21.11.2018

Kävin Lapissa


Kävin vaimon kanssa Lapissa. Tarkoitus oli mennä katsomaan sekä pimeyttä että valoa. Tutkimatta etukäteen ajattelin, että kyllä Ivalon korkeudella varmaankin jo marraskuun puolivälissä on lähes kaamosmaista pimeyttä. Toisin kävi: päivän pituus oli 5 ja puoli tuntia. Melkein sama siis kuin etelässäkin. Ja varsinainen kaamos alkaakin vasta joulukuussa. No, mutta onhan Lapissa ainakin valoa. Lumen muodossa. Voi poron papanat! Tänä vuonna ei lunta missään, paitsi vähän ojan reunalla ja sentin lumikerroksen nähtiin käväisevän maanpinnalla ja sulavan sitten pois. Vain jäisiä polkuja. Niin jäisiä, että päätimme hankkia jalkaraudat kallojemme ehjinä pitämiseksi. Siis sellainen nastazydeemi, joka venytetään kengän alle. Hyvin piti. Kapusimme jopa jäistä rinnettä Kaunispäälle ja takaisin alas liukumatta mihinkään.


Sen verran lunta kuitenkin oli, että tekolumen ja oikean lumen sekoituksella oli saatu parin kilometrin mittainen latu aikaiseksi. Koskapa siellä pidettiin ihan FIS:n kansainvälinen hiihtokisa. Oli siinä katsojillekin ihmettelemistä, kun hiihtäjät tahkosivat ladunpätkää edestakaisin. Välillä tuli vaaratilanteita, kun joku lähti ohittamaan samaan aikaan kun vastaan tuli kolmas hiihtäjä. Ensimmäisenä kisapäivänä oli vielä niin kova tuuli, että kevyemmät kaverit nousivat välillä ilmaan.

Me vietimme peruselämää: nukuimme pitkään, söimme hitaan aamiaisen, kävimme kävelyllä, herkuttelimme ravintolassa (poro on parasta), luimme, kirjoitimme, saunoimme, poltimme takkaa ja makkaraa tikunnenässä sekä pelasimme Rummikubbia ja Yazzya. Ja romantiseerasimme. Ai miten yksinkertainen elämä tuntuukin hyvältä. Se saa ihmisen eloon. Kiire haihtuu ja tuntee, että elämä on omassa ohjauksessa, että elämä on perushyvää ja että voi vain olla.


Kyllä pohjoisessa on oma taikansa. Siellä ei hötkyillä. Nyt tietysti ei ollut sesonkia päällä, mikä osaltaan vaikutti ilmapiirin rauhallisuuteen. Mutta kyllä oli ihanaa käydä kaupassa ja jutella tunnin ajan myyjän kanssa ummet ja lammet. Tai käydä hirsimökkikahvilassa, missä nurkassa paloi takka. Kuunnella kahvilanpitäjän tarinointia ympäröivästä luonnosta, sen ihmisistä ja omasta elämästä. Hän oli kerinnyt kaivella kultaakin ammattimaisesti parilla paikkakunnalla.


Kävelyä metsässä jäisillä teillä ja poluilla ilahduttivat linnut, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat syömään kädestä. Kuukkeleita ja lapintiaisia. Mahtavaa!

27.10.2018

Kolme neljännestä



Syksy on tullut ja täyttänyt elämän omenoilla. Kävelen sumuisina aamuina koivunlehdillä ja korvissa soi Wish You Were Here. Kynä piirtää maailman huonoimman ja kliseisimmän runon. Pää täyttyy onnellisuusprojektilla. Taputan Esitystaloudelle ja Anssi Kelalle. Poikanen lentää pesästään. 


Pelaan Rummikubia ja Carcassonea. Elämä haastaa minua pokeriin. Hulluhan se on joka ei puolta tarjoa! Tarjoan kolme neljännestä. Ja taas mennään. Olen kiitollinen. Elämän täyteydestä. Ja Sinusta. Kiitos!



4.9.2018

Katselen ja kuuntelen syksyä



Yksitoikkoinen rapina kantautuu yön hiljaisuuden turruttamiin korviini. Se tunkeutuu unisiin aivoihini, jotka vaativat sen hiljentämistä. Mutta se ei vaimene. Käännän kylkeäni ja hautaan pääni tyynyn pehmeään syleilyyn, mutta sekään ei auta. Ropina vain yltyy ja muuttuu pian tasaiseksi jumputukseksi, johon sekoittuu nyt myös outoa suhinaa. Avaan uniset silmäni. On vielä hieman hämärää. Lokakuinen sade ropisee peltikattoa vasten, ja syysmyrsky pitää puita kovassa kurimuksessa riepotellen ja taivutellen niitä mielin määrin.

Puen päälleni, kietaisen sadetakin suojakseni ja sukellan kosteaan ja usvaiseen syysilmaan. Tuuli toivottaa minut tervetulleeksi heittämällä märän koivunoksan vasten kasvojani. Tuulenpuuska tarttuu sadetakkiini ja saa sen lepattamaan ja paukahtelemaan. Synkät, tummanharmaat pilvet vyöryvät uhkaavasti ylitseni ja heittävät märät terveisensä maanpinnalle, joka ahnaasti imee elämälle välttämätöntä nestettä sisuksiinsa. Mutta kaikkea se ei jaksa niellä, vaan muodostuu suuria lammikoita, joiden pintaan sade tekee laajenevia renkaita. Kaikki on synkkää ja ankeaa.

Päivän kuluessa tilanne muuttuu. Pilvet vyöryvät pois, vievät sateen mukanaan ja jättävät taivaan avoimeksi ja kauniin siniseksi. Taivaalla hallitsee nyt kultainen auringonkehrä, joka suurenmoisella lämmöllään ravitsee kylmänkosteaa maanpintaa ja saa puiden oksien vesipisarat loistamaan kauniisti sadoissa eri väreissä kuin pienet jalokivet. Tuulikin on tyyntynyt, ja väsyneet, tuulessa riutuneet puut saavat kaipaamansa lepotauon. Syksy näyttää parhaat kasvonsa.


Auringonpaiste saa ihmiset hyvälle tuulelle, ja jokin salaperäinen voima vetää heidät luontoon kävelemään ja rentoutumaan. Minäkin joudun tämän vetovoiman alaiseksi ja löydän itseni kävelemästä syksyisessä metsässä. Tuulen puista repimät lehdet rapisevat mukavasti jalkojeni alla. Kaikki lehdet eivät kuitenkaan ole vielä antaneet periksi, vaan roikkuvat yhä kiinni oksissa. Syksyn aiheuttamat rasitukset tosin ovat muuttaneet niiden väriä. Rajut ponnistelut kiinnipysymiseksi ovat tehneet toiset lehdet punaisiksi ja toiset keltaisiksi. Väsyneimmät roikkuvat hervottomasti mustanpuhuvina, kaiken toivonsa menettäneinä. Syksyn aiheuttama ruska on kauneimmillaan.

Kuin huomaamatta kävelyretkeni suuntautuu läheiselle suolle, joka elää yltäkylläisyyden aikaa. Sillä on tarjottavanaan nälkäiselle kulkijalle mitä herkullisimpia marjoja. Mättäät loistavat sinisinä ja punaisina täynnä juolukoita ja puolukoita höystettyinä karpaloilla ja hilloilla. Runsas sade on nostattanut todellisen sienien metsän, joka vain odottaa poimijaansa. Suon laidassa kylpee auringonvalossa yksi syksyn komeimmista luomuksista: pihlaja, jonka oksat ovat kaartuneet kauniisti alaspäin verenpunaisten marjaterttujen painosta. Se seisoo ylväänä kuin kuningatar ja nauttii syksystä, jolloin se muun luonnon kuihtuessa on kauneimmillaan.


Myös taivaalla erotan syksyn merkkejä. Muuttolintujen levottomat, alakuloiset huudot kuuluvat alituisesti lintujen pyrkiessä kohti lämpimiä seutuja. Äkkiä ilmestyy taivaalle parikymmenpäinen kurkiparvi kauniiksi auraksi järjestäytyneenä. Se jää kaartelemaan suon ylle vilkkaasti äännellen, ottaa lisää korkeutta, jatkaa sitten määrätietoista lentoaan poispäin hyisestä, syksyn kuihduttamasta Pohjolasta ja jättää jäähyväisiksi trumpettimaiset törähdykset, joiden kaiku kiirii kauan hiljaisessa metsässä.

Vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinenkin kurjenhuuto on lakannut kuulumasta, seison ääneti paikoillani. Äkkiä huomaan auringon jo painuneen metsän taakse ja hämärän hiipivän kylmenevään metsään. Taivaalle on ilmestynyt pari tummaa pilvenretaletta, jotka uhkaavasti vyöryvät minua kohti. Lähden ripeästi kävelemään kotiin päin. Kotiportilla vilkaisen taas taivaalle, joka on nyt jo kokonaan synkän pilviverhon peitossa.

Sisälle saavuttuani heittäydyn vuoteeseeni, joka kätkee minut pehmeästi lämpimään syleilyynsä. Hieman ennen nukahtamista kuulen sen taas: yksitoikkoisen, aluksi vaimean ropinan, joka pian muuttuu tasaiseksi jyminäksi. Se on todellinen syksyn sävel, jonka nuottien harjalla ratsastaen kiidän kohti unten maita.

(Bloginpitäjän kotiaine, lukion 2. luokalla)

Jälkikirjoitus:

Olin keskikoulun lopulla ja lukiossa kirjoittanut lähinnä asiatyylisiä aineita. Koska osasin kieliopin hyvin, sain noista asia-aineista hyviä numeroita, mutta itse pidin niitä vähän tylsinä. Tässä kotiaineessa päätin ”repäistä” ja kirjoittaa enemmän ”kaunotyylisen” kirjoitelman. Olin aikaansaannokseeni itse ihan tyytyväinen.

Opettaja kirjoitti aineen loppuun: ”Luonnon, esim. pihlajan elollistaminen ei mielestäni sovi muuten melko asiallisen kirjoitelmasi tyyliin.” Lisäksi hän ainekirjoitusten palautustunnilla opasti minua koko luokan kuullen, että suutari pysyköön lestissään. Tämän palautteen jälkeen palasin kuiviin asia-aineisiin.





9.8.2018

Kannattaako rakkaus


Aamulla laulua ja tanssia. Nainen näyttää. Nautitaan. Elinvoima seuraa aietta. Aie tulee sisältäni. Minulla ei ole varaa olla onneton. Ja sitten syödään. Otan puuroa kolmenlaista. Ampiaisia ulkoterassilla. Mennään uimaan! En tullut menneeksi. Miehellä on satoja vadelmapensaita. Ja vielä tulee mansikkaa. Ukkonen lähestyy ja naista pelottaa. Ei mitään hätää. Muista mielenrauhan ote. Alkaa sataa. Sade rummuttaa kattoon. En kuule puhetta. Äijiä saunassa. Löylyä lissää! Puhetta rakkaudesta ja traktoreista. Nainen pysyttelee harson takana. Jotkut ovat etäohjauksessa. Julista totuutesi!


Sudenhetki. Makaan hereillä ja kuulen, kuinka kuikka valvoo. Aamulla sinä kuulet kukon kiekuvan. Päivällä nähdään haikaroita. Kaksi lintua lentää yhdessä ja erkanee toisistaan. Kohta nähdään viiden parvi. Ennusmerkkejä on ilmassa. Äkkiä kirkonkellot alkavat soida ja mies purskahtaa itkuun. Kellot soivat ja soivat, useita kymmeniä kertoja. Joku arvelee niitä ehtookelloiksi, joku kuolinkelloiksi. Muistan lapsuuteni kuolemankellon tikityksen talon rakenteissa. Teen rakkaudelle tilaa. Leikitään nurmikolla junaa. Seuratkaa sokeaa! Ja minähän seuraan. Minun tulee saada siihen yhteys, rakkauteen. Uudelleen ja uudelleen. Pelko on poissa. Häpeä on poissa. Nyt.