Pääsiäistiput

Lähden katsomaan lämpöhumahduksen vaikutusta pääsiäistipustoon. Niinpä kellojen kääntämisen jälkeisenä aamuna seison yhden tunnin aikaerosta sekaisin pellonlaidalla Kirkkonummella. Kolme valkohäntäkaurista ruokailee ojan töyräällä minusta liiemmin välittämättä. Mustarastaat soittavat huilua, käpytikka rummuttaa ja lauluosuudesta vastaavat tänään pellon kiurut. Kaiken yllä soi laulujoutsenten äänimatto. Aina yhtä ilahduttavaa on nähdä kevään ensimmäiset ”lapwingit” (töyhtöhyypät), jotka kirveen katkomin siivin liihottavat pellon yläpuolella ja naukuvat sadetta, jota ei tule. Sen sijaan on aamusumua.

Kävelen metsätietä pitkin. Kaksi lehtokurppaa räpsähtää lentoon, toinen tienvarresta ja toinen niityn kulmalta. Kaiken aikaa mereltä valuu pieniä laulujoutsen- ja kanadanhanhiparvia pelloille ruokailemaan. Vajaan kilometrin kävelyn jälkeen koukkaan pellon reunaan. Etenemiseni pysähtyy pellolla ruokailevan kurkiparin kovaääniseen vastusteluun. Pellolla ruokailee myös paljon laulujoutsenia ja hanhia. Eteenpäin ei ole menemistä lintuja säikyttämättä, joten käännyn ympäri ja päätän palata paikalle paluumatkalla. Varpushaukka lennähtää puun oksalle ja kanahaukka pelästyttää joukon sepelkyyhkyjä lentoon. Kyyhkyt sulloutuvat tiukaksi palloparveksi, johon haukan on paha iskeä.

Metsätien varrella kohoaa korkea kallio, jonka huipulta on hyvät näköalat. Se on sopiva paikka seurata lintujen muuttoa, mutta nyt sinne on turha mennä seisomaan sumun vuoksi. Jatkan matkaa tietä pitkin seuraavalle peltoaukealle. Jäisellä pellolla pomppii räkättirastaita. Niiden joukosta löydän viisi kulorastasta, yhden punakylkirastaan ja viitisenkymmentä kottaraista. Pellon laidalla aitauksessa on hienoja ravihevosia. Yksi niistä ravaa ympäri aitausta keväthuumassa. Kauempana pelloilla erotan ison ”karjalauman”. Tarkemmalla tiirauksella karja osoittautuu kuusipeuroiksi. Monilla on valkoisia pilkkuja turkissaan. Lasken niitä olevan ainakin 22. Melkoinen lauma. Yksi peura nostaa tottuneesti puuntaimea suojaavan verkkotötterön sarvillaan ylös ja pääsee näin kaluamaan puun tyven kuorta.

Etsin tuulensuojaisen paikan peltojen laidalta, missä syön eväitäni lapinharakan ja kahden kurjen seurana. Aina välillä evästelyni keskeytyy, kun joudun tarkistamaan ohi lentäviä lintuja. Ohitseni valuu harmaa- ja kalalokkeja sekä tusinan verran naurulokkeja. Välillä isompiakin lintuja pyyhältää ohi: kolme isokoskeloa, kahdeksan sinisorsaa, kymmenen merimetsoa, yksi harmaahaikara ja kaksi hiirihaukkaa. Hanhiakin lentää paikan yli: kanadanhanhia ja viiruvatsaisia tundrahanhia, molempia kahdeksan yksilön parvi. Taivaanvuohia näkyy kahdeksan yksilön parvi. Muuttopäällä ovat myös sepelkyyhkyt, töyhtöhyypät ja rastaat. Niinpä päätän kiivetä korkean kallion päälle muuttoa seuraamaan sumun jo pääosin haihduttua.

Kiivetessäni jyrkkää rinnettä ylös huomaan, että jalkavoimani eivät ole entisellään. Joudun kiertämään jyrkimmät kohdat, jotka nuorempana olisin ylittänyt heittämällä. Jaahas, jalkakyykkyharjoituksia tiedossa kotona! Pääsen huipulle vain todetakseni, ettei näkyvyys sittenkään ole vielä täydellinen. Eikä huipulla seisoskelu kovan ja kolean tuulenkaan takia houkuttele. Ei kärsimysornitologiaa tänään! Kiirastorstai ja Pitkäperjantai ovat jo takana päin.

Katsastan taas joutsenpellon. No, eiväthän linnut ole mihinkään liikahtaneet. Päinvastoin, niitä on tullut lisää. Joudun koukkaamaan piikkilanka-aidan ylitse hieman sivummalle, jotta en säikähdytä niitä. Kauempaa tarkkailen pelloilla ruokailevia lintuja. Metsä- ja tundrahanhia lasken olevan yhteensä noin 90, kanadanhanhia noin 95, merihanhia 4, laulujoutsenia noin 55, uuttukyyhkyjä 13 ja töyhtöhyyppiä noin 40. Kevät on hyvässä vauhdissa.

Havaitut lintulajit: Mustarastas, keltasirkku, laulujoutsen, käpytikka, kiuru, töyhtöhyyppä, lehtokurppa, kanadanhanhi, sepelkyyhky, sinitiainen, kurki, varpushaukka, merihanhi, kanahaukka, talitiainen, varis, uuttukyyhky, korppi, naakka, punatulkku, kottarainen, räkättirastas, kulorastas, isokoskelo, punakylkirastas, harmaalokki, kalalokki, isolepinkäinen, varpunen, harmaahaikara, hiirihaukka, merimetso, naurulokki, sinisorsa, tundrahanhi, hippiäinen, metsähanhi.

Painava taakka

Olen tehnyt hyviä löytöjä ja tuonut tavarat työhuoneeseeni. Jostain syystä huoneen takaosaan on kertynyt sellaistakin tavaraa, jota en muista lainkaan. Ihmettelen, kuka ne on tänne tuonut. Työkaverini hermostuu liialliseen tavaramäärääni. Minä perustelen tiukkaan sävyyn, että nämä ovat kaikki tarpeellisia ja ehjiä, katso vaikka. Tartun korkeaan jalkalamppuun ja samassa lampun runko murtuu. Itse asiassa kaikki esineet, joihin kosken, vääntyvät tai murenevat tuhkaksi. Lopulta annan periksi, etsin ison roskasäkin ja sullon rikkinäiset tavarat säkkiin. Päätän viedä säkin työpaikkani roskalavalle. Jostain syystä en löydä millään perille. Eksyn reitiltä tuon tuosta. Säkki tuntuu painavan entistä enemmän. Välillä löydän jonkun tutun paikan, mutta sitten eksyn taas työpaikan sokkeloihin. Tulen laakealle tasanteelle. Joka puolella ympärilläni on hurja jyrkänne. Miten täältä pääsee pois? Bongaan vaimoni jyrkänteen alla. Onnekseni hän havahtuu huutoihini ja alkaa kiivetä minun luokseni. Kuinka helposti hän nouseekaan jyrkänteen ylös. Kätevä vaimoni rutistaa säkin rusinaksi. Hänen avullaan pääsen helposti alas jyrkänteeltä. Olen niin tyytyväinen pelastumisestani. Seuraavaksi herään omassa sängyssäni vaimoni vierestä. Olen kiitollinen. Ja huomaan, että en ole riittävästi käyttänyt enkä täyttänyt rakkautta, joka on tässä ihan vieressäni.

Kohtaamisia linturuokinnalla - 11.3.2016

Lähestyn linturuokintaamme omenapuutarhan vieressä. Tutkin kakkakasaa, jonka olen jo viikkoja sitten löytänyt. Epäilen kasan olevan supikoiran käymälän. Kasan päällä on aivan tuoretta tavaraa. Lähestyn varovasti ruokintaa ja kuikuilen puiden välistä. Arimmat linnut jo lehahtavat siivilleen: yksi varis, kaksi harakkaa ja kaksi närheä poistuvat.

Äkkiä joku lyllertää kohti. Supikoira! Puun rungon takana kaivan varovasti kameran esille. Kurkistan hitaasti puun takaa. Supikoira on pysähtynyt ja tuijottaa minua kohti. Varovasti napsin siitä kuvia. Harmi, etten ole laittanut kamerasta suljinääntä pois päältä, sillä supi tuntuu reagoivan sulkimen ääneen. Se nostaa kuonoaan ja yrittää kovasti nuuhkimalla saada minusta hajua. Mutta ilmeisesti ei saa, koska jatkaa toljottamista. Niin toljotan minäkin. Haluan nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi pysyn paikallani.

Jossain vaiheessa minun on pakko laskea kameraa alemmas. Supi yrittää taas saada vainua. Toljotus jatkuu. Kärsivällisyyteni on koetuksella. Tämä tuntuu tylsältä. Eiköhän tämä ole jo nähty. Tunnen suurta houkutusta liikahtaa. Tiedän kuitenkin, että jos sen teen, supi säntää välittömästi karkuun.

Skannaan kehoani läpi. Skannauksen tulos: kehollani ei ole mitään hätää, ainoastaan pohkeeni ovat hieman kireät. Korjaan tilanteen muuttamalla hieman tasapainoani. Huomaan, että kärsimättömyys johtuu siitä, että mieleni tulkitsee tilanteen tylsäksi. Tylsyys helpottaa, kun tunnen kehoni elävyyden. Jätän narisevan mieleni vaille huomiota ja nautin tästä harjoitteesta. Tässähän jaksaa olla vaikka kuinka pitkään. Aika pysähtyy. On vain liikkumaton minä ja toljottava supi. Ajantaju häviää. Äkkiä ymmärrän liikkumattomien chi kung –harjoitteiden tarkoituksen. Kyky seistä pitkiä aikoja täysin liikkumatta on sotilaalle tuiki tärkeä taito. Jos supi olisi vihollinen ja jos nyt herpaantuisin, supi ampuisi minut.

Lopulta kärsivällisyyteni palkitaan. Supi kyllästyy, kääntyy ja pujahtaa rinteessä olevaan onkaloon. Minulle jää hyvä olo, kun en mennyt helpomman kautta, vaan sinnittelin ja näytin mielelleni kaapin paikan. Käyn kurkistamassa koloon, johon supi katosi.

Laitan linnuille lisää ruokaa. Valokuvaan juuri auringonkukansiemeniä roiskivaa mustarastasta, kun kuulen varpuspöllön vihellyksen. Lähellä olevat tiaisetkin hermostuvat. Mietin, voiko pöllö olla äänessä keskellä kirkasta päivää. Muistan toki kuulleeni aiemminkin keväällä päiväaktiivisen viheltelijän. Jokin äänessä ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ja viimeistään samasta suunnasta kaikuva käen kukunta paljastaa viheltelijän kaverikseni, joka pienen poikansa kanssa onkin nauraen laskeutumassa ruokinnalle. Hauskaa tavata jälleen. Sillä eilen olimme Vantaan Petikossa polttelemassa nuotiota ja syömässä iltapalaksi makkaraa. 

Se oli pikkupojan ensimmäinen nuotioretki. Ei varmaankaan viimeinen.

Kaarelanjoella - 11.3.2016

Keväisenä päivänä kävelen kohti Kaarelanjokea (ajattelin ryhtyä käyttämään tätä nimeä Mätäjoen sijaan Kaarelanjoki-hankkeen rohkaisemana). Liikenteen melu häiritsee minua tänään suuresti. Kaipaan täydellistä hiljaisuutta. Sellaista ei näiltä seuduilta löydy. Eikä enää kovin monesta muustakaan paikasta Etelä-Suomesta. Kaarina Davis määrittelee kirjassaan ”Toisinnäkijän päiväkirja” hiljaisen paikan sellaiseksi paikaksi, missä ei kuulu yhtäkään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin. Kun pääsen lähemmäs jokea, tulee hieman hiljaisempaa. Mitä nyt harakat räkättävät ja orava naksuttelee. Luonnonääniä.

Lähempänä viljelypalstoja seison ihailemassa tuuheaa kuusiaitaa, kun kuulen laulurastamaisen säkeen, joka toistuu kahdesti. No, sitten alkaa kuulua vielä ihmeellisempiä ääniä. Jaahas, närhi esittelee äänirepertuaariaan. Näen kaksi pikkulintua linnunpöntön edustalla. Näillä täpläposkisilla ruskeapäisillä pikkuvarpusilla on paljon rajoittuneempi äänivalikoima. Ihmettelen kuinka paljon talitiaisia on hangella hyppimässä. Onkohan hyppyhäntäisiä jo ilmestynyt? Yritän etsiä niitä, mutta en löydä lumelta mitään elävää. No, tinteillä on tarkemmat silmät.

Yhdeksän lintulajia on havaittuna, kun lähestyn vanhaa lehtikuusta, joka on nykyisin nimetty tikkakuuseksi. Arvuuttelen, mikä mahtaa olla kymmenes laji. Tikkakuusi ei tällä kertaa petä: kaksi tikkaa rungolla. Ensimmäisenä kiikareihin osuu koiraskäpytikka ja heti perään naaraspohjatikka. Puuhun lennähtää neljä närheä. Sen jälkeen tikat eivät saa olla rauhassa. Närhet jahtaavat tikkoja ja ajavat ne aina välillä pois koko puusta. Tikat ovat sitkeitä ja palaavat aina takaisin. Mutta närhetkin saavat kyytiä kahdelta mustarastaalta. Lopulta närhet lähtevät ja rauha ja järjestys palaa puuhun. Tikkapuutuijotukseni päättyy siihen, että räkättirastas ponnahtaa maasta oksalle istumaan. Onpa ilahduttava näky nähdä kevätlintuja.

 Omenapuutarhan ruokinnalla tapaan supikoiran (tästä on oma tarina). Täytän tyhjentyneet pönikät auringonkukansiemenillä ja ripustelen lisää talipalloja. Tänään ruokavieraina on variksen, harakoiden ja närhien lisäksi talitiaisia, sinitiaisia, viherpeippoja, punatukkuja, mustarastaita, yksi tikli ja yksi käpytikkanaaras.

Äkkiä sivullani liikahtaa jotain valkeaa. Refleksiajatus tuo mieleeni pulmusen, mutta toki pääni pian korjaa, ettei se ole mahdollinen tällaisessa maastossa. Liukkaasti liikkuvaa valkeaa otusta valkoisella hangella on vaikea seurata. Sen verran saan otuksen kiikareihini, että tunnistan sen lumikoksi tai kärpäksi. Se on lähes valkoinen, ainoastaan niskan takana on hieman tummaa väriä. Yritän nähdä hännänpään, koska muistan sen kärpällä olevan talvella mustan. En kuitenkaan erota muuta kuin valkeaa. Koon perusteella julistan sen lumikoksi maallikkonisäkästunnistajan rohkealla varmuudella.

Jatkan matkaa. Minua alkaa hiukoa ja poikkean Malminkartanon juna-aseman lähistöllä Siwassa ostamassa lisää evästä. Vaikka täällä ei ole hiljaisuutta, täällä on kauppoja. Keväinen päivä on kauneimmillaan. Aurinko paistaa lämpimästi, kun mussutan karjalanpiirakoita ja jälkiruoaksi Maxi-Tuplan, jota en pystynyt kassalla vastustamaan. Seurasin sivusta, kun käteni tarttui siihen ja laittoi kassan hihnalle. No, hyvältähän tuo maistuu!

Tulen joen varteen. Joki on paikka paikoin sula. Kävelysillan kohdalla on paljon sinisorsia ja muutama sorsienruokkija. Arvioin sorsakattauksen suuruudeksi noin 250 sorsaa. Ruokkijanainen pyytää, että poistan hänet kuvista, jos hän on sattunut kameran muistikortille tarttumaan. Lupaan tehdä niin.

Nousen Vaskivuoren huipulle, missä en ole ennen käynytkään. Siellä kaksi kuusitiaista ottaa mittaa toisistaan yrittäen laulaa toisensa oksalta alas. Minä putoan alas persuksilleni hyvän kävelyrupeaman jälkeen ja alan syödä eväitä. Nautin kevätauringon lämmöstä. Närhi pitää minulle seuraa.

Etsin sopivan reitin laskeutumiseen. Aurinkoisella rinteellä on hurja vilinä: kymmeniä talitiaisia pomppii maassa syömässä jotain. Ne myös mylläävät vanhoja maatuneita lehtiä mustarastaiden tapaan. Olisivatko kyllästyneet talviruokaan ja tulleet lumettomaan maahan syömään elävää liharavintoa, pieniä hyönteisiä. Istahdan alas ja seuraan talitiaisten vilinää. Hassua nähdä niitä maassa pomppimassa, vieläpä tuollainen joukkio. Varovasti arvioiden ynnään tinttejä olevan ainakin viisikymmentä. Parvi on lähes puhdas talkkariparvi, poikkeuksena havaitsen yhden puukiipijän ja yhden sinitiaisen. Jos ne nyt sitten edes hengailevat tässä joukossa.

Jatkan matkaani ja kaksi laulujoutsenta soutaa laulellen ilmojen halki. Kannelmäessä rautatiesillan kupeessa olevalle ruokinnalle on kerääntynyt noin 50 naakan parvi, joukossa kaksi harakkaa ja yksi varis. Tali- ja sinitiaisten lisäksi havaitsen ruokinnalla kaksi pikkuvarpusta ja keltasirkkuja, joita on täysi likainen tusina.

Sähkölinjan tolpan päässä löydän tutun näyn: nuori kanahaukka istumassa varisten häiritessä olemista. Yksi varis uskaltautuu aivan haukan viereen. Lopulta haukka saa tarpeekseen ja lentää pois. Ja varikset seuraavat perässä.

Trumpettitien päässä on ruokinta. Sen vieressä pusikossa koirasfasaani kuurupiilostaa kanin ja rusakon kanssa. Fasaania en tämän vuoden puolella ole vielä tavannutkaan. Ovat käyneet vähiin. Ruokinnan vieressä olevassa tuuheassa tuija-aidassa on paljon varpusia, vähintään 30 yksilöä. Bussi 42:n päättäriltä löydän vielä toisen hyvän varpuspaikan: vähintään 20 sirkuttajaa. Kannelmäessäkin pikkuvarpuset tuntuvat lähes syrjäyttäneet tavalliset varpit.

  

Lähestyessäni jo kotitaloa käyn vielä hauskan keskustelun kahden tummaihoisen nuoren miehen kanssa. He puhuvat hyvää suomea ja puheliaampi hymyilee melkein koko ajan. Mies1: ” Joko kotka on nähty?”. Minä: ”Jurmossa tammikuun lopulla näin merikotkia, maakotkia en ole vielä tänä vuonna nähnyt.” Mies1: ”Asuvatko maakotkat muualla?”. Minä: ”Joo, pesivät pohjoisempana.” Mies1: ”Oulussako?” Minä: ”Pikemminkin Kainuussa ja Lapissa” (unohdan Suomenselän alueen). Mies1:”Huopalahdessa näin kerran huuhkajan. Se oli mahtavaa. Rakastuin siihen lintuun.  Ei anteeksi, se oli pöllö.” Minä: ”Huuhkaja ON suuri pöllö, jolla on isot korvatupsut.” Mies2: ”Mikä tuo on?” Hän osoittelee seipiötäni. Selitän, että seipiö estää käsiä väsymästä ja tekee kiikareilla katsomisen vakaammaksi. Mies1: ”Onko olemassa kypäriä, joista kiikarit voisi kääntää silmille?” Siis, kuten visiiri. Sanon, etten ole vielä tavannut sellaisia kiikareita. Toivottelemme hyvät päivänjatkot ja jatkamme omia polkujamme hetkittäisen kohtaamisemme jälkeen.

Tämän retken lintulajilista (22 lajia): naakka, harakka, talitiainen, sinitiainen, mustarastas, varis, punatulkku, närhi, pikkuvarpunen, käpytikka, pohjantikka, räkättirastas, viherpeippo, tikli, varpunen, sinisorsa, kuusitiainen, puukiipijä, laulujoutsen, keltasirkku, kanahaukka, fasaani.

Ja nisäkäslajilista (5 lajia): orava, supikoira, lumikko, kani, rusakko