31.3.2019

Sudenkorentoja


-        Miksi istut täällä keskellä metsää sudenkorennot käsivarsillasi? kysyy mies naiselta.
-        Istu sinäkin alas ja odota, sanoo nainen.
-        Odota mitä?
Nainen ei vastaa. Mies istuutuu naisen viereen heinäiselle töyräälle. Naisella on punainen kukkamekko, miehellä ruskeat vaellushousut. He istuvat hiljaa. Käki kukkuu viisi kertaa vasemmalla. Mies ajattelee, että hänellä on vielä 50 vuotta elinaikaa. Vai tarkoittaako se nyt sitä, että heillä on yhteensä tuon verran aikaa.
-        Minä olen Markku. Mikä sinun nimesi on?
-        Suvi.
Sudenkorennot pörräävät naisen ympärillä ja laskeutuvat hänen paljaille käsivarsilleen kuin helikopterit kentälle. Mies katsoo syrjäsilmällä ja huomaa, että naisen iho on kananlihalla.
-        Riisu käsivarret paljaiksi, opastaa nainen miestä.
Mies riisuu flanellipaitansa ja viikkaa sen viereensä. Alta paljastuu vihreä teepaita, jossa on Kekkosen kuva. Vieno hienhaju tuoksahtaa.
-        Miksi täällä on näin paljon sudenkorentoja? kysyy mies.
-        Koska tässä oli ennen lampi. Ja korennot muistavat sen. Ne eivät unohda, kuten ihmiset unohtavat.
-        Mitä lammelle tapahtui?
-        Ne tuhosivat sen, kaivoivat ojan, joka vei veden.
Mies huomaa, että he todellakin istuvat aukion laidalla. Siellä täällä pihlajan ja koivun alkuja on noussut heinikon yläpuolelle.
-        Täällä oli ennen hirviä, jatkaa nainen. Tiedätkö, sellaisia, joiden sieraimista nousi höyry, kun ne huohottivat viileässä aamuilmassa. Sellaisia suuria sarvipäitä, jotka rykivät, niin että ilma kajahteli ja pitkillä jaloillaan ne kuopivat maata. Nyt on enää heikkojalkaisia, nutipäisiä kauriita, jotka juoksevat piiloon heti risahduksen kuullessaan. Ennen elettiin vahvemmin.
Mies kuuntelee naisen sanoja ja kohentaa ryhtiään. Toinen sierain valuu, mutta hän ei tohdi pyyhkiä nenäänsä. Nainen voisi luulla, että hänellä on allergia.
-        Käsivarsilleni ei ole vieläkään laskeutunut yhtään korentoa, sanoo mies.
-        Älä kiirehdi, odota.


He istuvat paikoillaan kuin kaksi kiveä. Laskeva aurinko pilkistää tuuheiden kuusten lomasta valaisten heidän kasvonsa kelmeiksi. Miehellä on epätodellinen olo. Hän ei ole kokenut mitään näin kaunista moneen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hän jätti Talvikin. Hänen tekisi mieli itkeä, mutta ei anna lupaa itselleen. Joku lintu alkaa viheltää läheisessä kuusikossa. Nainen liikahtaa.
-        Se on pyy. Täytyy lähteä kotiin. Näkemiin.
Nainen nousee, sudenkorennot pörähtävät ilmaan ja kukkamekko liehahtaa miehen paljasta käsivartta vasten. Nainen lähtee kävelemään.
-        Entä me? huudahtaa mies naisen perään. Vieläkö tapaamme?
-        Tule lammelle, nainen sanoo. Hänen hymynsä jää välkehtimään miehen tummiin silmiin.
Tulee sysihiljaista. Mies miettii kokemaansa. Tulisinko muka tänne taas istumaan, keskelle metsää, lammelle, jota ei ole ja tapaisin naisen, jota en tunne. Tuleeko nainen varmasti? Tapaileeko hän muita miehiä? Oliko nainen tässä äsken vai kuvittelinko vain kaiken? Helman kosketus tuntuu kuitenkin vielä kädellä.
Mies istuu kauan ajatuksissaan. Hän havahtuu, kun käsivarrella tuntuu kevyt sipaisu. Siinä se nyt tököttää: ruskeanpunainen sudenkorento, joka kääntelee päätään, vuoroin häneen päin, vuoroin lammen suuntaan. Ja sudenkorennon alla, käden iholla, lojuu pitkä ruskea hius.

10.3.2019

Sain seuraajia


Sain seuraajia. Innostuivat hetkeksi. Sitten ne katosivat. Kuulemma Twitterissä seuraajia voi olla kymmenin tuhansin. Minulla niitä oli vain muutama työkaveri. Ja nekin puuskuttivat.

Kaikki alkoi tammikuussa. Kävelin rappusia ylös kohti työhuonettani 3. kerroksessa. Olin jo avaamassa rappukäytävästä kerrokseen johtavaa ovea, kun pysähdyin. Hetkinen, portaathan jatkuivat vielä ylöspäin, miksi hyppäisin pois näin alhaalla. Vain siksikö, että työhuoneeni on tässä kerroksessa. Ei riittävän hyvä syy, totesin, ja jatkoin kiipeämistä.

Escher's Stairsway

Saavuin 5. kerroksen kohdalle, jossa viimeistään kaikki luovuttavat ja menevät työhuoneisiinsa. Mutta portaat jatkuivat. Niinpä kiipesin 6. kerrokseen asti. Siellä ei ollut mitään, vain pieni tasanne. Ja iso ikkuna, josta saattoi nähdä yli naapurirakennusten. Ihailin hetken maisemaa. Kaukaiselle kalliorinteelle rakennettiin uutta taloa ja talon rakennusvaiheen puukehikko loisti talviauringossa kuin dinosauruksen luuranko.

Näin oven, joka johti jonnekin. Avasin oven ja hups, olin talon katolla. Varoin päästämästä ovea takanani kiinni, jotten joutuisi laskeutumaan palotikkaita pitkin alas. Talon tasakatto näytti hauskalta tasaisen lumikerroksen peittämänä. Tai eihän katto tasainen ollut, vaan täynnä ulokkeita, ilmanvaihtohäkkyröitä ym. Yksi uloke näytti aivan lintutornilta. Hei, tännehän voisi tulla Tornien taisto -lintukisaan keväällä. Ja kesällä lounastunnilla syömään eväitä ja ottamaan aurinkoa.

Laskeuduin takaisin 3. kerrokseen ja häivyin työhuoneeseeni. Samana päivänä lounaalta palattuani kävelin toisen rappukäytävän raput kolmoseen asti. Seisahduin ja jatkoin matkaani ylöspäin. Pitihän tämänkin rappukäytävän kuudennen kerroksen tasanne tsekata ja tietysti myös kattonäkymä. Siitä se sitten lähti, kaksi kertaa päivässä tapahtuva kipuaminen kuudenteen kerrokseen. Ensimmäinen kerta töihin tullessa ja toinen kerta lounaalta palatessa.

On kahdenlaisia ihmisiä. Paatuneet hissi-ihmiset: ”Miksi kävellä kun hissillä pääsee helposti” tai ”Käytän hissiä kun sellainen kerran on” tai ”Pakko käyttää hissiä kun jalka ei enää nouse”. Paatuneet portaissa kävelijät: ”Voin samalla kasvattaa kuntoani” tai ”Tämä tekee hyvää terveydelleni” tai ”Laihdutanpa hieman”. Mutta paatuneet kävelijätkään eivät mielellään kävele ylimääräistä, eli ylemmäs kuin missä heidän työhuoneensa sijaitsee.

Aloin saada kivoja kommentteja muilta rapussa liikkujilta. ”Onko sulla siellä ylhäällä pullo jemmassa?” tai ”Sinnekö menet piiloon pomolta?” Itse mainostin, että olen jo siirtynyt kovasti muodissa olevaan monitoimitilaympäristöön ja olen tehnyt kuudenteen kerrokseen itselleni hiljaisen ja korkean tilan. Tai että kävin katsomassa kuudennessa kerroksessa olevaa työhuonettani, mutta vieläkään sinne ei ole tuotu työpöytää eikä työtuolia.

Hetkeksi aina joku työkaveri innostui lounaan jälkiruoaksi lähtemään mukaan. Seuraamaan minua. Mutta yleensä kaksi tai kolme kertaa riitti. ”Tänään en jaksa” tai ”Tuli nukuttua huonosti” tai ”Söin liikaa oon ihan ähky” tai ”Mulla on jalka kipeä muuten kyllä”. Mutta minä jatkoin ja jatkoin. Ja jatkan yhä. Seuraan talon valmistumista kallionkielekkeellä. Katselen, kuinka talvi vaihtuu kevääksi.