9.4.2021

Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 2

Viime postauksessa käytin opintojeni kirjoitusharjoitusta. Tässä sen jatko-osa.

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä:

 

c) Onnettomuus Ruotsin kuningatar Kristiinan puutarhassa

d) Kirjailijan omaelämäkerta nuoruusvuosilta

e) Ihmisen vastuuta käsittelevä lehtiartikkeli

 

c) Kuten tiedämme, kunnioitettu kuningattaremme Kristiina on sivistyksen vankkumaton palvoja. Niinpä itse maailmankuulu filosofi Rene Descartes on saatu armoitetun kuningattaremme kutsusta tänne kaukaiseen Pohjolaan mietiskelemään syntyjä syviä. Kerrotaan, että yhtenä päivänä loppukesästä filosofin ollessa kävelyllä kuningattaremme kauniissa puutarhassa, variksenpoikanen tippui pesästä aivan herra filosofin jalkoihin. Hänen mukanaan kulkenut palvelija pahoitteli kovin, että laiskalta puistovahdilta oli jäänyt variksenpesä huomaamatta ja poistamatta. Mutta herra Descartes ei asiaa hätkähtänyt, vaan kääntyipä peräti variksenpojan puoleen ja puhutteli sitä näillä viisailla sanoilla: ”Ajattelisit, niin olisit. Vielä pesässä.”

 

d) Ylioppilaskirjoitusten aikana kävin usein rentoutumassa lähimetsissä ja kun keksin ottaa mukaani enoni vanhat kiikarit, aloin todella innostua asiasta. Tuosta luontovuodesta parhaiten on mieleeni jää-nyt elokuun puolivälissä sattunut tapaus. Tapani mukaan käyskentelin lähimetsässä, tällä kertaa sakeassa kuusikossa. Kuusikko oli pimeä ja vähän pelottavakin. Ja kyllä minä säikähdin, kun äkisti kuului kauheaa raakuntaa ja jotain tummaa putosi korkealta puusta aivan minua hipoen ja tömähti maahan. Luulin ensin jonkun pedon hyökänneen kimppuuni, mutta maassa makasikin vain variksenpoikanen. Se oli ensin täysin liikkumatta, mutta toipui nopeasti ja jäi niille sijoilleen ihmettelemään maailmaa. Tähystelin ylös kuusenoksille ja näin tumman risukasan. Varisparka oli pudonnut pesästä. Tunsin valtavaa sympatiaa sitä kohtaan. Olinhan itsekin samassa tilanteessa: vielä untuvikko, mutta hyppäämässä pois oman kodin lämmöstä, tyhjän päälle, kuten sinäkin, rakas raakku.

 

e) Missä kulkee ihmisen vastuun rajat luontoon liittyen? Olin kerran ystäväni kanssa metsässä kävelyllä. En pitänyt siitä, että hän puhui kovaan ääneen ja aivan muista asioista kuin luontohavainnoista, joita olimme siellä tekemässä. Mielestäni jokaisen vastuulla luonnossa kulkiessa on tehdä itsensä mahdollisimman huomaamattomaksi eikä häiritä tarpeettomasti muiden luontokappaleiden elämää. Äkkiä variksenpoikanen putosi puusta, ilmeisesti pesästään, ja jäi niille sijoilleen maahan makaamaan. Ystäväni oli heti kiiruhtamassa paikalle auttamaan ja minulla oli työn ja tuskan takana pidätellä tätä äiti Amman suomalaista versiota halaamasta vain hieman pökertynyttä linnunpoikasta. Minusta meidän ihmisten ei pidä millään tavalla puuttua luontokappaleiden elämään – lukuun ottamatta niiden ruoaksi laittamista.



 

31.3.2021

Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 1


Puhuin viime postauksessa hiljaisuudesta. Ja hiljaista on ollut, yhtään uutta postausta ei ole tänne ilmestynyt kohta kolmeen kuukauteen. Pääsyynä on se, että aloitin kirjoittamisen aineopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa tammikuussa ja sen jälkeen on ollut paljon tekemistä. Harkitsin tämän blogin lepoon laittamista, mutta päätin kuitenkin yrittää kirjoitella tänne jotain. Esimerkiksi opintojen kirjoitusharjoituksia. Tässä sellainen:

 

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä. Tässä kaksi ensimmäistä tyyliä:

 

a)    Luontodokumentin havaintoon perustuva asiantuntijakertomus

b)    50-luvun opettavainen satu

 



a) Ruotsinsuomalainen biologi Taavetti Ottenberg on ikänsä liikkunut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tutkien siellä pesiviä petolintuja, erityisesti Accipiter-sukuun kuuluvia lajeja. Elokuun 13. päivän aamuna 2018 tapahtui jotakin odottamatonta. Taavetti oli piilokojussa kanahaukkojen reviirillä tavoitteenaan ikuistaa haukkojen parittelu kauniissa sammaleisessa kivikossa. Haukoilla oli soidinvire päällä ja koiras oli juuri noussut naaraan selkään, kun haukkojen viereen putosi räpistelevä mytty. Mytty rääkäisi niin kovaa, että parittelu keskeytyi ja haukat lensivät pois. Mytty paljastui pesästään pudonneeksi variksenpoikaseksi, joka jäi putoamispaikalleen toipumaan koettelemuksestaan. Taavetti oli tyytyväinen päivän kuvamateriaaliin, vaikkei tällä kertaa saanutkaan tallennettua parittelevia haukkoja. Onhan pesästään putoava variksenpoikanen vielä harvinaisempi näky.

 

b) Olipa kerran synkkä metsä, jossa kasvoi suuri kuusi. Korkealla kuusessa oli variksenpesä. Pesässä oli kolme poikasta: Onni, Rauha ja Sisu. Sateisena elokuun päivänä poikaset olivat hyvin nälissään ja odottelivat isää ja äitiä saapuvaksi. Oravat kiusasivat variksenpoikia heittelemällä heitä kävyillä. Nyt pesään lensi käpyjen lisäksi punainen kärpässieni. Onni riemastui ja sanoi olevansa niin nälkäinen, että hän kyllä syö tuon sienen. Rauha sanoi isän ja äidin varoittaneen, että sienien kanssa pitää olla varovainen. Sisukin sanoi, että hän kyllä jaksaa odottaa isää ja äitiä. Mutta Onni oli nälkäinen ja kärsimätön. Hän kierteli sientä ja mutisi, että noin kaunis sieni ei voi olla myrkyllinen. Lopulta hän söi sienen sisarustensa vastustuksesta huolimatta. Melkein heti Onnia alkoi huimata ja hän hoiperteli pesän reunalla, kunnes putosi päistikkaa maahan. Ja siellä alhaalla ison kuusen juurella Onni nyt makasi mättäällä puoliksi pökertyneenä ja ajatteli, että olisi sittenkin pitänyt uskoa isää ja äitiä eikä syödä punaista sientä.

10.1.2021

Hiljaisuus on Jumalan äidinkieli

On aamupäivä, jo viiden jälkeen ylös noussut puolisoni nukkuu sohvalla täydennysuniaan. Minä istun nojatuolissa ja meditoin. Nyt on hiljaista, edes yläkerran lapsiperheen asunnosta ei kuulu ääniä. Hiljaisuus, mitä se on? Onko se vain äänien puuttumista? Thomas Keating sanoi, että Hiljaisuus on Jumalan äidinkieli. Mitä tämä voisi tarkoittaa?

 



Olin ensimmäistä kertaa vaeltamassa Lapissa, Koilliskairassa. Muistan vieläkin todella hyvin sen hetken, kun olimme jättäneet auton parkkipaikalle ja saavuimme Luiro-joen rantaan. Pysähdyimme hetkeksi katsomaan erämaajoen virtausta. Huikaisevien näköhavaintojen sijaan kiinnitin erityistä huomiota kuulohavaintoihin. Tai siihen, että niitä ei ollut. Vallitsi lähes täydellinen äänikato, hiljaisuus. Joki virtasi kyllä, mutta siitäkään ei tässä kohdin kuulunut ääntä, vesi vain lipui rauhallisesti eteenpäin. Katselin mykkäfilmiä. Muutkin seisoivat lumottuina. Tällaista en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Täydellinen hiljaisuus. Se tuntui jopa painostavalta, mutta hetken kuulostelun jälkeen pelkästään mahtavalta. Silloin hiljaisuus tuli esiin.

 

Olen usein katsellut virtaavaa vettä. Nautin siitä. Voin kiinnittää huomiota veden pinnalla virtaaviin kupliin, vaahtoihin, kasvien kappaleisiin, mutta tällöin en näe vettä, vain sen pinnalla liikkuvat roskat. Nähdäkseni veden minun on aluksi tarkennettava katseeni kauemmas, jolloin näen yksityiskohdat epäselvästi. Tällöin vesi erottautuu kokonaisuutena, kuinka se mahtavana uomana virtaa eteenpäin. Silloin virran olemus puhuttelee minua.

 

Keskustellessani ihmisen kanssa kiinnitän yleensä huomiota hänen ilmeisiin, eleisiin ja sanoihin. Jokin hänen eleensä tai usein toistuvat sanat saattavat jopa hieman ärsyttää minua ja viedä huomioni. Äärimmilleen vietynä tämä asenne saattaa johtaa siihen, että olen kyllästynyt johonkin ihmiseen. Ja tällöin, vaikka hän sanoisi mitä, en oikeastaan kuule hänen sanojaan, koska olen leimannut hänet tolloksi tai rasittavaksi. Kuitenkin toisinaan olen päässyt mielentilaan, jossa näen ihmisen hänen piirteidensä läpi ja kuulen hänen viestinsä sanojen takaa. Silloin ihminen puhuu.

 

Kuinka seuraan uutisia maailman tapahtumista? Luenko vain lööpit ja niiden yksipuoliset näkemykset vai yritänkö ymmärtää ilmiön taustat ja useamman näkemyksen samasta tapahtumasta? 

 

Meditoidessani havaitsen ulkoiset äänet, kehoni tuntemukset, ajatukset ja hengitykseni. Toisinaan olen niin rauhallinen ja keskittyneessä tilassa, että humahdan kaiken tämän läpi. Mihin? Pimeään, hiljaisuuteen, tyhjään. Siellä ei ole mitään. Siksi siellä on hyvä olla. Hiljaisuuden sylissä.

 

Minulle tekee hyvää toisinaan havainnoida sitä, mitä on melun, pintakuohujen, ulkoisten olemusten, lööppien ja tuntemuksieni taustalla. Kohti sitä, missä merkitykset lymyilevät, kuin kaskelotit syvänteissä hiljaisuuden meressä. 

 

Puolisoni avaa silmänsä. Hän rikkoo hiljaisuuden kuiskaamalla Huomenta!