Lummelundan seikkailut

Vielä on elokuu. Muutaman tunnin ajan. Siis kesä. Joten voin kirjoittaa kesäjutun.

Kesällä olin pyöräilemässä naapuriperheen kanssa Gotlannissa isä-poika-kokoonpanolla. Parin päivän harharetkien jälkeen pystytimme telttamme Visbyn leirintäalueelle, mistä tuli tukikohtamme. Sietä käsin teimme pistohyökkäyksiä eri kohteisiin.

Yksi päiväretken kohde oli Lummelundan tippukiviluolat. Katsoimme ennen luolaan menoa filmin, jossa jo kypsään ikään ehtineet miehet kertoivat tarinoita lapsuudestaan. Heitä oli tuolloin kolme koulupoikaa, jotka vuonna 1948 löysivät luolan ja huomasivat siitä lähtevän käytävän. Uteliaina ja seikkailunhaluisina – niin kuin pojat ovat – he etenivät paikoin hyvinkin ahtaissa käytävissä ja löysivät lisää luolia. Vastaan tuli myös vettä ja eikun lautalla eteenpäin.

Nuuskivat pojat löysivät yhden luolan katosta käytävän alun. Se oli niin kapea, että siitä juuri ja juuri pääsi läpi. Ensimmäinen läpimenoyritys irrotti ison lohkareen, joka pudotessaan hipaisi alhaalla seisovia. Huh huh, läheltä piti. Seikkailevien poikien tuuria. Siinä vaiheessa heissä ilmeisesti alkoi herätä pieni varovaisuuden häivä, koskapa tehtiin seuraava sopimus: kaksi heistä lähtee tutkimaan käytävää ja kolmas hakee apua, jos heitä ei tiettyyn aikaan mennessä näy. Aikaa kului ja eihän niitä kahta vaan kuulunut. Hitto, ajatteli kolmas ja vääntäytyi hänkin läpi neulansilmän. Muut löytyivät ihmettelemästä jotain jännää. Ja jännää ihmetellessä ajantaju häviää. No niin se aika vain kului jännää ihmetellessä, että kynttilät paloivat loppuun. Ja sitten piti osata pimeässä pois. Poikien onneksi luolasto oli monien käyntien johdosta tullut tutuksi ja he onnistuivat pääsemään takaisin auringonvaloon – muutenhan luolaston olemassa oloa ei ehkä vieläkään tiedettäisi.

Pojat seikkailivat luolastossa useita vuosia, kunnes lopulta luolaston olemassaolo paljastui muillekin. Ja lopulta siitä tuli kansainvälinen nähtävyys, jota mekin nyt olimme ihmettelemässä. Mieleen jäävin elämys tuon esittelyfilmin lisäksi olivat loppuhetket luolastossa. Halukkaat saivat loppumatkan ajaksi sammuttaa valot. Niinpä sitten etenimme kymmeniä ellei satoja metrejä pilkkopimeitä käytäviä pitkin. Täydellinen pimeys on nykyihmiselle valtava elämys. Ja kuinka upea oli näky, kun lopulta valoa alkoi tihkua ulko-oven raoista pimeään käytävään. Ja kuinka kirkas olikaan auringon valo ulkona pimeään mukautuneille silmille.

Nuo kolmen koulupojan seikkailut tuntuivat lämpöisen mukavalta tarinalta. Voin vain kuvitella, kuinka jännittävää pojilla on ollut. Luolasto on vetänyt heitä puoleensa kuin magneetti. Tunnistin tuon vetovoiman. Itse en löytänyt lapsena luolia. Mutta samalla tavalla veljeni kanssa ryynättiin metsissä, kiivettiin kallioilla, heiluttiin tuulen mukana puiden latvoissa ja nautittiin, kun löytyi uusi lampi tai törmättiin hirveen tai isoon loikkivaan sammakkoon. Elämä oli suurta seikkailua. Ja onneksi se on sitä vieläkin.

Kesämuistoja - Kesälahti

Kesälomailijan painajainen toteutui. Matalapaine jäi pyörimään Itä-Suomen ylle ja valutti vettä lomailijan niskaan päivittäin. Satoi lähes jatkuvasti, välillä rankastikin. Mitä voi vuokramökillä tehdä kun sataa vettä?

Pojat keksivät kesäisen vastineen hangessa vilvoittelulle: kierien alas sateen kastelemaa nurmikkorinnettä. Ja jos vettä tulee taivaalta, niin vesi järvessä on tunnetusti lämmintä. Joten uimaan vaan, nurmikolle tai järveen. Uimisen jälkeen on kiva lukea sisällä kuivaa kirjaa.

Kun sade taukosi, niin puukapulat alkoivat kolahdella toisiaan vasten. Ensimmäistä kertaa näin Mölkky-pelissä heiton, missä heittokapula kaatoi kaksi palikkaa (numerot 11 ja 12) ja niistä toinen (11 pisteen palikka) nousi kierähtelyjen jälkeen pystyyn. Todella taiteellinen 12 pisteen heitto.

Kesälahden urheilukentällä kaksi papparaista (minä ja toinen isä) ottivat mittaa pojistaan (14 ja 15 v.) korkeushypyn merkeissä. Ponnahtelin kierähdystyylillä riman yli. Silmissäni siinteli toisen kierähtelijän Valeri Brumelin vuonna 1963 hyppäämä maailmanennätys 228 cm, jota hän piti hallussaan 8 vuotta. Tämä ammatiltaan näytelmäkirjailijana toiminut vieteri oli sinnikästä laatua. Hän joutui 1965 moottoripyöräonnettomuuteen ja oltuaan kaksi vuotta sairaalassa ja läpikäytyään 31 leikkausta hän pystyi vihdoin kävelemään. Näistä välittämättä hän hyppäsi 1970 vielä 213 cm. Eli eiköhän tämäkin papparainen vielä maasta irtoaisi. Niin kuin usein käy, olosuhteet saattavat olla meitä vastaan. Tuli sadekuuro ja meidän piti pitää taukoa juuri kun lihakseni olivat lämminneet ja olin hyvässä vireessä. Tauon jäykistämänä ja sateen kylmettämänä otin idolikseni Asko Pesosen, kierähdysmiehiä hänkin. Tämä minun mittainen miehenpätkä (178 cm) hyppäsi 219 cm vuonna 1972. Hän jäi myöhemmin kiinni steroidien käytöstä - no sattuuhan sitä. Mutta hän jatkoi ikämiehissä hypäten 45-vuotiaana vielä 200 cm ja tänä vuonna hän 69-vuotiaana teki yli 65-vuotiaiden Suomen halliennätyksen 156 cm. Mutta eivät auttaneet Brumelit, eivät askopesosetkaan: pojat olivat menneet meistä ohi. No helppohan sitä floppauksella on voittaa... Voittotulos jäi Brumelista ja jopa Pesosen eläkeläisennätyksestä. Oma tulos ei ole julkaisukelpoinen. Ja eikun uusia lajeja keksimään...

Savonlinnassa jäimme lörtsytelttaan sadekuuron vangiksi. Oli kerrankin aikaa maistella mustikkalörtsyn aromeja pitkään ja hartaasti.

Sateisen päivän iloja riitti pitkään. Sitten se tapahtui. Neljän vuorokauden poissaolon jälkeen aurinko ilmestyi esiin. Aamulla herätessäni kaikki oli toisin. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Istuin pitkään kahvikuppi kourassa vain imien lämpöä ja valoa itseeni. Kukkapenkissä surisi ja pörisi. Kateissa olleet perhoset ja kultakuoriaiset ahmivat kukkien antimia. Tämä oli kuin uudelleen syntymisen hetki. Kaikki ympärillä näyttäytyi uutena, uudessa valossa. Kyllä kesä on ihanaa aikaa. Ja vaihtelevaa. Hyvä niin.

Kesämuistoja - Hausjärvi

Asuimme viikon Hausjärvellä vanhassa kyläkaupassa, jonka talon nykyinen omistaja meille ystävällisesti vuokrasi. Talossa oli paljon tilaa kahdessa kerroksessa. Elettiin mansikka-aikaa ja koska olin taas aloittanut puuroaamiaiseni, aamupuuroistani tuli mansikkapäällysteisiä. Melkein joka päivä haimme uuden herkkulaatikon lähistön mansikkatilalta.

Talossa oli iso piha ja kaunis puutarha. Piha oli niin suuri, että kolmenkymmenen metrin keihäskaaretkin onnistuivat eikä keihästä tarvinnut hakea naapurin puolelta. Juttelin naapurustossa asuvan miehen kanssa ja hän sanoi, että tänä vuonna luonto pursuaa kasvua ja kukkaa. Sateita on ollut sopivasti eikä ole ollut liian kuumaakaan. Puutarhan kukkaloisto oli hieno, varsinkin etupihan pionit olivat upeita.

Koska aivan lähistöllä parinsadan metrin päässä oli latotanssit, niin sitäkin huvia oli toki kokeiltava. Jotenkutenhan se meni, vaikka meinasinkin jäädä parkettien partaveisten ja viuhuvan tuulipukumiehen jyräämäksi. Välillä kompuroin epätasaisella lattialla. Mutta kyllä sitä kait tanssiksi saattoi sanoa…

Viikko paikallaan rauhallisessa paikassa merkitsi myös paljon keskeytymätöntä aikaa. Katsoimme vaimoni kanssa viikossa läpi kaikki Harry Potter elokuvat. Se oli hauska kokemus, sillä vaikka jaksot ovat itsenäisiä, niin taustalla kulkee kokonaistarina, jonka nyt hahmotti hyvin. Erityisen mielenkiintoista oli seurata, oliko Severus Kalkaros hyvis vai pahis. Pääasiassa pidin elokuvista. Näyttelijät olivat hyviä ja tarina on mielikuvituksen juhlaa. Minusta elokuvat olisivat olleet vielä parempia, jos niissä olisi ollut jännityksen vastapainona enemmän huumoria. Pidinkin eniten Puoliverisestä Prinssistä, jossa sai nauraa tylypahkalaisten romanttisille toilailuille.

Lapsuuden kodissani oli kellari, joka oli toisaalta pelottava rottineen ja lukkeineen, mutta samalla hyvin kiehtova. Tässäkin talossa oli kellari eikä sen vetovoimaa voinut vastustaa. Taskulampun valossa tutkin pitkät käytävät ja siellä täällä avautuvat huoneet. Odotin, koska nurkan takaa ilmestyy lättänenäinen Voldemort. Ei ilmestynyt. En löytänyt edes rottia, pari kuollutta hiirtä vain.