Italialaisella talolla - Maaliskuu

Jäinen tie on sulanut. Tuttuun tapaan aamun ensimmäinen siivekäs on tienvarrella helskyttelevä talitiainen. Varisparvea ei nyt näy, siellä täällä yksittäisiä variksia kylläkin. Korppi lentää korahdellen yli. Tavallisesti niitä on kaksi. Missä on toinen? Olisiko jo hautomassa? Pesintäarvelu menettää merkityksensä kun seuraan pellon yli valuvaa tummien pisteiden kasaumaa. Lasken kahdeksan kovasta tuulesta nauttivaa korppia peltoaukion toisella puolella. Kolme niistä lähtee ylittämään peltoa minua kohti.

Mustien lintujen vastapainoksi näen, kuinka kolme valkeaa isoa lintua ylittää peltoaukion. Laulujoutsenet pysyvät vaiti ja keskittyvät matkantekoon, mikä ei ole helppoa kovassa vastatuulessa. Vedet ovat paikoin sulaneet. Siitä on merkkinä pääni yli lentävä sinisorsapariskunta. Äkkiä näköpiirissäni on petolintu. Juuri kun saan sen kiikarini, se kääntyy harmittavasti lentämään poispäin minusta. Sen verran saan habituksesta selvää, että peto on joko varpus- tai kanahaukka. Jos pitäisi arvata, niin veikkaisin jälkimmäistä.

Keltasirkkuja näkyy siellä täällä. Iso parvi on hajonnut. Kymmenen linnun urpiaisparvi lentää ylitseni kovasti äännellen. Ensimmäiset urpiaiset tänä vuonna. Laji on runsaudessaan arvaamaton: välillä niitä on paljon, välillä hyvinkin vähän. Samaa pätee vihervarpuseen. Tänä vuonna niitä tuntuu olevan paljon. Vähän väliä kuuluu surumielinen vihellys ja nyt kuuluu myös sen kevätlaulua, jopa laululentoesityksiä pääsen katsomaan. Toinen viherlintu, viherpeippo, on täällä tänään selvästi vähemmistössä. Kuulen sen äänen vain kerran.

Ruokinnalla on suhteellisen hiljaista: vain muutama tali- ja sinitiainen ja kymmenkunta mustarastasta. Lisäksi yksi orava. Kuusitiainen tosin veisaa omaa virttään läheisen kuusen latvassa kuin elämäniloinen evankelista Espoossa.

Pajukossa yhytän kauniin linnun, tiklin. Kun katselen linnun huikaisevia värejä, en ihmettele, että Donna Tartin uusi tuhatsivuinen järkäle on nimeltään Tikli. Kirjan nimi perustuu Carel Fabritiuksen 1600-luvun maalaukseen. Ote kirjasta: ”Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.” Täällä 2000-luvulla noita maalauksen lintuja on kolmin kappalein. Ja täytyy sanoa, että luonnossa ne ovat paljon värikylläisempiä kuin Fabritiuksen haalistunut taulu antaa ymmärtää.

Tällä kertaa tikkalinnut ovat vähissä. Kaukaa kuuluu palokärjen lentoääni ja lähistöllä kjiksauttelee käpytikka. Tikkojen sijaan pääsen ihailemaan hieman erilaisen nokan omaavaa käpylintua. Lintu jää ylilennon jälkeen huutelemaan kuusen latvaan. Yritän tutkiskella, onko tämä pikku- vai isokäpylintu. Äänestä en niitä näillä korvilla erota toisistaan. Yritän arvioida nokan paksuuden ja pituuden suhdetta. Sitten muistelen, että olen jostain lukenut isokäpylinnun otsan olevan luisun ja kun tällä linnulla on selvästi korkea otsa, päättelen linnun olevan pikkukäpylintu. Kotona luen määritysoppaasta, että erona on nimenomaan nokan mittasuhteet: isokäpylinnulla on nokan paksuus yhtä suuri kuin pituus, pikkuserkulla pituus paksuutta suurempi. Ratkaiseva ero oppaan mukaan on kuitenkin se, että pikkukäpylinnun alanokka on isoserkun alanokkaa selvästi hennompi/matalampi. Siis jo toinen lajipari, joka jäi määrittämättä kana/varpushaukan lisäksi. Olen ruosteessa.

Italialaisen talon metsänreunassa on tänään paljon ääntä: laululennossa rupattelevia vihervarpusia, veisaava kuusitiainen, huutava käpytikka, huutava käpylintu, metelöiviä korppeja ja sinitiaisia esittelemässä hentoja trillejään. Taitaa olla kevät. Äskeisten lisäksi lähimetsästä kuuluu varpus- tai kanahaukan villiä huutoa. Niidenkään ääntä en erota toisistaan. Hetken harkitsen, lähtisinkö jahtaamaan ja selvittämään huutajan arvoitusta. Ajattelen kuitenkin, että haukka osaa pysytellä metsässä sopivalla etäisyydellä enkä saa siitä kuitenkaan selkoa. Lisäksi minulla on kylmässä tuulessa yltynyt vilu ja nälkä. Niinpä asettaudun italialaisen talon tuulensuojaiselle puolelle evästämään ja nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta.

Istuessani siinä auringonpaisteessa tunnen auringon lämmön ihollani ja huomaan syvän rauhan sisälläni. Siellä se on: mielenrauha. Hyvä tietää, että se on aina mukanani. Kaikessa hässäkässä ja kiireessä voin aina palata sisäiseen rauhaani, maadottua siihen ja rauhoittua. Vähän niin kuin tänään kovassa tuulen tuiverruksessa voin aina hetkeksi palata tähän italialaisen talon rauhaan ja lämpöön.

Mieleeni nousee roomalaisen runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eKr) lyhyt säe: Carpe Diem, tartu hetkeen, poimi päivä. Poimin päivän kuin appelsiinin, tartun tähän hetkeen ja ikuistan sen selfiekuvan muodossa.

Levättyäni italialaisen talon lämmön loimotuksessa kehossani kulkee taas notkea punainen hurme, jaksan taas tallustaa ja vatsani on ladattu. En ole kuitenkaan niin ripeä kuin ylitseni sujahtava kyyhkynen. Voi ei, joko nyt kolmas tunnistamaton lajipari? En nimittäin saa viuhahtajasta selvää, onko hän uuttu- vaiko sepelkyyhky. Lähden kyyhkyn perään. Peltoaukealle saavuttuani en näe kyyhkyä vaan hiirihaukan pellon yllä. Hienoa! Hiirihaukka on palannut. Haukka häviää puiden taakse. Haluaisin katsella sitä pitempäänkin. Niinpä jään pellon laidalle sitä odottelemaan.

Kiikaroin peltoa edestakaisin. Maassa nököttelee muutama töyhtöhyyppä. Välillä pieni parvi kiuruja lehahtaa lentoon ja laskeutuu takaisin. Odottelen. Nautin kovin keväisestä äänestä, kun kiuru aloittaa laululentonsa luritellen jatkuvaa riemulauluaan. No, laulu jää tänään lyhyeksi, mutta saanpa esimakua siitä, mitä on tulossa. Sitten tavoitan kiikareillani lentävän kyyhkyn. Seuraan sitä, kunnes se jää istumaan sähkölangalle. Ei näy valkeita sepelkuvioita. Siispä uuttukyyhky havaittu. Vielä jään odottelemaan hiirihaukkaa.

Odotukseni palkitaan. Läheisen metsänreunan yläpuolelle ilmestyy hiirihaukka lepattelemaan. Eikä se ole yksin, vaan kohta niitä on kaksi lepattelemassa. Olisikohan siinä pariskunta reviirillään? Tässä on jo monena vuonna peräkkäin pesinyt hiirihaukka. Ne ovat myös saaneet poikasia lentoon. Nautin ja katselen kun haukat leikkivät tuulessa. Välillä ne painautuvat pitkään liitoon ja myötätuulessa ne ovat hujauksessa pellon toisessa päässä, josta ne lähtevät voimakkain siiveniskuin palailemaan takaisin vastatuulessa. Välillä ne laskeutuvat puuhun, mutta tuuli ajaa ne takaisin lentämään.

Hyvillä mielin palailen peltoja pitkin autolle ja mietin, millaista vilskettä täällä mahtaakaan olla huhtikuussa.

Vongoivan opit

Kolme kaverusta Koilliskairassa. Minä yksi heistä. On huhtikuu. Keli on raskas. Hanki pettää joka askeleella. Hiihtämisestä ei voi puhua. Tämä on pelkkää rämpimistä. Välillä hiipii mieleen epäilys: kannattiko tänne tulla kärsimään. Sitkeästi kuitenkin ponnistelemme ensimmäiselle mökille. Lepo maistuu.

Aamulla on jo pakkasta ja hanki kantaa. Iltapäivällä taas pehmenee. Mietin, mahdammeko saavuttaa tavoitettamme. Mutta sitten pakastaa pysyvästi. Matka alkaa sujua. Muutaman päivän päästä olemme kuin olemmekin saapuneet määränpäähämme. Tai emme ihan, vasta sen juurelle. Edessämme kohoaa Itä-Lapin mystinen tunturi: Vongoiva. Jo tunturin nimi saa mielikuvituksen liikkeelle.

Rinkat pois selästä ja ylös tunturin rinnettä! Aloitamme kapuamisen melko hyvässä säässä. Sitten äkisti alkaa sataa lunta. Ensin hiutaleita laskeutuu harvakseltaan, sitten yhä tiheämmin. Lopulta näkyvyys putoaa muutamaan metriin. Lisäksi tuuli kovenee noustessamme ylemmäs.

Pysähdymme miettimään mitä tehdä. Seppo puhkeaa puhumaan. Hän sanoo, että jos nyt luovutamme, emme saavuta tavoitettamme. Alun huonon hiihtokelin takia nousu Vongoivalle on tehtävä nyt. Meillä ei ole enää aikaa toiseen yritykseen. Kun epäilen, että voimme eksyä tässä säässä, Seppo sanoo selkeästi ja vahvasti, että siitä ei ole pelkoa. Kun suuntaamme ylämäkeen, niin ennemmin tai myöhemmin pääsemme huipulle. Mika on myös jatkamisen kannalla.

Niinpä lähdemme kapuamaan. Tuisku pahenee. Lumikiteet hakkaavat kasvoja. Silmäni ovat pelkät viirut. Pidämme tarkasti huolta siitä, että emme kadota näkyvyyttä toisiimme. Lopulta nousu loivenee ja siinä se on: Vongoivan huippu. Tunturilla käyneet ovat kantaneet huipulle melkoisen kivikasan. Räpsimme pakolliset valokuvat. Lumipyry ei kuitenkaan anna tilaisuutta nauttia kauaa saavutuksestamme. Niinpä lähdemme pian liukuun alas tunturin rinnettä tulosuuntaamme.

Pian olemme Vongoivan alarinteillä. Näkyvyys alkaa parantua. Teen vielä viimeisen vilkaisun taakseni. Siellä se on, tarunhohtoinen Vongoiva. Hyvän olon tunne täyttää rintani. Me teimme sen. Lumipyrystä huolimatta pääsimme huipulle. Kiitos Seppo sisusta ja periksi antamattomuudestasi. Kiitos myös selkeästä ajattelustasi, joka säilyy kirkkaana hankalissakin olosuhteissa.

Vongoivan retkestä on nyt aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Olemme Honkanummen kappelissa.  Kolme kaverusta jälleen yhdessä, yksi makaa arkussa. Näkyvyys alkaa parantua, kun kuivaan kyyneleet. Teen vielä viimeisen vilkaisun taakseni. Siellä se on, ystäväni Sepon ruumis. Suru täyttää rintani. Me kuitenkin teimme ne: lukuisat Lapin retket. Kiitos Seppo niistä.

Muistotilaisuuden lopuksi alkaa soida laulu, joka alkaa kaihoisasti, mutta päättyy kohottaviin sanoihin. Onhan kevät. Ja Lapin kesä tekee tuloaan.

“Oi oppi ottakaatte joutsenista

Ne lähtee syksyin, palaa keväisin

On meidän rannoillamme rauhallista

Ja turvaisa on rinne tunturin

Havisten halki ilman lentäkäätte

Tekoja luokaa, maita valaiskaa

Mut talven poistuneen kun täältä näätte

Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa”

Kevät - vuodenajoista kaunein ja julmin

Kävelen Esplanadilla. Hiekka rahisee kengän pohjan alla. Kuuntelen viimeistä osaa Youtube-videosarjasta A New Earth. Tolle on selkeä ja rauhallinen, Oprah vahva ja innostunut. Välillä hän varastaa shown. Se ei haittaa. Hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan. Yhdessä hyvän asian puolesta he ovat vastustamattomia. ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Sukellan maan alle, maanalaiseen, Manalaan. Kävelen Opintoputkea pitkin Kaisaniemessä. Tolle hekottelee vasemmassa korvassa ja Oprah oikeassa. Olenko oikeasti läsnä. Vai onko tämäkin vain mukava mielen luoma illuusio läsnäolosta. Olenko vain virtuaalisesti läsnä. Läsnä vain mielikuvalleni. Äkkiä tapahtuu jotakin, joka saa minut täysin hereille. Alkaa kuulua musiikkia. Ryhmä soittajia on aamusoitolla. Repäisen kuulokkeet päästäni. Annan musiikin valua sisälleni. Täytyn siitä. Nyt ilmenee vain tuo elävä musiikki. Viulut värisevät. Sisimpäni värisee. Ihoni nousee kananlihalle. Rinta resonoi tuon ihanan musiikin kanssa. Jumalaisen kaunista. Kyyneleet nousevat silmiin. Niin kaunista, niin elävää. Tässä on minulle esimerkki läsnäolosta.

Istun metrossa matkalla työpaikalle. Pidän aina siitä hetkestä, kun juna pulpahtaa tunnelista maan pinnalle Kalasataman kohdalla. Aurinko paistaa. On aikainen kevät. Ihailen juuri Vanhankaupunginlahden jo vapaana välkkyvää vettä ja valkoisia lokkeja lentelemässä veden yllä, kun saan puhelun. Työkaverini on menehtynyt syöpään eilen illalla. Minun ikäiseni. Muutama päivä sitten hän sai tietää diagnoosin ja sen, ettei mitään ole tehtävissä. Kiitän soitosta ja jään tuijottamaan ulos. Pysähdyttävä hetki. Hän on poissa. Ja juna kulkee eteenpäin. Maisema vaihtuu. Tunnen samaan aikaan surua ja iloa. Surua yllättäen loppuneesta maallisesta elämästä. Iloa siitä, että olen elossa. Onko muuta tehtävissä, kuin nauttia jokaisesta hetkestä? Tuntea elämän täyteläisyys jokaisella solullaan. Elämän täyteläisyyteen mahtuu ilo ja suru, nuo puhtaat tunteet. Puhdistavat tunteet.

Italialaisella talolla - Helmikuu

Aurinko on hetki sitten noussut. Kävelen täyttömäen vieritse. Mikä mahtaa olla aamun ensimmäinen luonnonääni? Vastaus tulee pian: talitiainen tiitittää metsänlaidan koivikossa. Ilahdun. 

Olen usein miettinyt, mikä on suosikkilintuni. Voisiko se olla talitiainen, tuo kesät talvet pirteä ilmestys? Sehän on yhtä tehokas piristäjä kuin koira. Ei tosin heiluta häntää eikä kuolaa suutasi, mutta loistaa harmaassa maisemassa kuin valo ja hellii korviani heleillä äänillä.

Kävelen eteenpäin todella jäistä tietä pitkin. Kuulen korpin ronkkuvan. Pian tavoitan kaksi korppia metsälaidan puissa. Välillä korpit lehahtavat lentoon ja nauttivat lounaasta puhaltavan Föhn-tuulen kyydistä. Ne käyttäytyvät kuin olisivat tämän paikan valtiaita. Ja niin ne ovatkin. Ainakin ennen kuin hiirihaukat tulevat. Olisiko korpista suosikkilinnukseni? Muuten kyllä, mutta minulla ei ole syvempää suhdetta lintuun.

Pienempiä harmaatakkisia korpin pikkuserkkuja piileskelee puiden oksilla. Toisin kuin näkyvät ja kuuluvat mustat isoserkkunsa, tämä nuorisojengi lentelee hiljaa ja luimistellen karkuun, kun tulen liian lähelle. Liekö kyseessä sama joukkio kuin tammikuussa paikalla havaittu? Siinä tapauksessa porukka on vähentynyt yhdeksästä seitsemään. Mitä on tapahtunut kahdelle kaverukselle? Ovatko lähteneet etelään? Vaikka varis fiksu lintu onkin, suosikkilinnukseni se on liian harmaa. 

Paljon mustempi lintu kuuluu ääntelevän jossain. Pian kuulen sen lentoäänen ”kry-kry-kry” ja yhytän palokärjen hoippuvassa lennossa peltojen yllä. Iso tikka häviää metsään. Kuulen vielä linnun ”kliiji”-äänen, mikä tarkoittaa: ”The black woodpecker has landed”.

Käyn kurkistamassa italialaisen talon takana olevaa ruokintaa. Siellä ei tällä kertaa ole kovin kovaa kuhinaa. Tiaisista paikalla ovat tali-, sini-, hömö- ja kuusitiainen. Hömötiainen kähisee ja kuusitiainen esittää kunnon keväisiä lauluesityksiä. Viime kuussa runsaslukuisia mustarastaita ei nyt ole yhtä varoittelijaa enempää. Pieni ja piskuinen vihervarpunen lennähtää kahden metrin päähän minusta ja viheltelee tutun surumielisesti.

Palaan italialaiselle talolle, joka alkaa kunnostuksen puutteessa jo selvästi rapautua. Pihapiirissä laulaa pari viherpeippoa. Yksinäinen mustarastas killottaa koivun latvassa. Mustarastas olisi muuten hyvä ehdokas suosikikseni, mutta lintu on jo varattu. Arto-ystäväni on ominut sen jo kauan sitten. Kaveripiirissä mustarastas tunnetaankin nimellä arto. Tuo musta rastas on toinen suosikkihuilistini mustapääkertun ohella.
 

Keltasirkkujen selviytymisen kunniaksi otan selfien: Ari Italiassa. Musta pipo päässä. Ilmeeni kertoo ihmetyksestä, että kaikki sirkut ovat pelastuneet. Mieleeni nousevat roomalaisen runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eKr) säkeet (Membered by Google): "Jos häilyt toivon ja huolen, pelon ja vihan välillä, kuvittele aamuin, että valkeneva päivä on viimeisesi: mieluisana yllätyksenä koittaa sellainen hetki, jota ei rohkene edes toivoa.”

Kierrän peltojen kautta pois. Pelto-ojassa virtaa vesi kuin keväällä. Pajunkissat ovat puhjenneet. 

Lähestyn metsänreunaa, missä kaksi talitiaista taistelee keskenään keväiseen malliin. Seuraan niitä kiikareilla. Kiikarini pysähtyy vihreään olioon, joka hyppii paljaalla maalla. Kappas vain: harmaapäätikka. Naaraslintu. On hassua nähdä sitä maassa pomppimassa. Välillä se näyttäisi kaivavan maasta jotain. Toisinaan tulee vaarahälytys. Silloin tikka singahtaa läheiseen puuhun ja kiipeää sen runkoa ylöspäin. Kun vaara on ohi, lintu laskeutuu runkoa pitkin alas kuin sellainen mekaaninen putkea pitkin valuva nakuttava tikkalelu. Harmaapää katoaa läheiseen ojaan. 

Pian vihreä tikka ilmestyy taas esiin. Mutta tämäpä onkin koiraslintu. Jaahas, pariskunta liikkeellä. Koiraan nokasta kuuluu vaimeaa ”kyykyttelyä”. Yllätyksekseni näen kaksi tikkaa lisää. Nämä ovat kuitenkin ns. normitikkoja: käpytikkapariskunta. Joka tapauksessa hauska havainto: neljä tikkaa aivan nipussa. 

Menen katsomaan, mitä harmaapäät olivat maassa tekemässä. Löydän kaksi muurahaispesää, joita ne olivat kaivelemassa. Eipä hassumpia suolapaloja. Varmasti muurahaishappo lämmittää koleassa talvisäässä.

Ilahdun aina harmaapäätikoista. Linnun keväthuuto nostaa kylmät väreet selkäpiihini. Huuto on villi ja salamyhkäinen. Nuorena poikana kävin näitä hienoja vihreitä tikkoja ihmettelemässä  haavikossa kotini lähellä. Siellä jahtasin noita salaperäisiä lintua, löysinpä pari kertaa niiden pesänkin. Ja aina linnut jaksoivat säväyttää. Linturetki oli aina pelastettu, kun sai armon katsella noita upeita lintua. 

Harmaapäätikkaa voisi kutsua karun pohjolan säihkylinnuksi yhdessä kuhankeittäjän kanssa. Olisiko tästä tikasta suosikkilinnukseni? Sielulinnukseni? Vastaan epäröimättä: ”Kyllä. Jos joku lintu on, niin tämä se on." Ja sillä on harmaa pääkin, kuten minulla. 

Autolle kävellessäni talitiainen yrittää vielä päästä suosiooni. ”Ei onnistu”, huudahdan sille. ”Myöhästyit. Sitä paitsi sinusta puuttuu mystiikka!”