25.1.2015

Poliiseja ja pihabongausta

Käännyn sivutielle. Äkkiä huomaan taustapeilistä, että poliisiauto on perässäni. Ajan suunniteltuun paikkaan tien sivuun ja astun autosta ulos. Poliisiauto parkkeeraa perääni ja autosta nousee virkapukuinen. Poliisi puhalluttaa minut. Ei ole tyytyväinen. Kysyy ajokorttia. Annan sen. Ei vieläkään tyytyväinen. Vie ajokorttini autossa istuvan virkaveljensä katsottavaksi. Yhdessä syynäävät, kunnes jepari tuo korttini takaisin. Hän toivottaa vakavalla naamalla hyvää päivänjatkoa.

Sellainen tsekkaus avaa päiväni tänään. Minä menen tsekkaamaan linturuokintamme. On vielä hämärää. Silti tiaiset jo laulavat. Ruokinnalla on hiljaista. Pari mustarastasta pöllyttää auringonkukkasiemenkasoja. Ja muutama punatulkku on maassa murkinoimassa.

Pysyttelen kauempana ja annan itseni laskeutua tähän paikkaan, tähän hetkeen. Ja annan linnuille rauhan tulla näkyviin. Vähitellen mustarastaiden määrä nousee neljään. Punatulkkuja valuu lisää. Varis lentää ohi. Muutama harakka tulee rähisemään. Tiaisten suhteen on kumman hiljaista. Kaksi kurrea tuo paikkaan eloa.

Hiiviskelen lähemmäs. Nyt punatulkkuja on pieni joukkio maassa ja lisää puiden latvoissa. Lasken kaiken kaikkiaan viisitoista tulkkua. Käydessäni niitä läpi huomaan jykevänokkaisen varpusen, siis nokkavarpusen. Se liikehtii levottomasti, ei selvästikään pidä paikallaolostani ja lennähtääkin kohta pois paikalta. Pari viherpeippoa lauleskelee puiden latvoissa.


Kuivan käppyrän latvaan lennähtää käpytikkanaaras. Välillä se intoutuu rummuttamaankin lyhyesti. Sitten paikalle lentää toinen käpytikkanaaras. Syntyy rähinä. Vielä kolmas tikka, koiras, tulee paikalle. Rähinöinti jatkuu. Koiras kyllästyy ja lentää rasvamakkaralle syömään. Katselen kahden tikkanaaraan välienselvittelyä. Taas ilmestyy uusi tikka, tällä kertaa pienempää kaliiberia. Pikkutikka ei välitä isompien riitelystä, vaan laskeutuu herkuttelemaan rasvalla. Lopulta käpytikat rauhoittuvat ja kiertävät enää puunrunkoa, toinen toisella puolella ja toinen toisella. Nyt homma näyttää enemmänkin soidintelulta kuin riitelyltä. Jospa he löysivät toisensa.


Tiaisetkin ovat nyt ilmestyneet paikalle. Ensi kertaa tällä ruokintakaudella puissa pyörii pieni parvi vihervarpusia. Pihabongauksen edellyttämä tunti on kulunut. Pihabongauksessa seurataan tämän viikonlopun lauantaina tai sunnuntaina tunnin ajan pihalla tai muussa paikassa lintuja ja merkitään ylös lajit ja lajimäärät. Tämä paikka on nyt minun pihani.


Täytän vielä ruokintapöntöt tuoreilla siemenillä. Jätän kurret lihomaan. Vielä kuuluu tikan pärrytystä. Tällä kertaa iskevät yhteen tikan nokka ja metallinpalanen. Tikan päristely ja tiaisten säkeet saavat kevään tuntumaan jo läheiseltä. Kävelen vihellellen autolle. Toivon, että en näe lisää poliiseja.

Havaitut lajit ja lajimäärät:
Talitiainen n. 10
Sinitiainen n. 5
Punatulkku 15
Viherpeippo 2
Vihervarpunen 12
Mustarastas 4
Varis 1
Harakka 3
Käpytikka 3
Pikkutikka 1
Nokkavarpunen 1
Kurre 3
Myyrä 1



15.1.2015

Italialaisella talolla - Tammikuu

Kukapa haluaisi tulla kuorma-auton takaa-ajamaksi pimeällä, kapealla, mutkaisella ja liukkaalla tiellä. En minä ainakaan. Tänä aamuna niin vain käy. Lopulta kurvaan vasemmalle ja täytemaalla lastattu kuorkki jatkaa suoraan täyttömäelle. Pysäköin auton. Oikealta täyttömäeltä kuuluu kaivinkoneiden ja kuorma-autojen dieselmoottoreiden ärjyntää ja pimeän aamun keskeltä näkyy keltaisia valoja mäen huipulla. Aamun lentoliikennekin on ohjattu tämän vähäisen asutuksen alueen ylle. Koneita nousee nyt yhtenään.


Kävelen jäistä hiekkatietä eteenpäin, kunnes valot ja äänet jäävät taakse. Lentokoneetkin pitävät taukoa. Tilalle nousevat pimeys ja hiljaisuus. Talviaamun hämäryys kietoo kulkijan siniseen harsoonsa. Mitään ei kuulu. Jännitän mikä mahtaa olla ensimmäinen kuulemani luonnon ääni. Ennen kuin kuulen mitään näen liikettä pellolla metsänreunassa. Likainen tusina mustarastaita hypähtelee pellolla. Ja se ensimmäinen ääni: se on ohut ja hento sinitiaisen helinä. Ja se kuuluu monesta nokasta. Metsän reunan pajukossa hyppelee, keikkuu ja roikkuu, välillä pää alaspäin, kymmenkunta sinitiaista. Selkeästi yhden plus-asteen lämpötila ja sulanut maa antavat linnuille jotain luonnollista ravintoa.


Näiden lintujen lähellä on myös epäluonnollista, ihmisen valmistamaa ja käsittelemää ruokaa tarjolla. Eli linturuokinta. Ensimmäinen havaitsemani lintu ruokinnalla on harmaapäätikka, jonka erotan kiikareilla jo kaukaa. Tikka on rasvan perään. Sukellan metsän siimekseen, jossa ruokinta sijaitsee. Toinenkin tikkalaji mässäilee täällä: sekä herra että rouva käpytikka ovat koukussa rasvaan. Harvemmin näkee rasvamakkaroilla mustarastaita roikkumassa, täällä näkee. Ja totta kai jokaisella itseään kunnioittavalla ruokinnalla on ainakin yksi kurre. Niin tälläkin. 


Kurrea varmemmin jokaiselta ruokinnalta löytyy lajikirjo tinttejä. Täällä herkuttelee tali-, sini-, hömö- ja kuusitiaisia. Kuusitiainen virittää laulunlurituksen kuin kevättalvella konsanaan.


Ihmettelen puukiipijää, joka kerta toisensa jälkeen palaa suuren kuusen rungolle. Kunnes ymmärrän, että se napsii rasvapötköstä irronneita kuusen rungolle tarttuneita hitusia. Kiipijällä on isot jalat kuin nykyteinin käpälät. Ja tikkamaisen jäykät pyrstösulat, joihin kiipijä nojaa.


Tulen ruokinnalta takaisin pelloille. Närhet rääkyvät ja pulputtavat metsässä ja kaksi korppia lentää yli ronkkuen. Olisivatko ne paikan kingejä? Italialaisen talon lähistölle puihin on ilmestynyt yhdeksän varista. Varikset ovat enemmistönä korppeihin nähden, mutta niin fleguja verrattuna tarkkaavaisiin ja eläviin korppeihin, että luovan yrityksen omistajana ottaisin mieluummin nuo kaksi mustahuppua kuin yhdeksän harmaavierua vetelehtijää töihin, vaikka saisin koko rosvojoukon samalla rahalla. Jossain naurahtaa harakka. Jaa, lisätään työporukkaan vielä tuo kaveri, vaikka onkin mustavalkoinen. Mutta hän osaa nauraa muille ja itselleen. Ja nauru tuo aina iloa. Työpaikassa jossa ei naureta on jotain pahasti vialla.


No, menipä työjutuiksi. Nyt ollaan lomalla. Italialaisella talolla. Ja kaunis punatulkkukoiras viheltelee puun latvassa. Ihan kesä ei vielä ole, vaikka tikka kaukaisuudessa sanookin: Herää pahvi! Herää pelti! Ja rämisyttää jotain peltiesinettä innoissaan kuin olisi jo kevät. Ehkäpä nyt onkin kevät. Kevät joka kestää yhden päivän. Mutta kevät kuitenkin. Kauko Röyhkän sanoin:

Kevät - nyt on jo kevät täällä.
Aaah - se tuntuu ilmassa,
se tuntuu ruumiissa,
se on tää paniikin tunne,
paniikin tunne,
ja se tulee joka kevät.

Ja kevään kunniaksi otan itsestäni selfien. Selfien italialaisella talolla. Eihän mitään voi enää julkaista ilman selfietä. Eihän?


Ja kuin vahvistukseksi keväästä peltojen keskellä virtaava oja on täydessä juoksussa. Hieman on jäätä, mutta vesi virtaa jo. Ja minun suonissani veri. Ja ojan lähistöllä pelloilla ihmettelen isohkoa lintuparvea. Linnut hyppivät sulassa metsässä ja sänkipellolla. Keltasirkkuja. Lasken niitä olevan nelisenkymmentä. Äkkiä keltasirkkujen joukossa näen mustavalkoisen pikkulinnun. Ehdin jo ajatella pulmusta, mutta kiikareillani se paljastuu maassa hyppiväksi pikkutikaksi. Kiva havainto. Kolmas tikkalaji tällä retkellä.


Kierrän autolle pienen metsän kautta. Täällä pähkinäpensaat eivät ole varistaneet lehtiään, jotka ruskeina roikkuvat vielä kiinni kuin romut tavara-addiktin käsissä. Näen kuinka muurahaispesä on myllätty. Metsässä on paljon kuorittuja kuusia. Ajattelen, että täällä jos missä voisi törmätä pohjantikkaan. Hetken päästä kuulen tikan kumistelua puunrungolla. Kumistelu on sen verran jykevää, että arvelen palokärjen olevan asialla. Samassa kännykkäni pirisee. Vaimo soittelee ja kyselee olinpaikkaani. En meinaa saada lainkaan ääntä suustani. Flunssa ja poskiontelotulehdus vaativat veronsa. Puhelun loputtua en enää kuule tikan kopistelua ja palaan autolle. Tammikuinen käynti italialaisella talolla on ohi.



1.1.2015

Eka-ekaa-linturetki



Vuoden ensimmäinen päivä on taas käsillä. Perinteitä noudattaakseni lähden eka-ekaa-linturetkelle. Lintuharrastajien elämä alkaa uudenvuodenpäivänä aina uudelleen. Edessä on taas uusi elämyksellinen ja yllätyksellinen lintuvuosi. Mitä vain voi tulla vastaan. Vaikka olenkin enemmän lintujen katselija ja satunnainen retkeilijä kuin varsinainen orni, niin vuoden alussa on aina tiettyä odotusta ja toiveikkuutta ilmassa. Pidän aluista. Enemmän kuin lopuista. 

Talvi on hyvä aika aloitukselle. Omalla tavallaan talven lintumaailman köyhyys on koukuttavaa. Kun lintuja on vähän, voi iloita ”peruslinnuista” eri tavalla kuin kevään hulinassa: tiaiset hyörivät oksistossa, varpuset ja pikkuvarpuset silputtavat pensasaidassa, viherpeippo on aina äänessä monella tavalla, mustarastas vain on niin hieno hiilenmustassa olemuksessaan ja vielä kun siihen on ympätty kirkkaan keltainen nokka (vanha koiras), niin avot. Talven keskelle jääneen räkättirastaan höyhenpuku tuntuu talvisessa harmaudessa suorastaan räikeältä. Ja jotenkin sen räksätyskin kuulostaa talvella jopa ilahduttavalta. Se on kuin muistutus tulevasta keväästä ja kesästä.


Minun perinteissä eka-ekaa-linturetki tulee tehdä jalkaisin lähimaastoon. Tänään ensimmäisen ilahduksen aiheuttaa pieni kuusitiainen, joka taloyhtiömme korkeimman kuusen latvasta kajauttaa keväisen laulunsa. Kirkon puistossa ihmettelen, kuinka yhdestä keloutuneesta kuusesta on kuorittu kaarnaa mustaksi matoksi hangen pinnalle. Puusta kuuluu koputtelua ja yhytän mustan palokärjen hakkaamassa kuusen oksan kaarnaa. Samasta puusta löytyy tiaisparvi ja puukiipijä, joka vaikuttaa enemmän hiireltä kuin linnulta kiertäessään puunrunkoa ylöspäin. Kuoleva puu tarjoilee vielä viimeisen runsaan aterian.

Kuljen Kannelkyläksi kutsutun alueen läpi etsiäkseni fasaaneja, joita tiedän siellä olevan. En löydä. Sen sijaan läheisen sähkölinjan korkeassa tolpassa istuu fasaaniensyöjä, nuori kanahaukka. Sillä on nyt kissanpäivät, kun yhtään varislintua ei ole härnäämässä. Haukka on hieman räjähtäneen näköinen, joten höyhenpuvun sukiminen on paikallaan. Pitkästä aikaa näen lokkeja, kun kaksi harmaalokkia ”soutaa” määrätietoisesti ylitseni.

Hevostallit on varmin paikka nähdä keltasirkkuja. Vaan ei tänään. Niiden sijaan metsänreunassa liikkuu peippo, mahdollisimman huomaamattomasti. Mietin, onko se ”karannut” metsäruokinnaltamme. Lähestyn ruokintaa. Kaksi närheä lentelee levottomasti kauempana koivun oksistossa. Kiikareilla katsoen huomaan niiden ahdistelevan varpushaukkaa, joka istuu pystyssä ylväästi kuin patsas. Äkkiä samaan koivuun lennähtää toinenkin varpushaukka. Siinä ne istuvat, kaksi haukkaa, sulassa sovussa keskenään parin metrin päässä toisistaan. Vaan eivät sovussa närhien kanssa.


Ruokinnalla on hiljaista haukoista johtuen. No hei, meillä on haukkaruokinta, onhan sekin jotain! Pari tiaista kipaisee silloin tällöin hakemassa siemenen, peippo kävelee hangella, käpytikka ja harakka käyvät syömässä rasvaa ja kolme oravaa lihottaa itseään pakkastenkestäväksi. Tumma mamu-kurre (”maahanmuuttaja”) on parantanut sosiaalista statustaan eikä ole enää vain muiden vaaleampien oravien kurmuutettavana, vaan kurmuttaa itsekin toista vaaleaturkkista. Istuskelen hetken seuraamassa kaikkea tätä, syön evääni ja kaadan siemenkuorman repustani ruokinta-automaattien puolityhjiin kitoihin.


Malmikartanossa ohitseni lentää noin sadan räkätin parvi. Mätäoja on osittain jäässä, osittain sulana. Arentikujan kohdalla sulassa kelluu yksitoista sinisorsaa. Kannelmäen puolella padon sulassa sinisorsia on yhdeksän. Ne sukeltavat pohjasta syötävää. Sen verran on syvää, että nämä puolisukeltajatkin joutuvat sukeltamaan itsensä kokonaan uppeluksiin. Sitten sillalle tulee pullanheittelijä. Idyllinen sopuisa sukeltelu loppuu välittömästi ja alkaa armoton kamppailu roskaruuasta.


Mätäojan varrella ihailen vielä hetken päiväaktiivista kania. Sitten olenkin kotona. Neljä ja puoli tuntia liukastelua Kannelmäen ja Malminkartanon raiteilla. Tuloksena 22 lintulajia.



Talitiainen
Naakka
Varis
Räkättirastas
Kuusitiainen 1
Varpunen
Harakka
Käpytikka 3
Viherpeippo
Palokärki 1
Puukiipijä 1
Sinitiainen
Kesykyyhky
Pikkuvarpunen
Mustarastas
Kanahaukka 1
Punatulkku
Harmaalokki 2
Peippo 2
Närhi 2
Varpushaukka 2
Sinisorsa 20