18.12.2015

Talvipäivän seisahdus

Aamu heittää hämäryyden sängyn ylle
tunkee tiktaktikkunsa luomien väliin
villasukat hankaavat parkettiin
katsahdan kolmen lasin läpi
minä - verivaahteran jäykkä runko

Leukani loksahtelee alas ylös
olen väsynyt olemaan väsynyt
puurot, myslit, kaurat, mustikat
ei nyt auta, nyt ei auta vitamiinit
minä - hiljaisen huoneen hidas asukki

Tänään maapallo kääntää lanteitaan
yöt ja päivät, puurot ja vellit
vääntyvät uuteen asentoon, astiaan
ja minustakin tulee ylitsevuotava
nyt kun rastaan laulu valuu lähiöön


Niinpä tänään laulan lauluni sulle,
aamulle, vaahteralle, maapallolle
rastas ja minä laulamme laulun
sulle, vielä nukkuvalle, herää, herää
näe kuinka valo voittaa pimeyden


13.12.2015

Totuus taivaasta – Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus


Näin komea nimi on Eben Alexanderin kirjan suomennokselle annettu. Kirjoittaja on neurokirurgi ja tieteellisen maailmankatsomuksen edustaja, kunnes hänen elämänsä äkkiä muuttuu. Hän sairastuu hyvin harvinaiseen aivokalvon tulehdukseen ja vajoaa koomaan. Hänen aivojensa uloimmat osat, missä korkeimmat aivotoiminnot sijaitsevat, eivät toimi lainkaan. Lääkäreiden laskema todennäköisyys hänen menehtymiselleen on 97 %. Ja jos hän heräisi koomasta olisi hyvin todennäköistä, että hänen aivonsa olisivat vaurioituneet. Tapahtuu ihme ja seitsemän päivän jälkeen Eben herää koomastaan. Pienen sekavuustilan jälkeen Eben palaa entiselleen. Fyysisesti. Ebenin läpikäymä rajakokemus on kuitenkin niin järisyttävä, että se muuttaa hänen elämänsä. Entinen skeptikko alkaa uskoa, että kuolemassa vain fyysinen ruumiimme kuolee, ja henkemme jatkaa elämää.


Varoitus: jos aiot lukea kirjan, niin seuraavassa tulee joitain paljastuksia.

Mitä kirjoittaja kokee tuonpuoleisessa?

Hän matkaa tuonpuoleisessa tietoisena, mutta vailla muistia tai identiteettiä. Näkeminen ja kuuleminen ovat tuonpuoleisessa sama asia. Mitään ei voi katsoa tai kuulla muuttumatta samalla osaksi sitä. Siellä viestitään ilman sanoja. Viestit kulkevat lävitse kuin tuuli ja niistä tietää heti, että ne ovat totta. Tieto varastoituu kokijaan silmänräpäyksessä ja lopullisesti. Ei tarvita muistiin painamista. Tuonpuoleisessa esiintyy kaikkia inhimillisiä tunteita, mutta ne ovat syvempiä ja avarampia ja ne esiintyvät yhtä aikaa sekä sisäisinä että ulkoisina - kuin kyyneleesi synnyttäisivät rankkasateen tai riemusi saisi pilvet hälvenemään. Riittää, että tuntee ja pystyy ajattelemaan jotain, niin jo siirtyy sitä kohti.

Eben on ”kuolleena” niin pitkään, että pääsee syvälle tuonpuoleiseen. Hän kulkee pimeän ”Manalan” läpi ja pääsee eräänlaisen portin läpi kirkkauteen. Siellä hän kohtaa ”Korkeimman voiman”, Jumalan. Hänellä on myös saattaja, jota hän ei tunne. Vasta paljon myöhemmin palattuaan takaisin ruumiiseensa hän tunnistaa saattajan vanhasta valokuvasta. Jääköön tässä paljastamatta, kuka saattaja on.

Mitä viestejä hän saa tuonpuoleisessa?

Hän saa kolme pääviestiä:
Olet rakastettu ja hyväksytty.
Sinulla ei ole mitään pelättävää.
Et voi tehdä mitään väärin.

Pyyteetön rakkaus tulee asettaa kaiken toiminnan perustaksi. Fyysiselle elämälle on ominaista puolustusasenne, kun henkinen elämä puolestaan perustuu yhteyteen.

Hän saa selityksen sille, miksi maailmassa on pahuutta. Pahuus on tarpeellista, koska ilman sitä ei ole vapaata tahtoa ja ilman vapaata tahtoa ei voi tapahtua kasvua tai kehitystä. Rakkautta ja hyvyyttä on kuitenkin aina enemmän kuin pahuutta. Vapaan tahdon hintana on kuitenkin täydellisen rakkauden ja hyväksynnän menetys.

Mitä hän oppii rajakokemuksestaan?

Eben oppii, että tiede ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä hän kokee tuonpuoleisessa. Näkemyksemme maailmankaikkeudesta vain on kovin rajoittunut. Aivojemme rationaalinen ajattelu ja tunne selvästi määritellystä egostamme sulkevat yhteytemme tuonpuoleiseen ja muodostavat esteen korkeamman tiedon ja kokemuksen saavuttamiselle.

Olemme henkiolentoja fyysisissä ruumiissa. Todellinen ajattelu ei synny aivoissa. Todellinen ajattelu (jos tätä nimitystä nyt edes voidaan käyttää) kulkee salamannopeasti ja siihen verrattuna päättelystä riippuvainen tavallinen järjenjuoksumme näyttää toivottoman hitaalta. Tuota vapaata sisäistä ajattelua käytämme esimerkiksi, kun vaistomaisesti nappaamme pallon maalialueella jalkapallossa, kun teemme innostavaa tieteellistä työtä tai kun olemme luomassa ihanaa sävelmää.

Mikä on tietoisuuden merkitys?

Sen sijaan, että tietoisuus olisi vain fyysisten prosessien merkityksetön sivutuote, se on todellisempi kuin aineellinen maailma ja mitä todennäköisimmin sen perusta. Pelkästään aineelliseen maailmaan keskittyvän tieteellisen metodin kehityksen mukana olemme menettäneet kosketuksen olemassaolon ytimeen kätkeytyvään mysteerin – tietoisuuteemme.  Olemme maksaneet kovan hinnan länsimaisen sivistyksen voittokulusta – menettämällä yhteyden olemassaolomme tärkeimpään osatekijään, henkisyyteemme. Sen mukana monet ovat kadottaneet elämästään tarkoituksen, ilon ja ymmärryksen. Tiedämme paljon enemmän muusta maailmankaikkeudesta kuin omasta tietoisuudestamme. Tietoisuus on olevaisuuden merkittävin olemus.

Mitä voimme tehdä?

Kuinka voimme päästä lähemmäs alkuperäistä henkistä olemustamme? Osoittamalla rakkautta ja myötätuntoa. Konkreettisesti, ei vain abstraktioina.

Vapaaseen tahtoon perustuvien ratkaisujen tekeminen olisi huomattavasti merkityksettömämpää, jos jo maallisessa elämässä tietäisimme tai muistaisimme sen kauneuden ja kirkkauden joka meitä tuonpuoleisessa odottaa. Sen sijaan liiallinen tieto tuonpuoleisesta voi haitata elämäämme täällä maan päällä.

Olemme aina yhteydessä korkeimpaan ja tietoisuutemme on jatke jumalallisuuteen. Kommunikoiminen Jumalan kanssa on kaikkein erikoislaatuisin kuviteltavissa oleva kokemus ja samalla kaikkein luonnollisin, onhan Jumala läsnä meissä jokaisessa joka hetki. Jokainen sielu kykenee kommunikoimaan Jumalan kanssa jätettyään ruumiinsa, mutta monet voivat kommunikoida Jumalan kanssa jo ruumiissa ollessaan, esimerkiksi rukoilemalla tai meditoimalla.

Nauru ja ironia ovat pohjimmiltaan muistutuksia siitä, ettemme ole vankeina tässä maailmassa vaan ainoastaan matkalla sen kautta jonnekin korkeammalle.

Miten kirjoittajan elämä muuttuu?

Annetaanpa hänen itsensä kertoa:

”Minun oli pyrittävä yhdistämään täydellisesti roolini lääkärinä, tieteilijänä ja parantajana sekä ihmisenä, joka oli saanut tehdä hyvin harvinaislaatuisen, todellisen ja merkityksellisen matkan itse jumalalliseen. Tässä minä siis olen. Olen yhä tutkija, olen yhä lääkäri ja tästä syystä minulla on kaksi keskeistä velvollisuutta: pysyä totuudessa ja parantaa. Se tarkoittaa sitä, että velvollisuuteni on kertoa kokemuksestani.”

Miten minä koin kirjan sanoman?

Kirja on kirjoitettu pääosin hyvin, tosin välillä on toistelua ja löysää tekstiä. Tiivistäminen olisi siis ollut paikallaan. Joka toisessa luvussa hän kertoo, mitä maan päällä tapahtuu, miten hänen tilansa kehittyy ja miten hänen läheisensä tilanteen kokevat. Joka toisessa luvussa hän kertoo mitä tuonpuoleisessa tapahtuu. Jotkut yksityiskohdat tuntuivat liian sopivilta tarinan kannalta ja minulle jäi niistä lukijana epäuskoinen vaikutelma, esim. koko kooman ajan satoi vettä ja hänen heräämispäivänään nähtiin sateenkaari. Toisaalta tiedän myös kirjan kirjoittajan tarpeen tehdä tapahtumista osuvampia kuin ne oikeasti ovat. Tämä toimii lukijan eduksi: kirjasta tulee sujuvampi ja elämyksellisempi. Toki faktapitoisessa kirjassa soisi kaunistelun jäävän vähiin. Lisäksi häiritsi se, että kirjoittaja alleviivasi moneen kertaa oman kokemuksensa ylivertaisuutta ja sitä, että hän oli lääkäri ja kokemassa tällaista. Vähän tässä oli tietynlaista amerikkalaista imelyyttä ja kokonaan ei voi sysätä pois ajatusta laskelmoidusta rahantekomahdollisuudesta.

Sinänsä oli kiinnostavaa kuulla, mitä kirjoittaja koki rajakokemuksensa aikana ja miten hän tulkitsi kokemaansa. Olen nähnyt joukon asiaa koskevia televisiodokumentteja. Siksipä minulle tässä ei ollut kovin paljon uutta. Jostain perustelemattomasta syystä ajattelen näistä asioista aika samalla tavalla kuin kirjoittaja. Tai sanottaisiinko vaikka niin, että olen suhtautumiseltani avoin näiden asioiden suhteen. Näkemykseni mukaan ”tiedeuskovaisuus” on liian ahdas raami käsitellä elämän ihmettä. Omasta itsestään tietoinen tietoisuus on todella kova pala selittää tieteellisesti. Elämän jatkuminen fyysisen kuoleman jälkeen voisi sen sijaan selittää monia asioita: lapsien näkymättömät ystävät, lapsinerojen olemassaolon, monien enkelikokemukset, kokemukset edellisistä elämistä, kuinka kuolemaa lähestyvä alkaa keskustella kuolleiden kanssa ym. kokemukset, joita on kerrottu satoja ja tuhansia vuosia.

Kieltämättä minua kiinnostaa, miten kirjoittajan elämä on jatkunut tämän kokemuksen jälkeen. Siksipä saatan jossain vaiheessa tarttua hänen seuraavaan tuotokseensa, 2015 ilmestyneeseen kirjaan Taivasyhteys.

6.12.2015

Italialainen talo - Marraskuu


On marraskuun viimeinen päivä. Olen ottanut lomapäivän, jotta ennättäisin käydä italialaisella talolla. Vielä eilen näytti siltä, että sataisi koko päivän. Aamulla katson Ilmatieteen laitoksen sadetutkaa ja ilokseni näen, että tulen selviämään vähäisellä sadevedellä. Pääkaupunkiseutu jää tutkan mukaan Gorm-myrskyn kuivaan kainaloon.


Metsässä on hiljaista. Pitkään aikaan en näe eläviä olentoja. Vain tuuli suhisee puissa. Aina silloin tällöin valpastun, kun jokin lehahtaa näkökenttäni ohi: tuulessa kiitävä lehti taas, niitä harvoja enää. Sitten musta möhkäle lentää tien yli. Ei enää lehti vaan mustarastas. Ja pian rastaan jälkeen kuulen hyvin ohuita ääniä korkealta puista. Yhytän pari sinitiaista, mutta lintuja on äänistä päätellen enemmän. Tuijotan ja tuijotan, mutta en näe kuin pari sinitinttiä lisää. Mieleni tekee jo luovuttaa ja jatkaa matkaa. Sitten puistelen kiireen hunnun pois päältäni kuin lumen hartioilta. Jään olemaan. Ääniä kuuluu lisää ja korkealla kuusten latvustossa näen pieniä lintuja häärimässä. Löydän sinitiaisten lisäksi hömötiaisen, talitiaisen ja pari hippiäistä. Tyytyväisenä jatkan matkaa.


Pienen suon laidalla tihrustan maisemaa. Mieleeni putkahtaa kysymys: Mikä on todellista nyt? Katson kuinka tuuli kampaa suon pintaa. Sara ja heinät hulmuavat tuulessa. Taustalla jylisevät golf-kentän pohjaa raivaavat kaivinkoneet. Muutoksen tuulet puhaltavat. Tämä on todellista nyt. Korppi lentää taivaalla.


Käyn golfkentän rakennustyömaalla. Näen italialaisen talon kyhjöttämässä kaukana kaivantojen takana. Linnun lintua ei ole näkyvissä. Kova tuuli ajaa minut pois aukiolta. Pellon laidassa on pieni "hotelli" työntekijöille. 


Sitten olen taas metsän suojassa. Tulen niityn laitaan, missä näen yllättäen harakan. Mitä harakka tekee keskellä metsää? Ei voi olla kuin yksi syy. Jossain on ruokinta. Käyskentelen pitkin metsän reunaa. Pian kaistale niittyä jatkuu oikealle ja siellä näen peuraruokinnan. Tarjolla onn kauraa ja maassa porkkanoita. Peurat ovat sorkillaan tallanneet maaperän möhnäiseksi. Täällä se harakkakin siis käy herkuttelemassa. 


Kauempana metsän reunassa yhytän kaksi närheä ja kolme mustarastasta. Lisäksi paikalle pyyhältää sinitiaisten parvi. Parvessa on noin kaksikymmentä sinistä tinttiä, joukossa kaksi mustavalkeaa hömötiaistakin. Tähän istahdan eväitä syömään. Samalla seurailen tinttien puuhastelua.


Evästelyn jälkeen käyn vielä tulevan golfkentän laidalla. Näen italialaisen talon nyt lähempää. Pellon saven alta on paljastunut kalliota, jota murskataan soraksi isoihin kasoihin italialaisen talon viereen. Metsän laidalla alkuvuodesta ilahduttanut linturuokinta on tyhjillään. Vain yksi orava pyörii paikalla. Läheisen lammen vesi on mustaa kuin Hectorin laulussa.


Lähden kävelemään takaisin autolle. Välillä sataa tihuttaa. Kaksi varista kieppuu kovassa tuulessa. Näyttää siltä, että ne nauttivat satasella silkasta lentämisen ilosta. Korppi ronkkuu jossain. Kuuluu närhen rähistelyä. Ihastelen metsäpuron polveilevaa kulkua sammaleisessa metsässä.


Tätä melankoliaa nostattamaan tarvitsen jotain piristävä. Vaikkapa roomalaisen ilottelijan ja runoilijan Catulluksen (84 – 54 eKr) laulun:

"Anna minulle tuhat suukkoa, sitten sata,

sitten toiset tuhat, sitten toiset sata, 

sitten yhä uudelleen tuhat, sitten sata.
Sitten kun olemme tehneet monta tuhatta, 

hämmentäkäämme ne, ettemme tietäisi 

tai ettei kukaan voisi katsoa pahalla silmällä 

tietäessään suukkoja olevan niin paljon."


(Lauluja 5, suom Päivö Oksala)

3.12.2015

Tänä vuonna aion ihastua marraskuuhun 2/2


Marraskuu on hyvä aika aloittaa lintujen ruokkiminen. Jos ei ole pihaa, niin pönikät voi viedä lähimetsään. Tänä syksynä alkoi 17. peräkkäinen metsäruokintakausi. 


Kun saavuin paikalle, oli täysin hiljaista. Kun täyttelin pönikät siemenillä ja asettelin rasvamakkarat paikoilleen, alkoi ympäriltä kuulua ääniä: variksia, harakoita, närhiä, mustarastaita, punatulkkuja, tali- ja sinitiaisia. Tätä hetkeä kaverit olivat odotelleet. 


Tämä ruokintavieras on vuoden takaa.

Mitä hyvää marraskuussa? Ensilumi. Helsingin seutukin sai nauttia lumesta muutaman tunnin ajan. Joku oli ollut heti aamusta into piukeena ja myös dokumentoinut sen. Epäilen naapurin Mauno-poikaa. Jään odottamaan uusintaa. Ja hieman runsaampana, kiitos!


Marraskuussa hyvää ovat hämärät aamut, pimeät illat. Meillä hämärää aamua valaistaan kynttilöillä tai tunnelmavaloilla. Tai viikonloppuina myös television sinisellä valolla esim. Silta-sarjan seurassa. Tapahtumiltaan kammottava sarja, mutta kovin koukuttava. Pakko saada selville, kuinka sosiaalisesti kömpelölle rikospoliisi Saga Norenille käy. Illalla radio soimaan, sormiharjoittelua näppäimillä tai kirja käteen.


Mikäli tanssimme
tanssikaamme lujaa ja ryhdittä,
sillä vaskinen lattia, kupera,
iskujen kolhima ilta,
laskee lyönnit ja ottaa sekunnin,
tunnin, koko yksitoikkoisen rytmin,
elämämme,
sointiaan rikastamaan.

Anna lasikenkiesi särkyä,
lyö sääresi viisarit
vinosti, umpimähkää
kuparin ytimeen,
kuin levoton, puuskainen tuuli:

ottakaamme kuviot tähdistä,
kengät maailmasta, vaskikengät ja
aurinkosoljet, ja avaruus,
loputon avaruus askeltemme alle.

 (Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla).

Tässä tulee marraskuun loppusaldo. Olen oppinut toisilta, varsinkin mieheltä nimeltä Lauri, ja myös itseltäni, mikä marraskuu on ”miehiään”. Ja mitä on olla martaana. Marraskuu on kuukausista haurain. Kuoleman ja elämän välinen harso on ohuimmillaan. Tuonela, tuonpuoleinen on ihan tuossa. Manala, maanalainen, löytyy käännetyn kiven alta. Välillä harso heilahtaa ja hetken voin nähdä harson taakse. Ja oppia. Oppia arvostamaan elämää. Ja iloitsemaan siitä. Pimeydestä huolimatta.

Vielä viime vuonna toistelin, kuinka ikävä kuukausi marraskuu on. Tänä vuonna otin uskomuksesta selvää. Kiinnitin huomiota marraskuun hyviin puoliin. Ja ihastuin. Tänä vuonna olen elänyt marraskuun voimakkaammin kuin koskaan. Marraskuu ei ole harmaa, vaan värejä tulvillaan.


Marraskuussa luonto laskeutuu lepoon. Tunnen myös vetoa vetäytymiseen. Pois liiasta toiminnasta. Pois liiasta virikkeiden maailmasta. Loppusyksy on myös hyvästien aikaa. Vanhan, aikansa eläneen on kuoltava, jotta uutta voi syntyä. Minulle lopullisen luopumisen merkkinä on lumi. Vaikka lunta ei tänne etelään ole vielä saatu, lopetan marraskuun hehkutuksen pieneen runoon. Olen valmis.

olen vaiennut
syksyinen pelto

ole hyvä
varista jo valkeus
näiden sänkien ja viiltojen ylle