaan, totesi hän, ajoi traktorin takaisin parkkiin ja antoi linnulle pesimärauhan.
Muistan myös kaverini kertomuksen hänen lapsuudestaan, kun pulu teki parvekkeelle pesän tai oikeastaan pari risua ristikkäin. Kaverini asensi parvekkeelle peilinpalan niin, että näki, oliko pulu hautomassa vai ei, jolloin parvekkeelle saattoi mennä. Kakkaa kuulemma kertyi ja äiti tykkäsi!
Voi noita lintuja ja niiden pesänrakennusvimmaa. Tosin ei se ihmisiltäkään ole unohtunut. Joka kevät vaimoni saa kodinkunnostuspuuskia, jotka alkavat ja päättyvät yhtä nopeasti kuin ulkona häärivän rastaan pesäkohde vaihtuu.
