Ei ikinä!

Rikoin taas yhden ei-ikinä lupauksen. Pelasin kierroksen golfia, tosin vain 9-reikäisen, olisiko se lieventävä seikka. Ensimmäisellä lyönnillä pallo hävisi pusikkoon eikä peli muutenkaan sujunut mallikkaasti. Hiekkaesteellä tuhersin ainakin kuuden lyönnin verran. Huippuhetkikin sattui, kun sain pallon 9 metrisellä putilla reikään.

Tililläni on myös aikaisempia ei-ikinä lupauksia. Muistan vannoneeni kaverilleni, että ”en mä nyt ainakaan IT-hommia ala tekemään”. Tämä lupaus rikkoutui jo vuonna 1990. Nykyiselle vaimolleni lupasin heti kättelyssä (tai pikemminkin halauksessa), että ”mä en mee koskaan naimisiin”. Olin kuulemma toistellut tätä useamman kerran heti ensimmäisillä treffeillä. Sain itseni myöhemmin kiinni polvistelemasta samaisen naisen edessä Santorinin mukulaisella kadulla. 

Peli ei ollut vielä menetetty, olinhan vasta kihloissa. Huolta herätti tosin kaverini väite, että kihlaus on lupaus avioliitosta. Lopullisesti mursin lupaukseni vuonna 2004, kun vapaaehtoisesti hyppäsin esiin ja polvistuin naiseni eteen olohuoneemme lattialle tummaan pukuun pukeutuneena hänen tultua töistä kotiin.

Olen siis periaatteeton mies. Ja hyvä niin. Elämä muuttuu. Minä muutun. Periaatteet kangistavat muottiin.

Jos vannon ”ei-ikinä”, tuossa vannomassani asiassa on minulle jotain tärkeää tai keskeneräistä. Muutenhan minun ei tarvitsisi vannoa. Vannomatta paras. Sanotaan niinkin, että alitajuntamme ei ymmärrä ei-sanaa. Jos vannon ”ei naimisiin”, alitajuntamme ymmärtää sen muodossa ”naimisiin” ja kiinnittyy siihen. Siispä toivomus naimisiin menosta on esitetty ja universumi ryhtyy järjestämään asiaa niin, että toiveeni toteutuu. Tästä syystä mitkään jotain-vastaan-liikkeet eivät tule onnistumaan. On eri asia toimia esim. rauhan puolesta kuin sotaa vastaan, koska sillä on väliä, kiinnitänkö huomioni rauhaan vai sotaan.
 

Bongaa tipu terassilta!

Katsoisinko ilman kiikareita, missä lintuja pyörii ja sitten vasta kohdistaisin kiikarit niihin? Vai selaisinko maisemaa kiikarit silmillä? Hmm, en tiedä mikä taktiikka olisi paras. Ja nyt on aika kortilla. Jatkan tiirausta ilman taktiikkaa sinne tänne silmiäni kohdistaen.

Menossa on perinteinen terassibongausilottelu, tällä kertaa Loisteen terassilla Helsingin Sokoksen 10. kerroksessa. Olosuhteet ovat terassin nimen kaltaiset eli loistavat. Aurinko paistaa ja lämmintä piisaa. Tosin lintumiehet sanovat, että hieno sää on huono lintusää. Väite pitää paikkansa ainakin lintujen muuton suhteen. Hyvällä säällä linnut lentävät korkealla ja ovat vaikeasti havaittavia. Huonolla säällä ne lentävät lähempänä maan pintaa, jolloin lintumiehen tarkka silmä tai korva (tai jopa intuitio) poimii ne. No nyt keskikesällä ei ole juurikaan muuttoa, joten tämä lämmin sää on ihan passeli.

Tässä terassibongauksessa kukin havainnoi vuorollaan peräti kolme minuuttia ja laskee havaitsemansa lintulajit. Ja sitten on seuraavan vuoro. Otamme huomioon muut asiakkaat ja päätämme, että tällä kertaa pitää havainnoida samasta kohdasta pöytämme vierestä eikä saa mennä aiheuttamaan pahennusta kiikareilla tiiraamalla. Niin hauskaa kuin se olisikin.

Missä ihmeessä se Arto näki variksen? Minä en vain löydä. Sen sijaan lokkeja löytyy, valtaosa niistä kalalokkeja. Pian yhytän Makkaratalon ohi liitävän naurulokin. Kauempana lentää lisäksi muutama harmaalokki. Ja pisteenä iin päällä Ruttopuiston kirkon katolla istuu tummaselkäinen lokki: merilokki tai selkälokki, tässä ympäristössä todennäköisesti merilokki. Tervapääskyjä lentelee yllämme ja viime sekunneilla havaitsen vielä kaksi lepattavaa pulua. Niinpä saan kasaan kuusi lajia kolmessa minuutissa.

Yksi kisailija tyylittelee valtaosan ajasta (2 min) ilman kiikareita pärjäten mainiosti (5 lajia). Tulokseni kuusi lajia riittää tällä kertaa voittoon. Saan palkinnoksi Lindtin valkoista sitruunasuklaata, hienon lintukortin ja muistikirjan, jonka kannessa on totta kai lintujen kuvia. Suklaan syömme yhteistuumin kuin nälkäinen lokkiparvi. Tulosten julkistus paljastaa kaksi ässää. Ässä on laji, jonka vain yksi havaitsija on havainnut. Tällä kertaa tuon arvon saavat naurulokki ja varpunen. Yhteensä 18 minuutin aikana (6 x 3 min) havaitsemme 8 lajia.

Pian bongauksen loppumisen jälkeen kanahaukka liitelee tyylikkäästi paikan yli. Tähän on jo totuttu: aika usein kisan jälkeen ilmestyy jokin hieno uusi laji. Joskus käy myös toisin päin. Vanhankaupunginlahden linturallissa (lajibongauskisoja sanotaan myös ralleiksi) aikoinaan joukkueemme tiiraili epätoivoisesti taivaalle viime minuuteilla, josko jotain vielä ilmestyisi. Ja vain minuuttia ennen rallin päättymistä purjehti merikotka näkyviin ja ylitti alueen näkyvästi. Moni joukkue näki sen kyllä, mutta vasta minuutin pari rallin jälkeen, me onnekkaat viime hetkillä rallin aikana. Ja tuolloinkin havaitsimme turkinkyyhkyn vasta rallin jälkeen.

Lintuharrastuksen yksi suola on juuri tämä yllätyksellisyys. Koskaan ei tarkalleen tiedä, mitä tulee vastaan. Aivan kuten elämässä. Elämä yllättää. Siksipä lintuilu on elämänmakuinen harrastus. Lopetan laulun syvällisiin sanoihin: ”Pääsky ja satakieli lauleli näin: Ooh-we, Chirpy, Chirpy, Cheep, Cheep!”