Käyn läpi mennyttä vuotta
2018. Nostan esiin hyviä asioita viime vuodelta. Jatkan aiheesta Mökkeily.
Hemmetti, onpas rohkea tintti.
Se tuli kädelle. Tarvitsi vain ojentaa käsi ja avata kämmen. Ja humps, lintu
oli siinä. Sen jalat vähän kutittivat iholla. Noin pieni lintu ei paina yhtään
mitään, painoa ei kädellä tunne. Teen kädenojentamis- ja kämmenenavaamistempun
monta kertaa ja noin kymmenen kertaa se onnistuu. Sitten lintu näyttää
ymmärtävän, että tyhjä mikä tyhjä, ei kannata vaivautua.
Soitan puolisolleni, joka on
mökillä. Et viitsisi lähteä kävelylle, täällä on huippukesyjä lapintiaisia,
tulevat kädelle, kuukkeliparvikin tuossa pyörii, et viitsisi tuoda leipää
samalla ja laita raudat kenkiin, täällä on jäiset tiet, odottelen sinua täällä.
Metsä on hiljainen. Vieressä solisee puro vielä vapaana, ei ole antautunut
lähestyvän talven jäätävyydelle. Ihailen kuukkelien hiljaista liitoa. Ne
pitävät rapinaa oksistossa ja välillä kuuluu niiden naukaisuja. Muuten metsä on
hiljainen. Kunnes alkaa kuulua narskuntaa ja puolisoni ilmestyy hymyillen
näkyviin leipäpussi kädessään.
Nyt alkaa lintujen
syöttäminen. Aidolla leivällä saamme houkuteltua sekä kuukkeleita että
lapintiaisparven kädellemme murkinoimaan. Välillä tintit istuvat olkapäällä ja
päälaella ja housunlahkeissa. Taitavat pitää meitä puina. Kävelemme samalla
eteenpäin. Lopulta linnut jäävät taaksemme. Tulemme nuotiopaikalle, missä on
aasialainen turistiryhmä ja taas lapintiaisia lähipuissa. Alamme ruokkia niitä.
Ja ne tulevat. Aasialaiset ovat ihastuksissaan ja kerääntyvät ympärillemme.
Annamme heillekin leipää ja satumainen ilo paistaa heidän kasvoiltaan, kun he
saavat linnun kädelleen. Kännykkäkuvia otetaan, nauraa hihitetään. Kunnes opas
lähtee kävelemään ja turistit seuraavat perässä. Metsä hiljenee jälleen. Vain
meidän askelemme narskuvat polulla ja hiljainen puheemme hurisee kun jo
pimentyvässä päivässä suuntaamme kohti mökkiämme.
Astumme sisään narisevasta
ovesta. Huomaan heti, kuinka mukavasti takka palaa kahvilan nurkassa. Otamme
kahvit ja kahvileipää ja asetumme lähelle lämmittävää takkaa. Muita asiakkaita
ei kahvilassa ole, joten teemme jutunkalastusyrityksiä kahvilan pitäjän
suuntaan. Ensin hän vastailee lyhyesti kysymyksiimme ja kommentteihimme ja
puuhastelee jotain tiskin takana. Mutta kun keskustelunavauksemme eivät lopu,
hän äkkiä istahtaakin alas meidän seuraksemme. Ja hän avaa tarina-arkkunsa.
Ensin juttelemme yleisemmin Lapin asioista, matkailusta ja tällaisesta
poikkeuksellisesta lumitilanteesta, kuin nyt on. Hän kertoo, että edellisen kerran
näin huono alkutalven lumitilanne on ollut vain kerran 2000-luvulla. Ja silloin
hän sai puhelun, että kun Rovaniemellä ei ollut lunta, niin suuri joukko
turisteja siirrettiin tänne Saariselälle ja he olisivat tulossa kahvilaan
ruokailemaan, jos passaa. No passasihan se, mutta kyliltä piti äkkiä värvätä
ystäviä, sukulaisia ja kadunmiehiä avuksi leipomaan ja auttamaan ison porukan
ruokkimisessa.
Puhe kääntyy kohti naisen
elämäntarinaa. Hän kertoo, kuinka nuorena likkana oli toisen likan kanssa
retkeilemässä ja he tapasivat miehen metsän keskellä. Tämä oli outo ja samalla
kiehtova. Hän kaivoi kultaa. Hän näytti tytöille, miten kultaa oikeasti
kaivetaan, näyttipä vielä kultahippuja, joita oli maasta löytänyt. Kultahiput
jäivät naisen mieleen kummittelemaan. Vuosia myöhemmin hän tapasi toisen
miehen, joka myöskin kaivoi kesäisin kultaa. Niinpä hän lähti miehen matkaan
kultaa kaivamaan. He harrastivat kullankaivuuta monta vuotta. Se ei ollutkaan
mitään kevyttä, romanttista elämää, vaan karua ja karskia touhua ja koetteli
varsinkin naista kovasti miehisessä kultamaailmassa. He löysivät sen veran
kultaa, että tulivat toimeen, mutta työn raskaus sai heidät lopulta lopettamaan
ja etsimään helpompia elannonhankkimistapoja.
Kahvilan ovi narahtaa ja
sisälle tulee emännälle tuttu pariskunta. Omasta elämästä kertominen hiipuu ja
juttu siirtyy paikallisiin ajankohtaisiin asioihin. Me kiitämme ja kumarramme ja
työnnämme nokkamme ulkoilmaan. Ulkona onkin jo hieman hämärää ja alamme kävellä
kohti viiden kilometrin päässä odottavaa mökkiämme. Kyllä täällä Lapissa on
näin marraskuussa leppoisaa. Eilen yhdessä kaupassa juttelimme myyjän kanssa
yli tunnin verran, kun muita asiakkaita ei ollut ja vaihdoimme
sähköpostiosoitteita. Ja tänään kului toinen tunti kahvilassa jaaritellen.
Mahtavaa kiireettömyyttä!