31.3.2021

Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 1


Puhuin viime postauksessa hiljaisuudesta. Ja hiljaista on ollut, yhtään uutta postausta ei ole tänne ilmestynyt kohta kolmeen kuukauteen. Pääsyynä on se, että aloitin kirjoittamisen aineopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa tammikuussa ja sen jälkeen on ollut paljon tekemistä. Harkitsin tämän blogin lepoon laittamista, mutta päätin kuitenkin yrittää kirjoitella tänne jotain. Esimerkiksi opintojen kirjoitusharjoituksia. Tässä sellainen:

 

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä. Tässä kaksi ensimmäistä tyyliä:

 

a)    Luontodokumentin havaintoon perustuva asiantuntijakertomus

b)    50-luvun opettavainen satu

 



a) Ruotsinsuomalainen biologi Taavetti Ottenberg on ikänsä liikkunut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tutkien siellä pesiviä petolintuja, erityisesti Accipiter-sukuun kuuluvia lajeja. Elokuun 13. päivän aamuna 2018 tapahtui jotakin odottamatonta. Taavetti oli piilokojussa kanahaukkojen reviirillä tavoitteenaan ikuistaa haukkojen parittelu kauniissa sammaleisessa kivikossa. Haukoilla oli soidinvire päällä ja koiras oli juuri noussut naaraan selkään, kun haukkojen viereen putosi räpistelevä mytty. Mytty rääkäisi niin kovaa, että parittelu keskeytyi ja haukat lensivät pois. Mytty paljastui pesästään pudonneeksi variksenpoikaseksi, joka jäi putoamispaikalleen toipumaan koettelemuksestaan. Taavetti oli tyytyväinen päivän kuvamateriaaliin, vaikkei tällä kertaa saanutkaan tallennettua parittelevia haukkoja. Onhan pesästään putoava variksenpoikanen vielä harvinaisempi näky.

 

b) Olipa kerran synkkä metsä, jossa kasvoi suuri kuusi. Korkealla kuusessa oli variksenpesä. Pesässä oli kolme poikasta: Onni, Rauha ja Sisu. Sateisena elokuun päivänä poikaset olivat hyvin nälissään ja odottelivat isää ja äitiä saapuvaksi. Oravat kiusasivat variksenpoikia heittelemällä heitä kävyillä. Nyt pesään lensi käpyjen lisäksi punainen kärpässieni. Onni riemastui ja sanoi olevansa niin nälkäinen, että hän kyllä syö tuon sienen. Rauha sanoi isän ja äidin varoittaneen, että sienien kanssa pitää olla varovainen. Sisukin sanoi, että hän kyllä jaksaa odottaa isää ja äitiä. Mutta Onni oli nälkäinen ja kärsimätön. Hän kierteli sientä ja mutisi, että noin kaunis sieni ei voi olla myrkyllinen. Lopulta hän söi sienen sisarustensa vastustuksesta huolimatta. Melkein heti Onnia alkoi huimata ja hän hoiperteli pesän reunalla, kunnes putosi päistikkaa maahan. Ja siellä alhaalla ison kuusen juurella Onni nyt makasi mättäällä puoliksi pökertyneenä ja ajatteli, että olisi sittenkin pitänyt uskoa isää ja äitiä eikä syödä punaista sientä.