Rikoin taas yhden ei-ikinä
lupauksen. Pelasin kierroksen golfia, tosin vain 9-reikäisen, olisiko se
lieventävä seikka. Ensimmäisellä lyönnillä pallo hävisi pusikkoon eikä peli
muutenkaan sujunut mallikkaasti. Hiekkaesteellä tuhersin ainakin kuuden lyönnin
verran. Huippuhetkikin sattui, kun sain pallon 9 metrisellä putilla reikään.
Tililläni on myös aikaisempia
ei-ikinä lupauksia. Muistan vannoneeni kaverilleni, että ”en mä nyt ainakaan
IT-hommia ala tekemään”. Tämä lupaus rikkoutui jo vuonna 1990. Nykyiselle
vaimolleni lupasin heti kättelyssä (tai pikemminkin halauksessa), että ”mä en
mee koskaan naimisiin”. Olin kuulemma toistellut tätä useamman kerran heti
ensimmäisillä treffeillä. Sain itseni myöhemmin kiinni polvistelemasta samaisen
naisen edessä Santorinin mukulaisella kadulla.
Peli ei ollut vielä
menetetty, olinhan vasta kihloissa. Huolta herätti tosin kaverini väite, että
kihlaus on lupaus avioliitosta. Lopullisesti mursin lupaukseni vuonna 2004, kun
vapaaehtoisesti hyppäsin esiin ja polvistuin naiseni eteen olohuoneemme
lattialle tummaan pukuun pukeutuneena hänen tultua töistä kotiin.
Olen siis periaatteeton mies.
Ja hyvä niin. Elämä muuttuu. Minä muutun. Periaatteet kangistavat muottiin.
Jos vannon ”ei-ikinä”,
tuossa vannomassani asiassa on minulle jotain tärkeää tai keskeneräistä.
Muutenhan minun ei tarvitsisi vannoa. Vannomatta paras. Sanotaan niinkin, että
alitajuntamme ei ymmärrä ei-sanaa. Jos vannon ”ei naimisiin”, alitajuntamme
ymmärtää sen muodossa ”naimisiin” ja kiinnittyy siihen. Siispä toivomus
naimisiin menosta on esitetty ja universumi ryhtyy järjestämään asiaa niin,
että toiveeni toteutuu. Tästä syystä mitkään jotain-vastaan-liikkeet eivät tule
onnistumaan. On eri asia toimia esim. rauhan puolesta kuin sotaa vastaan, koska
sillä on väliä, kiinnitänkö huomioni rauhaan vai sotaan.