Jos minä saisin valita

Sain Birgitalta haasteen ”Jos minä saisin valita”. Kiitos siitä. Tässä oma listani tajunnanvirtatekniikalla tuotettuna.

Jos minä saisin valita, söisin perheen kanssa takkamakkaraa saunan jälkeen pikkumökillä. Kuuntelisimme radiosta kuunnelmaa ja joisimme kylmää mehua.

Jos minä saisin valita, haluaisin tietää kuinka monella suomalaisella on keittiössä käytössä leipäkone.

Jos minä saisin valita, rapsuttaisin koiraa leuan alta ja kysyisin mitä hän haluaisi tehdä.

Jos minä saisin valita, kämmenelleni olisi laskeutunut sinitiainen ja se katsoisi minua pää kallellaan.

Jos minä saisin valita, pogoilisin comebackin tehneen KummaHeppu&LopunAjanVoidellut-bändin klubikeikalla (SE:kin kelpaisi).

Jos minä saisin valita, olisin hyvässä kunnossa ja vetäisin 20 leukaa vaikka vaimoni kutittaisi minua sixpackista.

Jos minä saisin valita, lumi olisi aina valkeaa kaupungissakin.

Jos minä saisin valita, kaikilla olisi yhteisö johon kuulua.

Jos minä saisin valita, vaeltaisin perheeni kanssa Alpeilla.

Jos minä saisin valita, katsoisin villiä sutta silmiin ja näkisin evoluution alkuun.

Jos minä saisin valita, uppoaisin hetkeksi naiseni maailmaan.

Jos minä saisin valita, niin olisi kevät, istuisimme perheeni kanssa kivellä, katsoisimme merelle ja söisimme eväitä auringonpaisteessa lintujen laulun alla. Kaikki olisi tässä ja nyt.


Heitän vapaaehtoisen haasteen eteenpäin kaikille tämän blogitekstin lukeneille.

Rapeaa lohta, olkaa hyvä

Elämme syklisessä maailmassa. Asiat tulevat ja menevät ja sitten taas palaavat. Perheemme on taas innostunut ruoanlaitosta. Eniten meitä innostaa Jamie Oliverin ronski ruoanlaittotapa. Parhaillaan TV:ssä pyörii Jamien sarja 30 minuutin ateriat. Ja kodistamme löytyy myös samainen kirja.

Tuumasta toimeen. Jo perjantaina katson kirjasta sopivan aterian ja ostan kaupasta ainekset. Sunnuntaina klo 13 alan valmistaa ateriaa. Jos Jamiella menee vajaat puoli tuntia ateriakokonaisuuden tekemiseen, niin minulla pitää olla aikaa tuplasti. Tähtäin on siis kl0 14:ssä. Luen ohjeen kertaalleen läpi. Tätä ruokajaksoa en ole nähnyt TV:stä, mikä vaikeuttaa ohjeen tulkintaa. Pari asiaa jää epäselväksi, mutta Jamien asenteella tehdään sinne päin.

Otan ainekset esille ja ryhmittelen ne ryhmiin: lohitarpeet tähän, riisitarpeet tuonne, salaattiainekset vaikkapa pöydälle, höysteet myöskin pöydälle, guacamole-ainekset MIHIn? No, raivataan tilaa tiskipöydälle. Ja lisukkeet No jonnekin ja sitten vielä marjajuoma-ainekset. Minkälainen soppa tästä syntyykään?

Esikäsittelen ensin lohen. Sitten huuhdon riisin. Tekisinkö salaatin? No tehdään se. Guacamolenkin voisi tehdä nyt. Mutta ehkä on helpompi tehdä ensin marjajuoma, koska tarvitsen molempiin samaa tehosekoitinta ja tiskaaminen on helpompaa marjajuoman jäljiltä. Jaa, oikeastaan, koska poika jo huutelee tuolla sohvalla, että onko ruoka valmista, niin taidankin laittaa sen lohen nyt uuniin. Ja sitten pitää muistaa, että riisit laitetaan kiehumaan kymmenen minuuttia myöhemmin. Mitäs tässä välissä? Ai niin se guacamole. Eikun piti ensin tehdä se juoma. No nyt riisi ensin kiehumaan. Missä olinkaan? Teinkös salaatin valmiiksi. No en, sehän jäi kesken. Jatkan siitä. No nyt riisi kiehuu yli, laitan pienemmälle. Jaa mitäs minun pitikään lisätä siihen salaattiin? ”Ei, ruoka ei ole vielä valmista”, huikkaan nälkäiselle pojalle. Missä olinkaan? Salaatti… ”Voinko olla avuksi?” kuuluu vaimoni huikkaus makkarista? ”Ei tartte, ei tässä mitään, kyllä minä selviän” (selviäähän Jamiekin ja puolta lyhyemmässä ajassa). Jaa niitä kesäkurpitsoja pilkkomaan. Ja chiliä tähänkin, Jamie tykkää chilistä. No nyt uuni piippaa. Lohi ulos, nahka irti ja sen alle mausteet. Laitan nahan takaisin mausteiden päälle ja lohen takaisin uuniin. Säädän uunin kelloa. Ai niin kuinkas paljon riisien keittoaikaa on vielä jäljellä. Katsonpa kirjasta. Täytyy ynnätä, ööö, oisko, oisko… No vielä pari minsaa ja sitten virta pois. Ai niin, lohen nahkaa ei olisi saanut laittaa paikalleen. ”Ei ole valmista, enkä tiedä milloin valmistuu.” ”No hei, voisitko sittenkin tulla auttamaan. Katso kirjasta, pitäis tehdä guacamole ja marjajuoma. Tee mieluummin juoma ensin.” No, entäs se salaatti? Minttua vielä ja päälle sitruunamehua. Ja taas se lohiuuni piippaa. Mitäs sille nyt pitikään tehdä? Katson kirjasta: lisätä mausteita ja laittaa nahka takaisin lohen päälle. No sehän olikin jo päällä. Ei muuta kun takaisin uuniin. ”Muistinko sanoa, että kirjan ohjeen määrät piti puolittaa, koska ohje on kuudelle ja me tehdään kolmelle? Ai en muistanut, sorry.” Perheriita. Ai niin, ne riisit on kait valmiita. Mitäs niihin piti sekoittaa? Taas lohiuuni piippaa. Hei eka osio eli lohi valmis. Nostan pöytään. Sekoitan riisiin säilykepaprikat. Balsamietikkaa meillä ei ollut. No perhana ohjeessa on ristiriita: alkuaineksissa ei puhuta kesäkurpitsasta mitään, mutta tekstin mukaan riisiin niitä sekoitetaan. Varastan salaattikulhosta. Vaimo moittii minua keittiön sotkemisesta. Basilika unohtuu riisisekoituksesta tykkänään. Vaimo on saanut juoman valmiiksi ja guacamolekin valmistuu hyvää vauhtia, kun sekoitussuhteet selviävät. Tönäisen öljypullon nurin tiskipöydälle ja kaadan jotain lientä lattialle, kun surffaan leikkuulaudan kanssa tiskipöydän ja ruokapöydän väliä. Vaimon ääni nousee. Hermostun entisestään. Lautaset ja kahvelit pöytään. Meinaan laittaa marjajuomankin, mutta vaimo kivahtaa että se on jälkiruoka. Ai niin, no vettä ja vichyä sitten. Guacamole valmistuu. Raivaan mikron edustan, jotta saan tortillat sisään. Ja HEI: kaikki on valmista. Vielä 50 sekuntia ja kolme tortillaa on lämmitetty. SYÖMÄÄN! Jamien puolen tunnin ateria on tehty kahteen pekkaan alta puolentoista tunnin. Olen puhki ja nälissäni.

Ja sitten syödään. Ja nautitaan, sillä tämä ruoka on parasta mitä meillä on syöty tänä vuonna. Kyllä Jamie osaa. Osaset sopivat täydellisesti yhteen. Poikakin, joka karsastaa vihanneksia, napostelee kuin muina miehinä kesäkurpitsaa, kevätsipuleita, paprikoita ja varsin tulisieluista guacamolea. Tulikohan tupla-annos chiliä? Chiliä on muuten tämän ruoan joka osiossa jälkiruokaa lukuun ottamatta. Syömme pitkään ja hartaasti nautiskellen. Tunnelma on taas hyvä, kuten yhteisellä ruokahetkellä kuuluukin olla. Jälkiruoasta jää hyvä maku suuhun. Kiitos Jamie! Erotit ja sitten taas yhdistit perheemme.

Henkistä happea

Viimeinen lomapäivä. Nousen ylös 6:30. Juon vettä, syön banaanin, puen päälleni, jumppaan ja meditoin. Menen varastoon ja pakkaan repun täyteen auringonkukansiemeniä ja talia. 7:30 olen skrapannut auton ikkunat kirkkaiksi ja penkkinikin lämpenee jo mukavasti. Ihmettelen talon edessä aikaisin liikkeellä olevia lintuja: sirkuttavia varpusia ja viittä mustarastasta. Rastaat nahistelevat keskenään. Linnut lennähtelevät ikkunalaudalle, jossa joku ruokkii niitä. On vielä aivan pimeää.

Matkalla hörppään kahvin ja mussutan sämpylän Petikon ABC-huoltamolla. Luen lööpit: ”Rakkautta olisi tarjolla, mutta Viivi viihtyy yksin” ; ”Riku Nieminen: kyllästyin munamieheen” ; ”Järvilehtoa edustanut juristi vangittiin”. 8:30 olen niin perillä kuin autolla pääsee, heitän repun selkään ja lähden talsimaan. On hämärää, mutta metsässä näkee hyvin. Värimaailma on sininen. Äkkiä kiristynyt pakkanen, nyt 14 astetta, paukuttelee puita kuin ammuttaisiin pyssyllä.

Joulun ajan myrskyt ovat kaataneet paljon puita entisten lisäksi. Herukkapuro on leveä runsaiden sateiden johdosta. Katkaisen itselleni puusauvan. Ylitän puron puunrunkoa pitkin sauvalla tukien.

Kapuan jyrkän rinteen ylös. Ruokinnalla siemenet ja rasva ovat loppuneet, mikä on linnunruokkijan pahin synti. Vietän katumushetken ja täytän sen jälkeen ruokinta-automaatit. Pian ilmestyy kolme töyhtötiaista syömään talia. Tai oikeastaan vain kaksi niistä pääsee syömään, sillä nuo kaksi pitävät kolmannen loitolla herkusta.

Päivä on valjennut ja aurinko valaisee metsän. Harvinainen herkku maistuu aina ja nautin hetken valosta. Päästän sen kasvoilleni.

Laskeudun läheiselle aukiolle, jossa auringon valo tulvii maisemaan. Se sukeltaa sisuksiini aiheuttaen aavistuksen tulevasta keväästä. Jääkiteet kimaltelevat kylmässä ilmassa.

Loppumatka metsän halki vaatii tavallista korkeampaa jalannostoa. Kaatuneita puita on paljon.

Retken jälkeen on hyvä olo: linnut ovat saaneet ravintoa ja minä fyysistä liikuntaa ja henkistä happea.

Naisen ja tanssin viemänä

                                                                  I

Istun junassa. Sisälläni on möykky. Minut on pakotettu keskipäivällä elokuviin, vaikka minulla olisi ollut tähdellisempääkin tekemistä. Ja minua on loukattu. Huopalahti. Mökötän tässä ja annan pahan oloni kasvaa, kasvaa. Pasila. Kasvaa… Saavumme Helsingin päärautatieasemalle. Jostain kuiskii korvaani toinen ääni. Ei tekisi mieleni kuunnella, mutta se on tinkimätön. Vaikka se kuiskii. Se kuiskii: voit jatkaa näin, mutta haluatko pilata päiväsi? Se sanoo: ei sinua kukaan pakottanut, itsehän suostuit. Se muistuttaa: ei sinua kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt tahallaan mitään, itse loukkaannuit, itse loukkasit itseäsi. NO HYVÄ ON, olethan taas oikeassa. Voin valita. Ja valitsen.

Marilyn ilmestyy ja poistaa möykkyni lopullisesti. Mikä häpeämätön viattomuus. Mikä jumalainen vetovoima. Mikä puhdas ilo. Mikä nainen. Marilynin mysteeri avautuu edes hieman, sopivasti. Niin että jää naisen mysteeri. Joka on miehelle käsittämätön ja silti niin ravitseva. Möykkyni sulatti ja mysteeriä avasi Michelle Williams elokuvassa ”My week with Marilyn.”

                                                                  II

Istun junassa. Olen menossa elokuviin. Olen usein jälkijunassa. Niin nytkin. Olen menossa myöhäisnäytökseen ja tämän elokuvan toiseksi viimeiseen esityskertaan. Oloni on kevyt.

Laitan silmilleni 3D-lasit. Ensimmäinen elokuva minulle tällä uudella tekniikalla. Esittelytekstit tulevat minua kohti, syvyysnäkymä on mahtava. Tässä tekniikassa voi olla jotain merkittävää uutta. Tämä tekniikka unohtuu, kun saan nähdä toisenlaista tekniikkaa. Fyysistä tekniikkaa musiikin tahtiin. Tanssia. Ja millaista tanssia. Voin sanoa vain, että se koskettaa ja jättää jäljen. Ja halun tanssia, halun ilmaisuun fyysisyyden kautta. Ilon.

Päivällä sain tiedon, että pitkäaikainen työtoverini on tänään menehtynyt syöpään. Siksi minua puhuttelee Pina Bauschin sanat elokuvassa: ”Tanssikaa, tanssikaa, muuten olemme hukassa.” Wim Wendersin upea elokuva Pina (vielä ensi tiistaina):

Rajakokemuksia

Katsoin TV:stä kolmannen jakson dokumenttisarjasta ”Mielen salattu voima”. Dokumentissa tutkittiin ihmisiä, jotka olivat kokeneet ruumiista irtautumisen ollessaan hetken lääketieteellisesti kuolleita. Rajakokemuksen saaneiden kuvaukset olivat toistensa kanssa hyvin samantapaisia: nähtiin oma ruumis ja tapahtumat sen ympärillä ikään kuin katon rajasta katsottuna, oltiin ruumiista irrallisena tarkkailijana, kuljettiin valotunnelia pitkin, tavattiin kuolleita sukulaisia ja ystäviä. Oman ruumiin tarkkaileminen ulkoa käsin koettiin hämmentävänä, mutta kokemus kuolemasta oli poikkeuksetta miellyttävä.

Tällaisia rajakokemuksia on selitetty kuolevien aivojen hallusinaationa. Dokumentissa tutkimukset rajattiin ihmisiin, joille oli tullut sydänpysähdys. Sydänpysähdyksessä kaikki aivotoiminta pysähtyy noin viidentoista sekunnin kuluttua sydämen pysähtymisestä. Tässä tilassa aivojen sähkötoimintaa ei ole ja aivot eivät pysty havainnoimaan eivätkä tallentamaan mitään. Dokumentin mukaan tällaisessa tilassa olleet ihmiset kuitenkin pystyivät kertomaan hyvinkin tarkkaan tapahtumat oman ruumiinsa ympärillä. Tutkijat eivät osanneet selittää tätä. Pysähtyneet aivot eivät näet myöskään pysty kokemaan hallusinaatioita.

Dokumentissa todettiin, että useiden hetken kuolleina olleiden ihmisten elämä oli kokemuksen jälkeen muuttunut merkittävällä tavalla. Tutkimusten mukaan elämänmuutos ei niinkään liittynyt siihen, että ihminen oli ollut lähellä kuolemaa, vaan nimenomaan rajakokemukseen. Rajakokemuksen kokeneet eivät enää pelänneet kuolemaa. Tutkijoiden mukaan muutaman minuutin kestävät hallusinaatiot eivät pysty muuttamaan ihmisten elämää.

Rajakokemuksen kokeneiden joukossa on ollut myös sokeita, jotka eivät koskaan ole nähneet mitään, edes valoja ja varjoja. He eivät pystyneet kuvittelemaan, millaista näkeminen voisi olla. He eivät koskaan olleet nähneet unia, vaan unet tapahtuivat muiden aistien avulla. Kuitenkin myös nämä henkilöt pystyivät rajakokemuksen aikana näkemään hyvinkin tarkasti katsellessaan ruumistaan katonrajasta, esim. havaitsemaan sormuksen omassa sormessaan. Heidän palatessa ruumiiseensa näkökyky palautui ennalleen eli hävisi.

Tutkimuksissa raportoitiin myös pysyvistä muutoksista. Rajakokemusten aikana jotkut parantuivat vaivoistaan kokonaan. Syntymästään saakka käsihalvauksesta kärsinyt pystyi jälleen ojentamaan kätensä, ensimmäistä kertaa yli 60-vuotisen elämänsä aikana.

”Sokeat saavat näkönsä, sairaat parantuvat, kuolemanpelko katoaa.” Ovatko nämä ihmeitä? Vai luonnollisia asioita, joita tapahtuu kaiken aikaa? Voidaanko niistä kohta puhua pelkäämättä otsaan lyötyä hihhuli-leimaa? Alkaako tiede päästä kärryille asioista, jotka ovat uskonnoille ja monille ihmisille olleet arkipäivää jo tuhansia vuosia?

Sitä odotellessa: Sielukasta Vuotta 2012!