26.5.2011

Jatkoin pidemmälle

Tänään sain rauhan. Koko mökkiviikon minua on askarruttanut, mitä tekisin ensi viikolla, joka minulla on myös vapaana. Tarkoitus on tehdä poikani kanssa jotain yhdessä, kun koulun opetuskin on käytännössä jo loppunut ja oppilaat odottavat kesäloman alkamista. Kun olen pojalleni ehdotellut tekemisiä, olen saanut vastaukseksi ”En mä tiiä.” Eikä hän varmaankaan tiedäkään, kun en minäkään tiedä. Eilen päätin selvittää asian ja ajoin kotiin, koska minun oli joka tapauksessa ajettava kauppaan 20 km, joten samalla saatoin ajaa 50 km lisää.

Esitin pojalleni vaihtoehtoja: telttailua, mökinvuokraus, Lapin kesäyön aurinkoa katsomaan ja viimeisenä valttina äkkilähtö. Poikani valitsi äkkilähdön. Niinpä olemme lauantaiaamuna virkeän kukon laulaessa astumassa Etelä-Turkkiin lähtevään koneeseen. Mieluusti olisin poikani kanssa kokenut Suomen luonnon ihmeitä, mutta tämä oli hänen valintansa, siispä lähdemme kokemaan Turkin ihmeitä. Näin nopeasti en ennen ole matkoja varannut.

Yön yli kestäneen kaupassa käynnin jälkeen jatkoin mökkimaisemien ihmettelyä. Tänään pääsin unelmapaikkaani (ks. eilinen blogi). Ja olihan se ihan hieno paikka. Sieltä käsin tosin eilinen kukkivan tuomen alunen näytti aivan upealta paikalta. Rauhoituin ja hiljennyin. Aurinko meni jatkuvasti pienten poutapilvien taakse ja tuli taas esiin. Katsoin kuinka pilvien varjot matkasivat pitkin pellon pintaa. Tuosta näystä syntyi seuraava runo:


Pilven varjo pyyhkii pellon pintaa.
Istun katajapensaan katveessa.
Kiikarit nousevat ja laskevat.

Hyyppä hoippuu mullan yllä
katkotuin siivin, karkottaa lokin
naukaisee – kuin ennustaisi sateen.

Miksi vain nimeän lintuja ja maiseman osia?
Enkö uskalla aurata arpiani auki
antaa sateen huuhtoa ja värin tulvia minuun?

Voisin maalata tämän pellon taulun sisään:
käki kukkuisi, haukka liitäisi, kukat hehkuisivat.
Kaikki tuo olisi silloin kädessäsi esillä
kun soperran sinulle multaisen maani värit.


En pysähtynyt unelmapaikkaani, vaan jatkoin pidemmälle. Kohtasin surun ja neidon, molemmat perhosen asussa. Kuulin ison linnun ryskyvän pakoon. Kuuntelin kottaraispoikien nälkää. Törmäsin töyhtötiaiseen. Ihmettelin voikukkien kultaa ja näin kielojen tulvan. Ylitin ojia. En kaatunut. Kiipesin mäkiä. Polveni kestivät. Ja kun hengitin syvään ja tunsin tuomen tuoksun, olin saapunut kotiin.

Matkalla voit nähdä ihmeitä, ole siis hereillä


Sateen jälkeen on poutasää, lauletaan jossain iskelmässä. Vaikka kyseessä on ärsyttävän triviaali asia, niin se pitää kokemuksellisesti hyvin paikkansa. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä satoi paikoitellen rankasti ja tuuli oli kova. Herätessäni jäljellä oli vain tuuli. Aurinko ilakoi puissa ja meressä.


Luin päivän Tolle-annokseni (kirjasta Läsnäolon voima):

”Todellinen pelastus on täyttymystä, rauhaa, elämää kaikessa täyteydessään. Se merkitsee sitä, että olet se joka olet, että tunnet sisimmässäsi sen hyvän, jolle ei ole vastakohtaa, tunnet kaikesta ulkoisesta täysin riippumattoman Olemisen ilon.”

”Mielesi sanoo, ettet voi päästä täältä sinne. Täytyy tapahtua jotakin tai sinun täytyy tulla joksikin ennen kuin voit olla vapaa ja täydellinen. Todellisuudessa mieli sanoo, että tarvitset aikaa, että sinun pitää löytää, valita, tehdä, saada aikaan, saada omaksesi, tulla joksikin tai ymmärtää jotakin ennen kuin voit olla vapaa tai täydellinen. Pidät aikaa pelastuskeinona, mutta se on pelastuksen pahin este. Ajattelet, ettet voi tällä hetkellä saavuttaa jotakin, koska olet siellä missä olet ja se joka olet – et ole vielä tarpeeksi hyvä ja täydellinen. Mutta totuus on, että vain tässä ja nyt voit päästä sinne. Pääset sinne oivaltamalla, että olet jo siellä. Löydät Jumalan sinä hetkenä, jolloin oivallat, ettei sinun tarvitse etsiä Jumalaa.”

Tollen sanat vielä mielessäni lähdin kävelylle, tällä kertaa tutkimaan lähipeltoja ja niiden reunamaisemia. Istuin pellon laidalla ja kiikaroin pellon vastapäistä reunaa. Kuinka kaikki näyttikään siellä idylliseltä. Siellä oli hienon näköinen paikka, jossa oli kivikasoja ja kivien välissä katajapensaita. ”Tuolla on kaikki paljon hienompaa kuin tässä, missä nyt olen” ajattelin kaihoisana. Sinne on päästävä. No olihan tässäkin hieno tuomi, jonka alla istuskelin. Ja tuomenkukat tuoksuivat makoisasti. Mutta ajattelin, että ne ovat vain tuoksumolekyylejä.

Lähdin siis sen hetkisen unelmieni paikan perään. Matkalla pysähdyin ladon äärelle. Jännää, kun jossain paikassa tulee sellainen olo, että tämä paikka on minulle mieluisa: se tuntuu kotoisalta, siihen on hyvä pysähtyä, siellä olen turvassa, sinne tekee mieli uudestaan jne. Tämä tuntui sellaiselta. En tiedä onko asialla vaikutusta, mutta lapsena ja nuorena retkeilin paljon latojen ympäristössä.


Matkalla ihannepaikkaani huomasin jotain todella kaunista: pellon reuna loisti keltaisenaan voikukista. Siellä oli oikea voikukkaniitty. Epäröimättä suunnistin sinne. Sinne päästäkseni piti kulkea peltojen poikki ojanpiennarta pitkin. Samalla kuulin traktorin ääntä hiekkatieltä ja koska en halunnut joutua tilanteeseen, jossa isäntä kysyisi millä asioilla sitä liikutaan tai miksi kävelet pelloillani (vaikka kävelin siististi ojanpiennarta), niin vaistomaisesti heittäydyin pitkäkseni ojan pohjalle, jotta minua ei näkyisi (ojan pohja oli kuiva). Kyllä minua huvitti tämä ojassa makoilu. Mutta traktori huristi ohi ja jatkoin matkaani.

Ihailin voikukkaniittyä ja makoilin niiden keskellä antaen auringon kutittaa viiksikarvoja. Kalasääski kävi pyörimässä ylläni ja lensi sitten pois. Mietin Tollen sanoja. Olen aika usein kaipaaja. En niinkään kaipaa menneitä asioita, vaikka nekin saavat minut tosinaan nostalgiseksi. Enemmän kaipaan jotain ihmeellistä tapahtuvaksi tulevaisuudessa. Jossakin muualla on paremmin (katajikossa parempi kuin tuomen alla) tai kunhan vain hankin itselleni tuon tiedon tai taidon, niin sitten olisin valmiimpi. Valmiimpi mihin? Elämään? Kuolemaan? Hymähdin, kun mieleeni tulivat varhaisimmat runoni, joiden pääsisältö oli: huomenna elämä alkaa, huomenna alan elää, huomenna maailma saa kuulla minusta jne.


No, en käynyt ihanne-katajikko-kivikasapaikassa lainkaan, sillä nälkä alkoi olla jo kova ja käännyin takaisin mökille. Mutta matkalla ihannepaikkaani koin ladon läheisyyden ja voikukkaniityn autuuden. Hyvinhän tässä siis kävi. Olin tarpeeksi hereillä kokeakseni matkan ihmeet, vaikken pääsytkään ”perille”.

Mökillä totesin vanhan autuuden: kun on nälkä, niin ruoka maistuu ihanalta, vaatimaton mökkiruokakin.

24.5.2011

Taloni metsässä Aurinkorannikolla riippukeinussa

Vuodet eivät ole veljeksiä, eivät päivät, eivät aamut. Jos eilen heräsin kolmen korvilla, niin tänään kömmin punkasta ylös vasta kymmenen jälkeen.


Tänään tein tutkimusmatkoja. Tutkin monia teitä ja polkuja mökin ympäristössä, halusin nähdä minne ne vievät ja mitä niiden varrelta ja päästä löytyy. Kuten voi arvata, niin suurin osa johti mökkien pihoihin. Pääsin näkemään monta rantamaisemaa, mutta mökkejä oli myös keskellä metsää. Näistä metsämökeistä tuli mieleen ruotsalaisen luonnonystävän Hans Lidmanin kirja ”Taloni metsässä”, joka oli yksi lapsuuteni elämyksellisimpiä kirjoja. Luin suurella mielenkiinnolla hänen kertomuksiaan kohtaamistaan eläimistä ja haaveilin itsekin talosta, missä hirvi tai kauris saattoi kurkistaa ikkunasta sisään ja kärppä juoksennella yöllä ullakolla. Muutaman tunnin kävelyllä selvitin mökkiä ympäröivien teiden verkoston ja hahmotin maastonpiirteet päähäni. Nyt olin kartalla.


Palkitsin (tai rankaisin) itseäni lukemalla keskeneräisen parikymppisenä kahteen vihkoon raapustamani 144-sivuisen matkakertomuksen autolla ja asuntovaunulla tehdystä matkasta. Meitä oli kolme miehenalkua ja teimme kuukauden kestäneen toiviomatkan Euroopan halki Espanjan aurinkorannikolle. Lähtö oli 15.12. ja viimeinen kirjoitus on 13.1. Reeperbahnilta. Tässä lukijan iloksi muutamia otteita matkapäiväkirjasta nimeltä ”Koottuja muisteluksia ja teräviä havaintoja kautta koko Euroopan ja eritoten Pyrene-poikien niemimaalta”:

”Siinä alkaa olemaan jo joulun tuntua kun saa käydä hotellin vessassa paskalla kynttilänvalossa.”

”Kaupassa roikkuu homeisia makkaroita ja joku mätä kinkunpuolikas. Ostamme Bimbo-nimistä hiivaleipää ja puna- ja valkoviiniä. Kaupan edustalla makaa kuollut rotta.”

”Eräällä parvekkeella näkyy oudonnäköinen otus ja koska me kaikki istumme autossa, päättelemme että se on apina”

”Sataa , sataa ja aina vaan sataa. On satanut joka päivä kun olemme olleet täällä Aurinkorannikolla.”

”Kun pääsemme vaunuun tyhjentää Hanski kolmasosapullollisen erinomaista punaviiniä 35 sekunnissa erään vedonlyönnin seurauksena. Kova koitos panee väkisinkin irvistelemään. ”Ei koskaan enää punkkua” kuuluu kommentti vääntyneiden kasvolihasten keskeltä.”

Ja niin edelleen. Juomakilpailuja, kortinpeluuta ja nuoruuden koheltamista. Ja vastoinkäymisiä ja uskallusta. Ja nuoruuden voimaa, mistä yksi esimerkki: Ilta- ja yöelämää katsomassa Pariisin Pigallella ja kun metrot eivät enää kulkeneet, niin ei muuta kuin kävellen (2 tuntia 45 minuuttia) vaunulle, tunnin lepo ja kello viideltä aamulla auto käyntiin ja matka jatkui.


Nyt täällä mökillä esittelen uskallusta ja voimia: ripustan luvatusta sateesta huolimatta riippukeinun ja käyn siihen rötköttämään. Kova tuuli mereltä heijaa keinua ja Leonard Cohen laulaa:

“Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack, a crack in everything
That's how the light gets in”

Ja vielä tulee aurinko esiin ennen pilvien vyöryä.

23.5.2011

Netti hidas, TV pätkii, onneksi on Tolle

Herään kello kolme aamulla. Menen pihalle heittämään vettä. On jo valoisaa ja aamurastaan laulu kajahtaa mökin takana. Kömmin takaisin sänkyyn. Minua ei kuitenkaan enää nukuta. Välillä kurkistelen ikkunasta ulos ja näen kuinka lokit ovat nousseet jo siivilleen. Niinpä nousen minäkin, puen ja kävelen alas meren rantaan.


Pystytän kaukoputken jalustalle ja pian saan ihailla aamuvarhain muuttavaa kuikkaa. Isokoskelonaaraan pää ilmestyy näkyviin ison kiven päältä. On mamma tainnut nököttää yönsä siinä. Kalatiira istuu toisen kiven päällä ja venyttelee kehoaan kuin aurinkotervehdystä tekevä joogaaja.

Rannassa nököttävät kivet ovat kuvauksellisia näin aamuvalossa. Lähestyn kiviä, mutta äkkiä tuiskahdan turvalleni. Kiikarit lyövät kipinää kallioon, kameran vastavalosuoja tärähtää graniittia vasten ja puraisen huuleeni. Rantakallio on liukkaan mudan kuuraama. Housuni ovat mudassa. No, ainakin heräsin lopullisesti. Tarkistuksen jälkeen huomaan, että mitään ei särkynyt, ei edes luita.

Tunnin lintujen tiirailun jälkeen syön jugurtin, otan taskuuni pari ruisleivän palaa ja lähden aamukävelylle mökkitietä pitkin. Kuuntelen kuinka peipot riemuavat. Rehevässä notkelmassa piskuinen peukaloinen aikaansaa itseään suurempaa ääntä. Pysähdyn pellonreunaan, missä aurinko valaisee hennon vihreää maisemaa upeasti. Töyhtöhyypät naukuvat ja sepelkyyhkyt huhuavat. Kaikki on hyvin. Sen vahvistaa myös aamupellon kurki komeilla huudoillaan, jotka saavat ihoni kananlihalle. Lähistöllä pomppii kulorastaan pysty hahmo.

Kävelen asfaltille asti, jossa tervehdin kahta hevosta aitauksessa. Käännyn ympäri ja palaan samoja jälkiä takaisin. Ohitan pari korvasientä ja kaksi metsästä solisevaa puroa. Tiellä vaeltelee hyönteisten toukkia, joita en tunnista. Käyn katsomassa vanhaa mökkiä tienvarressa. Harmaasieppo on tehnyt pesän sen räystään alle. Punatulkku ääntelee lähistöllä. Hassua nähdä tuo korea punainen lintu keskellä kuusimetsää, joka kylläkin on sen kesäinen elinympäristö. Tutumpi se on talvella lintulautavieraana.

Mökkejä löytyy rannalta lisää. Selviää, että paikalla on ollut aiemmin kalastajakylä. Tutkin mökit sisältä, mutta ei löydy muuta kiinnostavaa kuin kuivunut vaskitsa. Läheisellä luodolla tiirat ja lokit nostavat älämölön ja antavat kovaa kyytiä kalasääskelle, joka on nostanut vedestä kalan kynsiinsä eikä tiedä mihin päin suuntaisi ahdistelijoiden takaa-ajamana.

Aamuyhdeksältä olen takaisin mökillä ja keittelen aamupuuron ja kahvia. Lueskelen Eckhart Tollen kirjaa ”Läsnäolon voima”. Olen lukenut sen aiemmin monta vuotta sitten. Nyt lukiessani huomaan, että kirjasta paljastuu uusia ”oivalluksia ja totuuksia”, jotka olen joko unohtanut tai sitten olen itse sen verran muuttunut, että ne avautuvat uudella tavalla.

Puolen päivän aikoihin alkaa ukkostaa ja sataa. Niinpä on aika vetäytyä peiton alle. Unen lomasta kuulen kuinka välillä sataa tosi rankasti. Kolmen tunnin kooman jälkeen herättelen itseni makarooni-nakki-sörsselillä. Palan painikkeeksi juon virkistävää kahvia. Avaan tietokoneen vain todetakseni, että netti on täällä hidas ja pätkii. No, ei väkisin. Syön laivalta ostamiani bis-bis-lakuja, kunnes tulee huono olo. Päätän, että jätän loput isosta paketista seuraavalle mökkivieraalle. Parannan oloani tunnin hölkkälenkillä.

Lenkin jälkeen yritän seurata American Idol lähetystä TV:stä, mutta SubTV pätkii. Ovatpa joskus olosuhteet viisaasti egoani vastaan: netti hidastelee, TV pätkii. Ehkäpä teen sitä, miksi olen tänne tullut: rauhoittumaan ja laskeutumaan egoni tuolle puolelle.

Avaan Tollen: ”Kiinnittäkää enemmän huomiota hiljaisuuteen kuin ääniin. Huomion kiinnittäminen ulkoiseen hiljaisuuteen synnyttää sisäistä hiljaisuutta: mieli vaikenee. Ovi avautuu.” Katson mökin ikkunasta merelle. Tuuli synnyttää aaltoja pinnalle, mutta syvemmällä on tyyntä. Ja hiljaista.

21.5.2011

Aurinko ja Kuu





Luulin että tarvitsen aurinkoa.
Keväällä se pehmitti routamaan
lämmöllään sai sinivuokot kukkaan.
Miksi kesällä nurmi paloi ruskeaksi
ja syksyllä ei kuura enää sulanut?

En tiennyt mitään kuunvalosta,
sen viileydestä, sen selkeydestä.
En tiennyt mitään olemisesta,
halusta etsiä, ilosta löytää.

Nyt muutan päivää yöksi,
teen matkaa autioon maahan,
missä vähän vettä on tarpeeksi
ja missä kuu on kirkas joka yö.

Runotorstain haaste: 208

5.5.2011

Tässä, tähän, tästä



Me tulemme rantaan, missä
vesi lyö kiveä vasten.
Sinun tyhjä kätesi
minun tyhjässä kädessä.
On vielä hämärää,
tuulee ja meitä paleltaa.
Tässä me olemme, tähän tulleet,
kaksi maan ja ilman kiertäjää.

Me olemme maistaneet meren
ja astumme syvään veteen,
missä pohjaa ei enää ole.
Me löydämme aaltojen tanssin:
minä kannan sinut
sinä kannat minut
vesi kantaa meidät.

Tässä me kaksi kulkijaa
nyt kellumme kauemmas
yhdessä ja kauemmas
kunnes meitä ei enää näy.
Ja äkkiä aurinko nousee
ja punertaa kaukaisen rannan.

Runotorstain haaste: tässä

1.5.2011

Värejä




I
Ihmisiä lepäämässä vihreällä matolla.
Heillä on yksinkertaiset jalat,
puhtaat kasvot, vain yksi hahmo.
He ovat vain mitä ovat.
He voivat hyvin sanoa:
”Kalat ovat punaisia.”
Ja he ovat oikeassa.

II
Punaiset jäsenet.
Sininen tanssi.
Vain yksi on tärkeää.
Se ei ole tunnelma.
Se on liike ja väri.

III
Punaiset hahmot eivät jätä kylmiksi.
Heidän suunsa huutavat mustaa tuskaa.
Ja heistä pulppuaa ihana musiikki.
Punaiset hahmot ovat vereslihalla.

IV
Pelkäätkö ja toivotko,
että nukkuessasi vihreällä ruoholla
sinisen laguunin rannalla
vaaleanpunaisena ja alastomana
tulee joku suuri ja väkevä
ja koskettaa sinua.

V
Nainen terassilla ajatuksissaan
mustat murheet ja huikaisevan kirkas päivä.
Nainen ei huomaa,
kuinka hänen elämänsä mies
hiljaa lipuu ohi.
Seisahtuneessa hetkessä
vain purje kerran paukahtaa.
Keltainen joki vie miehen kauas pois.

VI
Vaikka yön unettava sini on verhonnut kaiken,
ovat pihan lammet veressä
ja huoneessa ei nukuta.
Nainen mustissaan vaatii selitystä,
mies vaikenee.
Huoneessa keskustellaan, mutta ei sanoin.
Ja matka aamuun on pitkä ja vakava.

Runotorstain haaste: värit
Vastasin haasteeseen kaivamalla esiin 24.11.1992 kirjoittamani Värejä-runot, jotka rustasin Henri Matissen maalausten inspiroimana. Kuvassa yksi näistä maalauksista. Lukija saa arvata tai kuvitella muut.