21.6.2014

V on Vesi on V

Loiskuttelen laiturilla vettä jalallani. Äkkiä tunnen veden. Mitä tämä on? Veden olemusko? Ensimmäistä kertaa koen mitä vesi on. Olen tietänyt veden ja luullut tuntevani sen. Mutta nyt juuri tässä uusi outo kiehtova kokemus: kokea vesi suoraan ilman tulkintaa. Hetki on ajallisesti lyhyt mutta siinä on ikuisuuden kaiku. Olenko ollenkaan kokenut maailmaa, kohdannut elämää? Monet asiat olen luullut tietäväni, mutta en ole kohdannut niitä raakana, sellaisena kuin ne ovat. Kaikki on opeteltava uudelleen. Kuin pieni lapsi, joka kokee uusia asioita ensimmäistä kertaa. Koko kehollaan, koko olemuksellaan. Kokemus on voimakas ja sillä on merkittävä seuraamus. Parin päivän päästä suustani tulevat ulos sanat, jotka johdattavat minut sapattivapaalle töistä. Kiitos veden!

Sade

Saavumme etelän helteen jälkeen kotimaan vihreyteen. Lähden heti kävelemään ulos sateeseen. Kuivuuden jälkeen nautin täysin siemauksin taivaalta valuvasta vedestä ja luonnosta pursuavasta vihreydestä. Käännän kasvoni taivaan puoleen, annan veden huuhdella kasvoni. Mahtavaa! Suomen kesä!


Puro

Hikisen kävelyn jälkeen tulen kohtaan, jossa solisee pieni puro. Istahdan sen äärelle. Kastan kasvoni siihen. Vesi on kylmää ja kirkasta. Juon sitä monta kulausta. Kuinka hyvää! Riisun sukat ja kastan jalat veteen. Tunnen kuinka virkistävä olo etenee jalkojani pitkin ylöspäin. Kuuntelen pitkään puron helmeilevää solinaa. Voisin olla tässä koko päivän. Mutta matka jatkuu…

Lampi

Tulen lammen rantaan. Tuijotan tummaa vettä. Pienet kalat käyvät tekemässä renkaita lammen pintaan. Vesimittarit luistelevat veden kalvolla. Sudenkorennot kiertelevät lampea. Yksi istahtaa kädelleni. On siinä rauhassa paikallaan. Pää vain kääntyilee puolelta toiselle. Katselen sitä pitkään, sen kimaltelevia siipiä, verkkosilmiä. Lopulta se lehahtaa lentoon ja aloittaa partioinnin lammen päällä. Istuessani hiljaa hirvenvasa tulee syömään ruohoa vastarannalle. Nousen ylös ja hirvi jää tuijottamaan poistuvaa selkääni.

Joki


Kun katson rauhallisesti virtaavaa jokea yhtenä kokonaisuutena, näen miten se valuu alas uomaansa pitkin kuin pitkä liukas nauha tai kuin rullahihna kuljettaen mukanaan pinnan päällä kiikkuvat veneet, uimarit, linnut, hyönteiset, kaarnat, roskat. Toisin kohdin joki pakkautuu kapeikkoon ja purkautuu ulos kuohuvana koskena. Tuollaisessa paikassa kun seisoo niin lähellä vettä, että pauhu valtaa korvat ja vesisumu kastelee ihon pinnan, voi tuntea veden valtaisan voiman. Vettä ei voi pidätellä, se löytää uomansa ja syö kivenkin tieltään. Joen matalassa kohdassa riisun kengät, sukat ja housut. Kahlaan kylmässä vedessä joen yli. Veden virta puskee jalkojani vasten, mutta pääsen kaatumatta vastarannalle.

Järvi


On ilta. Soutelen tyynellä järvellä. Kalat mulahtelevat. Nostan airot ylös. Annan veneen liukua. Hetken se etenee suoraan, alkaa sitten kaartaa vasemmalle vauhdin hiipuessa. Tässä on matalaa, vesikasvit hankaavat veden laitoja vasten. Kalalokki liihottelee yli. Vene pysähtyy. On hiljaista. Kaukaiset mainingit osuvat veneeseen ja saavat sen kiikkumaan. Vene narisee, laineet loiskuvat laitaa vasten. Keinunta vaimenee. Kaksi aurinkoa paistaa: toinen taivaalta, toinen vedestä. Ummistan silmäni. Tähän voisi jäädä. Kaukaa selältä alkaa kuulua alkulinnun ääni: kuikka aloittaa iltahuutonsa. Vesi voimistaa sen laulun, metsät ja kalliot kertaavat äänen moneen kertaan. Alan soutaa kohti mökkirantaa.


Meri


Meri on erilainen. Siitä puuttuu järven tuttuus ja leppoisuus. Se on arvaamaton. Siinä on ytyä. Elämää synnyttävää voimaa. Se maistuukin erilaiselta: ei mauton vaan elämän suolat sisällään. Kun katson taivaanrannassa lipuvaa valkoista purjetta, tulee mieleeni laulun sanat: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa missä onnen kaukorantaan laine liplattaa.” Tässä hetkessä noihin sanoihin on helppo yhtyä. Kuuntelen aaltojen murtumista rannan kiviä vasten. Haahkaparvi keinuu aaltojen syleilyssä kuin pieni lautta. Koiraiden kumea keväthuuto resonoi sisälläni. Ei tule kevättä ilman lintuja. Ei ole elämää ilman merta.

Vesimies


Pappi sanoo: ”Maasta olet sinä tullut,…” Minä sanoisin mieluummin: ”Vedestä olet sinä tullut,…” Olemme syntyneet vedestä. Olen horoskoopissa vesimies. Vaikka en astrologiasta mitään tiedä, niin olen mielelläni vesimies. Vesimiehelle vesi on rakkauden symboli. Niin kuin meri ympäröi mantereita, niin vesi ympäröi meitä. Kehostamme 70 % on vettä. Valtaosa maallisesta olemuksestamme on rakkautta. Siksipä meissä on niin paljon hyvää, paljon enemmän kuin mitään muuta. Purjehdimme rakkauden valtameressä. Vesi on märkää ja rakkaus on mehukas juttu. 




17.6.2014

Z niin kuin Zen

Zen. Miksi Jeesus puhui vertauksin? Miksi Zeniä ei voi selittää? Jeesuksen ”sanoma” oli eri tasolla kuin ihmisen tavanomainen ajattelu ja kieli. Samalla tavalla Zeniä ei voi kirjoittaa auki. Auki kirjoitettuna se käsitteellistyy ja rajautuu. Se typistyy ja menettää voimansa, kivettyy ja kuolee. Kun Jeesuksen teot ja sanomat kirjattiin kirjoihin, joita ruvettiin pitämään pyhinä ja joiden puolesta alettiin sotia, niin elävästä oli tullut kuollut, kuolleita kirjaimia. Sanat voivat olla korkeintaan ”kuuta osoittava sormi”, ne voivat osoittaa suuntaa ”kuuhun”. Niinpä Zeniä ei voi sanoilla määritellä, ainoastaan osoittaa suuntaa, esim. tarinoilla. Tässä joitakin Zen-tarinoita.


Vuoren juurella pienessä mökissä asui yksinkertaista elämää viettävä zen-mestari. Eräänä iltana mestarin ollessa poissa kotoa, varas livahti mökkiin huomatakseen vain, ettei mökissä ollut mitään varastamisen arvoista. Palatessaan kotiin mestari löysi varkaan mökistään. "Olet kulkenut pitkän matkan tänne, eikä sinun pitäisi palata täältä tyhjin käsin", mestari sanoi tunkeilijalle. "Ota nämä vaatteeni lahjaksi.Varas oli kummissaan mutta otti kuitenkin vaatteet vastaan ja lähti käpälämäkeen. Mestari istui mökissään alastomana katsellen kuuta ja pohdiskeli: "Miesparka. Olisinpa voinut antaa hänelle lahjaksi tämän kauniin kuutamon.

Psykiatri tapasi illanvietossa zen-mestarin ja päätti kysyä tältä kysymyksen, joka oli kauan askarruttanut hänen mieltään. "Miten te oikeastaan autatte ihmisiä?" Mestari vastasi: "Autan heitä pääsemään eroon kysymyksistä".


Kuuluisan zen-temppelin puutarhaa hoiti munkki, joka oli saanut tämän tehtävän koska rakasti kukkia, pensaita ja puita. Temppelin vieressä oli toinen, pienempi temppeli jossa asui hyvin vanha zen-mestari. Eräänä päivänä munkki odotti temppeliin saapuvaksi tärkeitä vieraita ja hoiti siksi puutarhaa erityisen innokkaasti. Hän kitki rikkaruohot, leikkasi pensaat siisteiksi, oikoi sammaleet ja haravoi pitkään ja hartaasti pihaa saadakseen kaikki syksyn lehdet siisteihin kasoihin. Vanha mestari katseli kiinnostuneena tätä ahkerointia temppeleitä erottavan aidan yli. Saatuaan urakan valmiiksi munkki pysähtyi ihastelemaan aikaansaannostaan. "Eikö olekin kaunista", hän huikkasi vanhalle mestarille. "Kyllä", vastasi vanhus. "Puutarhasta puuttuu kuitenkin jotain. Auta minut aidan yli niin korjaan asian. "Hetken emmittyään munkki nosti vanhan mestarin aidan toiselle puolelle. Mestari käveli hitaasti puutarhan keskellä kasvavan puun luo, tarttui sen runkoon ja ravisteli puuta. Kuivat lehdet levisivät ympäri puutarhaa. "Noin, nyt voit nostaa minut takaisin", sanoi vanhus.


Yliopiston professori meni tapaamaan kuuluisaa zen-mestaria. Mestarin tarjoillessa teetä äänetönnä, professori puhui koko ajan zenistä. Mestari kaatoi vieraansa kupin täyteen ja jatkoi sitten kaatamista. Professori tuijotti ylitsevuotavaa kuppia, kunnes hänen suustaan pulpahti: "Kuppi valuu yli! Ei siihen mahdu enempää!". Mestari vastasi: "Sinä olet kuten tämä kuppi. Kuinka voin näyttää sinulle zenin, ellet ensin tyhjennä kuppiasi?


Jos kiinnostuit, niin nämä ja monta muuta tarinaa löydät esim. osoitteesta http://www.itseoivallus.fi/zen/index.html

14.6.2014

Elämäni aapinen M-Ö

Musiikkiharrastukseni on pitkälti keskittynyt kuuntelupuolelle, vaikka epätoivoisia yrityksiä soittopuolellekin on tehty. Ryhmässä joka ei osaa laulaa, jouduin opettajan erityistarkkailuun, koska lauloin niin nuotin vierestä. Moody Blues oli ensimmäinen bändi, jonka musiikkiin ihastuin. Vieläkin kun kuulen tutun moody-soundin, jokin alkaa soida sisälläni. Tässä yhden hyvän biisin, The story in your eyes, kertosäettä:

Listen to the tide slowly turning,
Wash all our heartaches away.
We are part of the fire that is burning,
And from the ashes we can build another day.


Nainen on mysteeri, jota ilman maailma olisi tylsä paikka. Ajatelkaa kammottavaa maailmaa, josta naiset puuttuisivat! No sehän ei onneksi kauan jatkuisikaan.

Opas. Kuka tahansa tai mikä tahansa voi olla opas elämässäni. Koira. Naapuri. Lehtileike. Koiranputki. Naapurin kakara. Työpaikan Lehtinen. On vain myönnettävä olevansa eksynyt ja levitettävä kätensä. Avattava silmänsä.

Porkkala on rakas paikka. Ei ihan saari mutta melkein. Tarvittaisiin vain pieni kuroutuma ja saari olisi syntynyt. Kun kuulen sanan Porkkala, olen matkalla mutkaisella tiellä, makaamassa yöllä teltassa tuhansien mustalintujen viheltäessä taivaalla, kalliolla seuraamassa satojen sepelhanhien porisevia parvia vedenrajassa, ihailemassa sinisiipien lepattelua ja haukkaamassa maukasta evästä. Tosin kerran viikonloppuretkelle ei tullut mukaan muuta syötävää kuin iso Edam-juustopallo kahteen pekkaan, kun paikallinen kauppa olikin kiinni. Onneksi oli syksy ja omena-aika.

Q-teatteri oli ensimmäinen teatteri, jonka esitykset säväyttivät. Antti Raivion Skavabölen pojat on ainut joka on jäänyt nimenä mieleen tuon ajan näytelmistä. Näytelmä kertoo kuinka kaksi poikaa kokee vanhempiensa avioeron ja tapahtuu suomalaisessa lähiössä Kauniaisissa ja Hyrylässä.

Runo on merkillinen otus. Lyhyesti koetetaan sanoa paljon, parilla rivillä tehdä lukijaan lähtemätön vaikutus. Mitään ei saa selittää, silti olisi hyvä että lukija ymmärtää ainakin jotakin. Ja koska runo on elämän kuva, niin kaikki oleellinen tapahtuu rivien välissä. Aivan kuin elämässäkin, missä kaikki merkityksellinen piiloutuu sanojen väliin, tapahtumien taakse, egojen taakse sieluihin.

Saari on utopia. Arkisesta mantereesta irronnut pala, joka elää omaa irrallista elämäänsä syrjässä muusta maailmasta alkumeren ympäröimänä. Olen saari-ihminen. Kreikan saarten lisäksi olen monesti ollut Ahvenanmaalla, Turun saaristossa, Gotlannissa, Saarenmaalla, Helsingin saarilla. Erityispaikka sydämessäni on Jurmon saarella. Muistan elävästi ensimmäiset askelet tuon lumoavan saaren pinnalla keväisen illan hämyssä. Sillä hetkellä tunsin, että tässä on kaikki, en tuntenut tarvetta puhumiseen, kiitin vain onneani kun sain kokea tämän. Olin tullut pyhään paikkaan. Yksi suurista unelmistani on viettää pitkähkö aika saarella meren keskellä kun talvi vaihtuu kevääseen ja lopulta kesään.

Teltta on maailman paras paikka nukkua, ei toki talvella, vaikka sitäkin on tullut kokeiltua. Raikasta ilmaa, lähikontakti maahan, lintujen laulua, makuupussin ihana lämpö. Muutama elämyksellinen yö teltassa on liittynyt myrskyihin. Kerran olin pienen poikani kanssa Porkkalassa telttailemassa kun ukkosmyrsky alkoi nousta mereltä. Kalliot kaiuttivat ukkosen jyrinät, salamat valaisivat teltan ja sade piiskasi kankaaseen. Mutta meihin ei osunut ja teltta piti veden ulkopuolella. Yön aikana ukkosrintama toisensa jälkeen nousi, raivosi ja lipui ohi. En nukkunut silmäystäkään. Poika heräsi välillä, hymyili muistaessaan että oli iskän kanssa telttaretkellä ja jatkoi uniaan jyristelystä välittämättä. Toisen kerran olin veljeni ja kaverini kanssa vaelluksella Koilliskairassa. Illalla tuuli nousi myrskyksi ja telttamme liepeen alta katselimme, milloin kaarelle vääntyneet puut antavat periksi ja kaatuvat päällemme. Kollaa kesti ja niin nämä puutkin. Jaa, tulee kyllä mieleen muitakin ikimuistoisia hetkiä telttailun parissa. Koko yön palelu onnettomassa kuitumakuupussissani keväällä Parikkalan Siikajärvellä. Pelko yön yli synkässä metsässä Gotlannissa kun juuri olimme radiosta kuulleet uutisen teltan läpi puukottajasta. Telttayö kevättalvella kymmenen asteen pakkasessa Käsivarressa, kun ilta ja väsymys saapuivat ennen autiotupaa…


Ujous on tavallaan söpöä, lapsessa ja naisessa. Miehessä se on heikkous. Tällainen on ollut sisäisen tuomitsijan ääni minussa. Olen kärsinyt ujoudesta paljon, pahiten nuoruudessa ja varhaisessa aikuisuudessa, jolloin saattoi puhua jopa sairaalloisesta ujoudesta. Ainakin sisäinen tunne yhtyy tähän määritelmään. Ujous on ahdistanut minua ja rajoittanut elämääni. En ole uskaltanut. Iän ja kokemuksen mukana se on vähentynyt huomattavasti, mutta siellä se edelleen on. Kurkkimassa sisälläni taipumuksena, pelokkaana pikkupoikana joka sopivasta ärsykkeestä hyppää esiin ja valtaa mieleni ja kehoni. Vaan ei enää pääse päsmäröimään.

V vaatii kokonaan oman postauksen.

W näkyy pohjoisella taivaalla lähes aina. Kassiopeian tähtikuvio. Kreikkalaisen mytologian mukaan Kassiopeia ripustettiin taivaalle roikkumaan, kun hän oli väittänyt olevansa kauniimpi kuin merenneidot. Öisen taivaan ihmeeseen on helppo lumoutua. Silti tahtoisin mieluummin tuntea merenneidon.


X kirjaimena on kuin rekistä roikkuva ihminen (ymmärrän hyvin että jollekin muulle voi tulla mieleen joku muukin asia). Pikkukoululaisena roikuin rekissä lähes kaikki välitunnit. Vedin leukoja, tein kieppejä ja munamankeleita, roikuin tangosta jaloillani. Eniten kuitenkin leikittiin seuraavasti: roikuttiin rekistä, otettiin vauhdit, irrotettiin ote ja hypättiin pituutta. Vauhtia oli kolmenlaista riippuen alkuasennosta: vauhtia lähdettiin ottamaan toinen jalka maassa, vapaasti roikkuen tai tanko mahan alla. Vauhtia otettiin myös eri määrä: yksi, kaksi tai kolme heilahdusta. Rekistä roikkuminen jätti pitkäaikaiset känsät kämmeniin, ja lyhytaikaiset jäljet takapuoleen kun häntäluualastulon jälkeen ei voinut moneen päivään kävellä.

Yö on väkevä vuorokauden aika. Hector laulaa: ”Tuulisina öinä kun en saa unta, menen usein rantoja mittaamaan. En laula hellyydestä, sut painan rintaa vasten, en rakkaudettas kestä maailman lasten ikävää.” Yö on luovuuden aikaa. Järki sanoo, että nukkumaan, mutta mystisyys minussa kuiskaa hunajahuulin: pukeudu yön samettiin, anna ajatuksesi laantua, tunne jälleen koko ihollasi. Sillä olet yön keinuvassa sylissä, yön hämy on todellista, päivän kylmä selkeys pelkkää piinaa. Nyt voit kuulla itsesi paremmin hiljaisuutta vasten, ei ole päivän kohinaa, häly on poissa. Koskettaa elämää. Mitä haluat? Mitä sinulla on annettavaa maailmalle?


Z:sta tulee oma postaus.

Åland. Ahvenanmaa. Tuolla saarella otin irtioton: join itseni ensimmäistä kertaa humalaan, parilla keskarilla. Luokkatoverini olivat heti lähempänä, tavoitettavissa, jopa tytötkin. Riikinkukko huusi. Ja aamulla luokkatoverini: ”Apua herätkää, kieleni on kuivunut kiinni kitalakeen.”

Äiti. Raskas, josta tuli rakas, ja lopulta kevyt: enkeli.


Ötökkä. Äsken tällä sivulla, jota kirjoitan, oli enemmän kuin koskaan pystyn sanomaan. Kärpänen laskeutui hetkeksi lepäämään.

9.6.2014

Elämäni aapinen A-L

Kiitokset Birgitalle hyvästä ideasta aakkostaa oma elämänsä. Samalla sain oivan tilaisuuden katkaista lähes kahden kuukauden hiljaiselon täällä blogimaailmassa. Taisi olla niin, että elävän elämän haasteet ja tapahtumat veivät hetkeksi kaiken huomioni eikä kirjoittamiseen riittänyt potkua. Tauon jälkeen kaikki alkaa alusta eli A-kirjaimesta.


Aamu on päivän tärkein hetki. Päivästä tulee sellainen kuin on aamukin. Aamu on kuin syntymä: kaikki on vielä mahdollista, elämä suppenee iltaa kohti ja nukkumaan mennessä voi enää vain todeta: ”Ai tällainen päivä tästä tuli.”

Broidi on ihmisen paras kaveri, jos ei satu olemaan systereitä. Ihminen jonka kanssa olet hengittänyt samaa ilmaa ja juonut lapsena pissaa samasta potasta (anteeksi, mutta tämä on totta). Sama veri kiertää suonissa. Luotettavuus 100%.


Camino tulee espanjasta ja merkitsee polkua. Camino de Santiago on yksi kuuluisimmista pyhiinvaellusreiteistä. Syksyllä 2010 vaelsin tuota reittiä pitkin parisen viikkoa. Se oli voimakas kokemus ja tietynlainen portti ja lupaus toisenlaiseen elämäntapaan: syvempään, kiireettömämpään, sosiaalisempaan… Tuo kävely synnytti myös tämän blogin. Monet kanssamatkaajat kävelivät koko Espanjan puoleisen reitin (780 km) ja jotkut vielä pidempiä reittejä, minä maistelin vain parisataa kilometriä. Mutta jos Luoja suo, niin vuoden päästä olisi tarkoitus lähteä matkaan uudelleen ja talsia pidempään.


David ja Goljat on innostava kertomus siitä, että taidolla ja rohkeudella pienikin voi voittaa ylivoimaisen vastustajan. Miten tämä liittyy minuun? Ehkäpä siten, että maailma tuntuu välillä Goljatilta ja silloin tarvitaan Davidin rohkeutta.

Eetteri on nukutusaine, jota olen hengittänyt kaksi kertaa niin että taju meni. Ensimmäisellä kerralla minulta vietiin kita ja toisella kerralla lähti nielu. Risathan voi antaa pois. Sen jälkeen ehjänä ihmisenä kaipasin puhdasta ilmaa, kunnes huomasin että kreikan sana aithēr tarkoittaa puhdasta ilmaa tai kirkasta taivasta. Olin saanut eetteristä tarpeekseni, mutta törmäsin siihen vielä useita kertoja. Fysiikan opiskelussa sain oppia, että eetteri on häirinnyt ihmiskuntaa satoja vuosia. Ajateltiin, että eetteri oli näkymätön kaikkeuden täyttävä aine, jonka värähtelystä valon ja sähkömagneettisen säteilyn ajateltiin syntyvän. Lopulta herra Einstein ja kumppanit heittivät eetterin käsitteenä romukoppaan, minne se mielestäni paremmin kuuluukin kuin nukutuskoppaan. Vielä törmäsin eetteriin tunnetun toisinajattelija Kauko Armas Niemisen toimesta. Hän myi kiistanalaisia teoksiaan eetteripyörreteoriastaan katujen kulmissa ja luentosaleissa. Hän ryhtyi jopa kansanedustajaehdokkaaksi ja oli sitä mieltä että Loviisan ydinvoimala on liian lähellä Helsinkiä. Kun häneltä kysyttiin että miten hän toteuttaisi asian käytännössä hän vastasi: ”Laivalla tai junalla.” Hän ei siis huomannut käyttää apuna eetteripyörrettä.


F-kirjain on varattu fysiikalle. Ensin ajattelin antaa sen Fiatille, tuolle nostalgiselle ensimmäiselle automerkilleni, kunnes huomasin, että Fiatkin on vain fysiikan sovellus, tosin huono sellainen. Olen joskus pohtinut, mikä erottaa fyysikon runoilijasta. Tulin siihen tulokseen, että fyysikko tutkii maailmaa ja runoilija elämää. Sen jälkeen olen ollut mieluummin rähjäinen runojen kyhääjä kuin fiini fyysikko.

Greek greek greek, kauan eläköön Kreikka! Ja vaikka Kreikka ei olekaan enää antiikin ajan veroisessa vedossa, on se mukava ja kaunis maa vierailla. Mantereella en ole käynyt, mutta sen saaria olen kolunnut: Kreeta, Santorini, Rodos ja Korfu. Taidan olla saari-ihminen. Eniten käyntejä on Kreetalla, jonne taas perheemme kanssa juhannuksena suuntaamme. Kreikan lippu liehuu meidänkin käsissä, kun kannustamme tavernassa Kreikkaa jalkapallon MM-kisoissa, todennäköisesti yhdessä ruotsalaisten kanssa.

Hiljentyminen on jo sanana sellainen, että se rauhoittaa. Ilman hiljentymistä olisin haahuileva hermokimppu. Kiitos univaikeuksille, jotka johdattivat Lauri Siiralan meditointikursseille ja todellisen minäni äärelle. Harjoittelu jatkuu. Tai kuten Lauri on asian ilmaissut: ”Tämä on elinkautinen (harjoitus).”


Isä, tuo outo otus, jota en ole oppinut tuntemaan. Enot saivat toimia tavoittamattoman isän korvikkeena. Usein mietin, olenko itsekin pojalleni liian kaukainen isä omine sisäisine maailmoineni, jotka eivät muille avaudu. Äidin isän maata kävin tänä keväänä katsomassa rajan takana Karjalan kannaksella. Kiinnostava matka kuin ajassa vuosikymmeniä taaksepäin.

Jeesus oli kaikkea muuta kuin ”jeesustelija”. Hän oli aikansa radikaali ja niin edellä aikaansa ja omaperäinen toimija ja opettaja, että hänen oivalluksensa ovat vielä nykyäänkin täyttä rautaa. Ei hän suotta ole maailman suurimman uskonnon alkulähde. Rautainen kaveri, joka maksoi sanoistaan ja teoistaan myös kovan hinnan.

Kirja on älypuhelinta lukuun ottamatta kiehtovin esine maailmankaikkeudessa. Kansien väliin mahtuu kokonaisia maailmoja, joissa voi kohdata elämän toisen silmin. Voi antautua matkalle lähtemättä mihinkään. Ja älypuhelimeen verrattuna kirja on rauhoittava ja kaunis esine. Tuoksuukin hyvälle ja käyttöliittymä on säilynyt toimivana jo satoja vuosia. Erityisesti muistan lapsuudestani erään Walt Disneyn kirjasarjan, jonka veljeni kanssa tilasimme kotiimme. Kun kirjat vihdoin tulivat, olin niin innoissani, että en moneen tuntiin malttanut alkaa lukemaan, hypistelin ja selailin vain kauniita kirjoja.


Linnut ovat luontoharrastukseni ytimessä. Aina ei ollut niin. Taisin ensin kiinnostua ötököistä. Niitä sai käteen, lintuja vain kuolleina. Kun abstraktiokykyni kehittyi, niin minulle alkoi riittää etäältä katselukin. Silloin nisäkkäät olivat ykkösinä, leijonat, krokotiilit ja sellaiset. Linnut olivat PLÄÄÄH! Kiitos toisen enoni pöntötyspuuhien ja koulutoverini hämmästyttävän kyvyn nimetä kaikki lintukirjan linnut vain kuvan perusteella, aloin avartua lintujen suuntaan. Ja siitä ei ole tullut loppua. Linnut ovat kauniita. Ja ne osaavat lentää. Ne ovat vapaita.

Aapinen jatkuu M:stä...